Elokuvat | King Creole | 1958

King Creole (Kitara kainalossa)

Paramount, 1958
kesto 116 minuuttia

Ohjaus: Michael Curtiz
Tuottaja: Hal B. Wallis
Käsikirjoitus: Herbert Baker ja Michael Vincent Gazzo
Musiikki: Walter Scharf
Kuvaus: Russell Harlan

Perustuu Harold Robbinsin romaaniin A Stone For Danny Fisher


Roolijako:

  • Elvis Presley – Danny Fisher
  • Carolyn Jones – Ronnie
  • Walter Matthau – Maxie Fields
  • Dolores Hart – Nellie
  • Dean Jagger – Mr. Fisher
  • Liliane Montevecchi – Forty Nina
  • Vic Morrow – Shark
  • Paul Stewart – Charlie LeGrand
  • Jan Shepard – Mimi Fisher
  • Brian Hutton – Sal
  • Jack Grinnage – Dummy (mykkä Sharkin jengistä)
  • Dick Winslow – Eddie Burton
  • Raymond Bailey – Mr. Evans (koulun rehtori)
  • Gavin Gordon – Mr. Primont
  • Val Avery – Ralph
  • Alexander Lockwood – Dr. Patrick
  • Sam Buffington – Dr. Michael Cabot
  • Ned Glass – hotellin virkailija
  • Helen Hatch – Mrs. Pearson
  • Charles Evans – Mr. Furst
  • Ric Roman – Eddie
  • Lilyn Chauvin – Catherine
  • Slick Slaven – seremoniamestari
  • Tony Russo – Chico (Gilded Cagen baarimikko)
  • Leon Tyler – apteekin asiakas
  • Candy Candido – ovimies
  • Walter Anthony Merrill – Mr. McIntyre
  • Kitty White – katukauppias

Kappaleet:


Ensi-ilta Yhdysvalloissa: 2.7.1958
Ensi-ilta Suomessa: 5.12.1958, Tuulensuu (Helsinki)

Aiheesta muualla:

Juoni

Reputettuaan koulun valmistujaiset toisen kerran ja tarvitessaan rahaa elättääkseen äkäisen (ja työttömän) isänsä, Danny Fisher ottaa vastaan ​​laulajan töitä King Creole -yökerhossa – ainoassa paikassa lähistöllä, jota ei pyöritä gansteri Maxie Fields, joka haluaisi hänet esiintymään omaan paikkaansa. Danny tulee kuitenkin melko hyvin toimeen Fieldsin lurjuksen kanssa, ja kaikki tämä sekä hänen yhteytensä Fieldsin huligaaneihin ja viattomaan kaupan myyjään Nellieen, saavat Dannyn huomaamaan, että hänen maailmansa sulkeutuu joka puolelta.

Ylläpidon arvio

Elokuvan alkuperäinen Suomi-juliste.

Elviksen viimeisenä 1950-luvun elokuvana valmistunutta, Harold Robbinsin A Stone for Danny Fisher -romaaniin pohjautunutta King Creolea (Kitara kainalossa) pidetään yleisesti hänen parhaanaan. Myös Elvis itse oli sitä mieltä.

Tekijätiimi oli kova. Elvis oli siirtynyt, jos ei nyt ihan raskaaseen, niin ainakin keskiraskaaseen sarjaan. Pitihän leffan alun perin kertoakin nyrkkeilijästä, mutta koska roolin sai lopulta Elvis – James Deaniakin siihen oltiin kaavailtu, mutta kun hän menehtyi auto-onnettomuudessa, muutettiin Danny Fisherin työnkuva muusikoksi ja tapahtumapaikka New Yorkista, New Orleansiin.

Ohjaajaksi oli palkattu, ei enempää eikä vähempää, kuin unkarilaissyntyinen, 150 elokuvan mies, Michael Curtiz (syntymänimeltään Manó Kertész Kamine), jonka tunnetuin ohjaus on yksi elokuvahistorian merkittävimpiä teoksia: Casablanca (1942). Siitä hän myös voitti Oscarin. 71-vuotias Curtiz oli kokenut kettu ja ohjannut monia Hollywoodin legendoja, kuten Errol Flynnia, Olivia de Havillandia, Gary Cooperia, Lauren Bacallia, Kirk Douglasia ja Bing Crosbya.

Curtizin tuotannosta löytyy myös Suomi-yhteys: hän ohjasi Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen Hollywood-filmatisoinnin.

Ohjaaja Michael Curtiz ja Elvis, työstämässä elokuvan alun Crawfish-kohtausta, Paramountin studiolla.

Elämäkerturi Sidney Rosenzweig:

”Curtizin erottuvin allekirjoitus ohjaajana on hänen ekspressionistinen visuaalinen tyylinsä, ja sen ilmeisin piirre on sen epätavalliset kamerakulmat ja huolellisen yksityiskohtaiset, täyteläiset, monimutkaiset asetelmat, täynnä peilejä ja heijastuksia, savua ja sumua sekä fyysisiä esineitä, huonekaluja, lehvistöä, pylväitä ja ikkunoita, jotka ovat sijoitettu kameran ja ihmishahmojen väliin, näyttäen ympäröivän ja vangitsevan heitä.”

Curtizilla oli myös maine julmana ja näyttelijöitä huonosti kohtelevana ohjaajana. Nooan arkin (1928) tulvakohtauksessa Curtiz ei välittänyt avustajien turvallisuudesta, minkä seurauksena kolme heistä hukkui ja useat loukkaantuivat. Yksi kohtauksen avustajista oli nuori John Wayne, joka onneksemme selvisi pintanaarmuilla.

Curtiz kuitenkin tykkäsi Elviksestä, jota hän piti mukavana poikana, ja josta hänen mielestään tulisi loistava näyttelijä. Curtizin oma ura oli jo kääntynyt ehtoopuolelle, hän ohjasi enää seitsemän elokuvaa ja kuoli syöpään huhtikuussa 1962. King Creolea pidetään hänen viimeisenä voimannäytteenään.

Elokuvan ensi-illan ennakkomainos.

Elvis oli siirtynyt leikkimään isompien poikien ja tyttöjen hiekkalaatikolle myös näyttelijäkaartin suhteen. Ja se hirvitti häntä itseäkin: ”Se oli aikamoinen haaste minulle, koska rooli oli kirjoitettu paljon kokeneemmalle näyttelijälle.” Elvis todennäköisesti viittasi kokeneemmalla näyttelijällä Ben Gazzaraan, jota myös oli harkittu rooliin.

Kun seurana oli sellaisia nimiä kuten Walter Matthau, Carolyn Jones, Dean Jagger, Vic Morrow ja Paul Stewart, ei Elvis turhaan ollut huolissaan. Hänellä ei ollut varaa löysäillä. Elvis kuitenkin valloitti välittömästi kaikki charmillaan ja kohteliaalla käytöksellään. Myös kokenut Matthau jakoi Elvikselle auliisti neuvojaan ja oli hänen tukenaan. ”Hän oli vaistonvarainen näyttelijä, aika terävä kaveri, hyvin älykäs, ei mikään retku. Hän oli erittäin tyylikäs, rauhallinen, hienostunut ja sivistynyt”, kertoi Matthau Elviksen kuoleman jälkeen.

Elvis ja Walter Matthau (keskellä) Michael Curtizin ohjauksessa.

Elvis hoitaa roolinsa yhteiskunnan puun ja kuoren välissä elävänä ongelmaisena, äkkipikaisena, mutta kuitenkin herkkänä nuorena kunnialla kotiin. Ja vaikka kehystarina onkin se tuttu ja turvallinen – pystymetsästä palvotuksi tähdeksi – sisältää se Elvis-elokuvaksi yllättäviä juonenkäänteitä, poikkeuksellista loppuratkaisua myöten.

Samanlaista rentoutta hän ei kuitenkaan näyttelemiseensä enää löytänyt, mitä edellisessä elokuvassa Jailhouse Rock. Se saattoi johtua siitä, että hän oli nyt tiukemmin ohjaajan pannassa. Curtizin ehtoihin muun muassa kuului, että kaikenlainen hetkuminen ja hötkyminen hänen elokuvissaan on kielletty. Hän määräsi Elviksen tiukalle dieetille ja myös kuuluisat pulisongit piti ajaa pois. Elvistä vietiin nyt ensimmäistä kertaa enemmän ohjatumman näyttelemisen suuntaan. Erivapauksia oli vähemmän.

Tässä kohti täytyy jälleen lainata ystäväämme Albert Goldmania, jonka tarkkanäköinen ja ajatuksia herättävä huomio osuu kohteeseen. Näin hän kirjoittaa kirjassaan, Elvis (1981):

”Elvis oli luonnonlahjakkuus. Se sana sisältää kaiken. Elvis sai luonnostaan aikaan vaikutelman 'viehätysvoimasta', johon oikeat näyttelijät pystyivät taiteensa välityksellä. Jos Elviksen urasta huolehdittiin niin, että tämä viaton ja luontainen vetovoima säilyi, hänellä oli mahdollisuus Jimmy Deanin kaltaiseen menestykseen. Mutta jos taikavoimaan puututtaisiin ja yritettäisiin tehdä pojasta 'näyttelijä', hän taantuisi arvottomaksi … Kuitenkin kävi niin, että Rakasta minua hellästi -kuvasta lähtien – jossa kuten tulemme näkemään – Elvis suoritti kaikkein vetoavimman filmiesiintymisensä, hän muuttui vakiohahmoksi elokuvasta toiseen, kunnes hänestä vihdoin askel askeleelta tuli yksi Yhdysvaltain elokuvateollisuuden rumimpia ja vastenmielisempia hahmoja. Se oli pitkä ja kuolettava lankeemus, niin paha taantuminen, ettei yksikään vähemmän yleisönsä jumaloima esiintyjä olisi sitä kestänyt.”

Elokuvan meikkauksesta vastasi Wally Westmore, jonka ura alkoi erittäin menestyksekkäästä elokuvasta Dr. Jekyll and Mr. Hyde (1931), jossa Fredric Marchin siirtymistä Jekyllistä Hydeksi pidettiin uraauurtavana elokuvan maskeerauksen saralla. Lopulta Westmore työskenteli yli 300 elokuvassa, enimmäkseen Paramountille .

Jo Jailhouse Rockin kohdalla jotkut arvostelijat heräsivät huomaamaan, että tässä ”lantiolaulajassa” saattoikin olla ainesta näyttelijäksi. Mutta King Creole lopulta oli se, joka sai monien kyynisempienkin kriitikoiden silmät aukeamaan. Hekin, jotka olivat lyöneet Elviksen lyttyyn aiemmin, oli syötävä hattunsa tai jopa silvottava ruumiinjäseniään, kuten The New York Timesin toimittaja Howard Thompson asian kiteytti: "Katkaiskaa jalkani ja kutsukaa minua Pätkäksi, Elvis Presley osaa näytellä!"

Jopa Variety yltyi kehumaan: ”Paramountin esitys osoittaa nuoren laulajan olevan keskinkertaista parempi näyttelijä. Kaikessa oikeudenmukaisuudessa, Presley näyttää toisinaan olevan yllättävänkin sympaattinen ja uskottava näyttelijä.”

Myös tekijätiimi sai Varietylta kehuja: ”Ohjaaja Michael Curtiz ja kuvaaja Russell Harlan ovat tehneet ihmeitä hämärässä valaistuksessa ja oveline kamerakulmineen ... Harlanin mustavalkoinen kameratyöskentely on realistista ja Warren Lowinin leikkaus tekee hienoa työtä sovittaessan New Orleansin ulko- ja studiokuvaukset saumattomasti yhteen, sekä pitäessään kuvan rytmityksen tasaisena ja yhtenäisenä.”

Elokuva on mustavalkoisen valon ja varjon juhlaa. Tyylilajille on annettu nimikin: film noir. Sitä tämä leffa edustaa hienoimmillaan. Olihan ohjaaja alan spesialisti. Elvis nähdään liikkuvan miljöissä, joiden kaltaisissa häntä ei koskaan enää nähtäisi. Välillä se tuntuu jopa epätodelliselta. Aidossa New Orleansin ranskalaisessa korttelissa kuvatut ulkokuvat ovat graafisen kauniita, koristeellisine parvekkeineen ja mystiikkaa huokuvine katuineen ja kujineen.

Ensimmäistä ja viimeistä kertaa Elvis nähtiin elokuvassa yhtä tyylillä toteutetuissa miljöissä.

Variety kehui myös elokuvan musiikkia, kuten myös Billboard: ”Presley laulaa innostuneesti ja tervetulleella tyylin vaihdoksella puhallinsoittimien säestämänä.”

Musiikki todellakin on yksi leffan kantavista voimista. Sen dixieland-vaikutteinen soundtrack on Elviksen paras elokuvaa varten äänitetty kokonaisuus. Elvis ei halunnut äänittää Paramountin isolla ja vanhanaikaisella elokuvastudiolla, vaan sitä varten vuokrattiin Santa Monica Boulevardilta pieni studio sessiota varten, jonne Elvis sulloutui omien muusikkojensa kanssa.

Tässä vaiheessa oli jo ilmeistä, että kaikki Elvis-leffat tulisivat sisältämään Elvis-lauluja. Elvis itsekin sen oli jo jollain tapaa hyväksynyt. Eikä käy kieltäminen – elokuvaa katsellessa, aina kun musiikkiesitys alkaa, käy välittömästi selväksi, mitä tarkoitusta varten Elvis Presley oli laskeutunut tälle planeetalle. Näin se vaan on, Elvis oli aivan liian suvereeni laulajana ja esiintyjänä verrattuna hänen näyttelijäntaitoihinsa. Kontrasti oli liian suuri, että sitä olisi pystytty koskaan kuromaan kiinni. Valitettavasti Elvis ei sitä tarpeeksi ajoissa nähnyt. Seuraavalla vuosikymmenellä asia konkretisoitui karulla tavalla: yleisöä ei elokuvassa kiinnostanut näyttelevä vaan ainoastaan laulava Elvis.

Yleisö tykkäsi enemmän laulavasta, kuin pelkästään näyttelevästä Elviksestä. Kuvassa kitara kainalossa, nimikappaleen, King Creole, parissa.

Vaikka Elviksen näyttelijän ura jatkuisi vielä koko seuraavan vuosikymmenen, oli hän jo 23 vuotiaana saavuttanut uransa piikin elokuvassa. King Creole oli suurin ja laadukkain produktio, jossa hän näytteli. Niissä oikeasti isoissa Hollywood-tuotannoissa häntä ei nähty, ei sillä, etteikö kyselyjä olisi tullut. Unelmatehtaan mogulit ja Eversti Parker olivat päättäneet, että tätä kultamunia munivaa hanhea ei päästettäisi lentoon, vaan se pysyisi visusti hautomassa omassa häkissään.

King Creolen filmausten jälkeen, joiden vuoksi Elvis oli saanut 60 päivää lykkäystä, hänen tiensä kulki suoraan armeijaan, kulkematta lähtöruudun kautta. Kaksi vuotta myöhemmin, maailma ja hän itse olisi muuttunut, Elvis palaisi Hollywoodin parrasvaloihin kepeässä sotilasfarssissa.

Elokuvan blu-rayta on kovasti ylistetty kuvanlaadusta. Suurimmaksi osaksi laatu on kristallinkirkasta, mutta aina välillä kuvan vaihtuessa se muuttuu ”utuisemmaksi”. En tiedä, mikä tekninen seikka siihen on syynä, mutta leffa ei ole alusta loppuun tasalaatuinen. Samaa ongelmaa en havainnut edellisen elokuvan, Jailhouse Rockin, bd-versiossa. Blu-raylta löytyy vain yksi bonus, Filmmaker Fokus, jossa elokuvakriitikko ja -historioitsija Leonard Maltin kertoo taustoista ja mielipiteensä Elviksen esityksestä.

Trivia

Elokuvan ensi-illan lehtimainos.

King Creolen filmaukset alkoivat 20. tammikuuta 1958 ja saatiin päätökseen 10. maaliskuuta. Elokuva lähti teatterilevitykseen 2. heinäkuuta 1958.

Suomen ensi-ilta pidettiin 5. joulukuuta 1958, Tuulensuu-teatterissa, Helsingissä. Paikalla oli poliisi varmistamassa, että mitään järjestyshäiriöitä ei syntyisi, koska olihan elokuvassa ihan stilettitappelukohtauskin. Elokuvan ikäraja oli kuusitoista vuotta, ja kaikilta elokuvaan menijöiltä tarkastettiin henkilöllisyyspaperit. Kaikki sujui kuitenkin rauhallisesti.

Meksikossa, tosin, korkea ikäraja aiheutti mellakointia, kun yli 600 liputonta nuorta miestä ryntäsi teatteriin. He huutelivat jengiensä tunnushuutoja ja alkoivat ahdistella yleisön joukossa olevia tyttöjä. Sen jälkeen mellakoitsijat ryhtyivät silpomaan penkkejä ja repimään niitä paikoiltaan. Katsojat juoksivat paniikissa ulos teatterista, mutta moni joutui mellakkapoliisin eli pelätyn granaderon pahoinpitelemäksi. Mellakan seurauksena kaikki Elviksen tulevat (ja yleensäkin rock'n'roll) elokuvat joutuivat Meksikossa mustalle listalle ja sensorin tarkkaan syyniin.

Suomen tv-ensi-ilta oli 12. tammikuuta 1980.

New Yorkin Times Square King Creolen ensi-illan aikoihin.

Elokuvan nimiksi olivat ehdolla myös Danny ja Sing, You Sinners.

Tuottaja Hal Wallis suunnitteli elokuvan uudelleenfilmatisointia vuonna 1976, mutta se jäi vain suunnittelun asteelle.

Kohtalokasta naista elokuvassa näytellyt Carolyn Jones sai sivuosa-Oscar-ehdokkuuden vain muutaman minuutin esiintymisestä elokuvassa The Bachelor Party (1957). Se on lyhin roolisuoritus, josta naiselle on myönnetty Oscar-ehdokkuus. Parhaiten hänet tunnetaan Morticia Addamsina, tv-sarjassa The Addams Family (1964–1966). Jones esiintyi kuitenkin jo kauan ennen tv-sarjaa useissa teatterituotannoissa ja elokuvissa, kuten  East of Eden (Eedenistä itään, 1955), The Seven Year Itch (Kesäleski, 1955), The Tender Trap (Poikamiesansa, 1955) ja The Man Who Knew Too Much (Mies joka tiesi liikaa, 1956). Hän voitti Golden Globe -palkinnon vuonna 1959 yhtenä lupaavimmista naisnäyttelijöistä.

Hassuttelua Carolyn Jonesin kanssa kuvausten välissä.

Gangsteripomoa näytellyt Walter Matthau, alkuperäiseltä nimeltään Walter Matuschanskayasky, syntyi New Yorkissa. Matthaun vanhemmat olivat venäläisjuutalaisia ​​maahanmuuttajia. Hän palveli armeijan ilmavoimissa toisen maailmansodan aikana radiokryptografina. Matthau on näytellyt muun muassa Elia Kazanin klassikossa A Face in the Crowd (Kasvot väkijoukossa, 1957) ja sitten Kirk Douglasin kanssa elokuvassa Lonely Are the Brave (Ratsasta viimeinen taival, 1962), jota Douglas on usein kuvaillut henkilökohtaiseksi suosikikseen. Sen jälkeen Matthau esiintyi elokuvassa Charade - vaarallinen peli (1963) Audrey Hepburnin ja Cary Grantin kanssa. Hän sai sivuosa-Oscarin elokuvasta The Fortune Cookie (Onnenonkijat, 1966) ja hänet nähtiin lukuisissa komedioissa Jack Lemmonin aisaparina, kuten elokuvassa Grumpy Old Men (Äksyt vanhat herrat, 1993) ja sen jatko-osassa Grumpier Old Men (Äksymmät vanhat herrat, 1995), joissa kummassakin nähdään myös Ann-Marget, Elviksen salarakas ja vastanäyttelijätär leffassa Viva Las Vegas (1964).

Tuottaja Hal Wallis torjui joitakin apulaistuottaja Paul Nathanin yrityksiä vesittää tarinaa ja jätti huomiotta muistion, jossa hänen työtoverinsa valitti: "Dannyn toimintatapa, jossa hän käyttää kahta särkynyttä pulloa yhdessä kohtauksessa, on mahdotonta hyväksyä." Kohtaus onneksemme jäi elokuvaan.

Koska elokuvaa kuvattiin aidoissa miljöissä, aiheutti se mittavat turvajärjestelyt. Joka paikassa oli valtavat yleisömassat. Tarvittiin poliisit ja köydet pitämään ihmiset loitolla. Paramount oli vuokrannut Roosevelt Hotellin kymmenennen kerroksen Elviksen käyttöön, ja hänen täytyi kulkea viereisen talon katon kautta hotellirakennukseen ja palotikkaita pitkin sisään. Yksityisetsivät vartioivat hissejä, hätäuloskäyntejä, Elviksen kerrosta ja sviittiä vuorokauden ympäri.

Väkeä tungeksimassa elokuvan kuvauksissa, New Orleanssissa. Elvis, äärimmäisenä oikealla.

Walter Matthau kertoi tappelutilanteesta, jossa hän lyö Elvistä tuolilla: "Käytimme balsapuu-tuolia kohtauksessa, muistan sen hyvin selvästi. Ja muistan myös, että teimme kohtauksen heti lounaan jälkeen. Löin häntä – pam! – tuolilla ja hän antoi ylen. Ilmeisesti hän oli syönyt vähän liikaa lounaalla." Matthau: "Se kohtaus aiheutti minulle vaikeuksia vähän myöhemmin, kun olin tekemässä televisiosarjaa etelässä, Floridassa. Ajoin tyttöjen seurakunnan lukion ja noin viidenkymmenen lihavan tytön ohitse, he olivat kaikki lihavia, ja he hyppäsivät autoni päälle ja huusivat: 'Siellä on se kaveri, joka löi Elvistä!'".

Elviksen isosiskoa Mimiä näytellyt Jan Shepart nähdään myös Elvis-rainassa Paradise Hawaiian Style (Hula-hula paratiisi, 1966). Shepard oli todella tuottelias tv-näyttelijä. Hän aloitti näyttelijänuransa vuonna 1949 ja debytoi vuonna 1952 tv-sarjassa Fireside Theatre. Kaksi vuotta myöhemmin hän näytteli tv-westernissä, Death Valley Days (1952–1970), yhdessä pitkäikäisimmistä lännensarjoista, joka sai alkunsa jo radiossa 1930-luvulla. Hänen lukuisiin rooleihinsa kuuluivat muun muassa esiintymisiä tv-sarjoissa The Adventures of Kit Carson, The Loretta Young Show, Public Defender, The Lone Ranger (Yksinäinen ratsastaja, 1949–1957),  Rawhide (Lännen tie, 1959–1965), Gunsmoke,  Perry Mason (Perry Mason yllättää, 1957–1966) ja The Virginian (Virginialainen, 1962–1971), ja hän esiintyi myös yli 250 jakson ajan CBS:n 1960-luvun saippuasarjassa The Clear Horizon. Hänen viimeinen nimetty roolinsa oli sarjassa The Rookies vuonna 1973. Jan Shepard kuoli tammikuussa 2025, 96-vuotiaana.

Jan Shepard muistelee tavattuaan Presleyn ensimmäistä kertaa lääkärin vastaanotolla ennen King Creolen kuvauksia, nauraen: "Elvis käveli kohti kahden kaverinsa kanssa. Katsoin häntä ja hän katsoi minua ja aloimme nauraa. Hänen takkinsa oli samaa materiaalia ja väriä kuin housuissani. Hän katsoi minua ja sanoi: "Kulta, minun on joko annettava sinulle takkini tai sinun on annettava minulle housusi". Lue koko haastattelu Australian Elvis-sivuilta (elvis.com.au).

Elviksellä ja Jan Shepardilla on omaa kivaa elokuvan kuvauksissa.

Marlon Brando, yksi alkuperäisistä valinnoista Elviksen Danny Fisherin rooliin, vieraili kuvauspaikalla. Nähdessään Brandon Jan Shepard ilmoitti siitä välittömästi Elvikselle, joka oli suuri fani. Kuultuaan uutisen Elvis jähmettyi jännityksestä. Brando suuntasi lopulta Elviksen luo ja istuutui hänen taakseen. Shepard neuvoi Elvistä, että kun tämä nousisi ylös, hänen tuolinsa osuisi Brandon tuoliin ja ehdotti, että hän vain sanoisi "Hei". Tämän neuvon jälkeen miehet kättelivät toisiaan ja aloittivat small talkin. Brandon lähdettyä Elvis oli selvästi riemuissaan ja hänen kasvoillaan oli leveä hymy.

Elviksen isää näytellyt Dean Jagger syntyi Limassa, Ohiossa, 7. marraskuuta 1903. Hän keskeytti lukion kahdesti ennen kuin lopulta valmistui Wabash Collegesta. Työskenneltyään ensin opettajana hän kiinnostui pian näyttelemisestä ja ilmoittautui Chicagon Lyceum Art Conservatoryyn. Jagger teki ensimmäisen ja ainoan mykkäelokuvansa, vuonna 1929 nimeltään The Woman from Hell. Hän löysi nopeasti oman alansa luonnenäyttelijänä, ja hänen uransa kohokohta oli Oscar-palkinnon voittaminen parhaasta miessivuosasta vuoden 1949 elokuvassa Twelve O'Clock High (Ilmojen kotkat, 1949). 

Nellietä näyttelevä Dolores Hart, näyttelijä Bert Hicksin tytär ja laulaja Mario Lanzan veljentytär, lähti Hollywoodista viisi vuotta elokuvan tekemisen jälkeen Connecticutin benediktiiniläisluostarin nunnaksi. Siellä hän edelleen vaikuttaa luostarin abbedissana ja hän on myös äänioikeutettu jäsen Yhdysvaltain elokuva-akatemiassa (Oscarit). Hänestä tehtiin dokumentti vuonna 2012, jonka nimeksi tuli God Is The Bigger Elvis. Se sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta lyhytdokumentista. Dolores näytteli myös Elviksen vuoden 1957 elokuvassa Loving You (Rock'n Roll suosikki, 1957). Hän esiintyi useissa muissakin elokuvissa, kuten Where The Boys Are (Missä pojat, siellä tytöt, 1960) ja Come Fly With Me (Lentoemäntä kiipelissä, 1963).

Dolores Heart ja Elvis, hotellihuoneessa tapahtuvassa viettelykohtauksessa, joka leikattiin elokuvasta, koska sitä pidettiin liian arkaluonteisena.

Sivuosaa näytellyt Vic Morrow kuoli Twilight Zone -televisiosarjan elokuvaversion kuvauksissa sattuneessa onnettomuudessa vuonna 1982. Hän ja kaksi avustajana toiminutta vietnamilaista pikkutyttöä kuolivat, kun kuvauksissa käytetty helikopteri putosi heidän päälleen ja repäisi Morrow'n pään irti. Morrow'n tytär Jennifer Jason Leigh on myös näyttelijä.

Harold Robbins oli menestynyt kirjailija, jonka romaaneja myytiin maailmanlaajuisesti yli 750 miljoonaa kappaletta, ja useimmista niistä tehtiin elokuvia. Robbins kasvoi orpokodissa sekä useissa sijaiskodeissa. Hän otti nimensä yhdeltä näistä sijaisperheistä. Hänen varhaisiin työtehtäviinsä kuuluivat vedonvälittäjä ja osakesijoittaja. Hän oli ansainnut ja menettänyt miljoona dollaria 20-vuotiaana. Hänestä tuli kirjailija työskenneltyään Universal Picturesilla, jossa hän aloitti kuljetusvirkailijana. Hän erikoistui romaaneihin julkkiksista ja Hollywoodista.

Käsikirjoittaja Michael V. Gazzo tuli myöhemmin tutuksi käheä-äänisenä gangsteriroolien näyttelijänä muun muassa elokuvassa Kummisetä II (1974), jonka sivuroolista hän sai Oscar-ehdokkuuden.

Blooperit

Elokuvan alussa, missä ihmiset laulavat kadulla, yhdessä kohtauksessa äänessä on nainen, mutta kuva näyttää mieslaulajaa.

Romanttisessa yöllisessä laivakohtauksessa Nellien (Dolores Hart) kanssa, molempien, sekä taivaalla möllöttävän Kuun että Elviksen paikat vaihtuvat joka kuvassa.

Elokuvan loppukohtauksen valmisteluja. Ei auttanut huolellinen sitominenkaan, niin vaan pääsi siteet repsottamaan.

Kun Elvis käy jalkakäytävällä keskustelemassa autossa istuvan Ronnien (Carolyn Jones) kanssa ja kamera on suunnattu Elvikseen, Ronnie on kaukana auton tuulilasista ja kojelaudasta, mutta kun kuva on Ronniessa, hän on auton etuosasta vain muutamien senttien päässä.

Elokuvan loppukohtauksessa, jossa loukkaantunut Danny palaa tajuihinsa Ronnien mökissä, hänen viilletyn käsivartensa nähdään olevan tiukasti sidottu. Yhdessä kohtauksessa siteet kuitenkin roikkuvat löyhästi käsivarressa.

Lopussa Elvis esittää kappaleen As Long as I Have You. Taustalla Jordanaires -lauluyhtye näyttäisi soittavan puhaltimia, mutta itse ääniraidalla niitä ei kuulla, sen sijaan heidän stemmalauluaan siinä kuullaan.

Lehtiarvostelut

Ilmestikin Katso-lehden arvostelu, elokuvan tv-ensi-illan tiimoilta (MTV1), 12.1.1980.
Ilmeisestikin Ilta-Sanomien arvostelu elokuvan tv-ensi-illan tiimoilta (MTV1), 12.1.1980.
Arvosteluja tv-ensi-illan ajoilta, 12.1.1980 (MTV1). Julkaisut tuntemattomia.
Arvosteluja elokuvan toisesta tv-esityksestä (TV3), 13.6.1990. Julkaisut tuntemattomia.
Aamulehden arvio, elokuvan toisesta tv-esityksestä (TV3), 13.6.1990.
Antti Lindqvist tarjoilee perusluotsauksen Katso-lehdessä, vuodelta 1996, jolloin oli leffan kolmas tv-esitys, Nelosen edeltäjällä, PTV4 -kanavalla. Siihen se sitten onkin jäänyt. Ei turhan usein esitetty, ottaen huomioon, että kyseessä on elokuva, joka on puitteiltaan tärkeä osa koko leffateollisuuden historiaa.

نموذج الاتصال