New York 1972

Teksti: Kari Paju
Lehdistötilaisuuden suomennos ja kuvatekstit: Pasi Välimäki
Juttu on julkaistu alun perin The King -jäsenlehdessä (nro 2–3/1997)

"Onko kuu väsynyt? Onko aurinko väsynyt? Katsokaa, miten uutterasti ne työskentelevät; eivät ole ihmismuistiin jättäneet väliin yhtään yötä tai yhtään päivää, tervetullein näky tällä Ihmisen planeetalla, maailman suurenmoisen show. Tietenkin on soveliasta, että niiden lähin kilpailija tämän päivän New Yorkissa on Elvis Presley. Muistattehan Elviksen? Hän on Amerikan historian ainoa esiintyjä, josta on tullut vuosikymmenensä jumala esiintymättä tässä kaupungissa."

Näin riimitteli New York Post päivänä, jolloin Elvis oli valloittava kaupungin. Tähden vertaus rakkaisiin taivaankappaleisiimme oli jokseenkin erikoinen, mutta ei suinkaan ainutlaatuinen. Samoissa sfääreissä leijui The New York Times, minkä toimittaja Elviksen shown nähtyään haltioituneena totesi tämän olevan kuin ”prinssi toiselta planeetalta”.

New Yorkin konsertit: avausshow 09.06.1972 | iltapäivä- ja iltashow 10.06.1972 | iltapäiväshow 11.06.1972

Toukokuun 3. 1972 syntyi kirjallinen sopimus kolmen eri osapuolen kesken. RCA Record Tours/George Parkhill, Management III/Jerry Weintraub ja All Star Shows/Colonel Tom Parker vahvistivat kyseisellä asiakirjalla viimeksi mainitun osapuolen asiakkaan seuraavan kiertueen yksityiskohdat. Elvis Presley Show'n puolesta sopimuksen hyväksyi allekirjoituksellaan, kuinka ollakaan, Elvis Presley.

Yleinen käsitys on ollut, että Elviksen neljäs konsertti Madison Square Gardenilla järjestettiin viime hetkessä ylimääräisenä suurta kysyntää tyydyttämään, mutta tämä sopimus todistaa sen olleen suunnitelmissa alusta pitäen. Elviksen palkkioksi jokaisesta kiertueen neljästätoista konsertista sovittiin 70 prosenttia pääsylipputuloista, kuitenkin vähintään 70 000 dollaria.

Media oli kingin saapumisesta innoissaan. Vaikka Elvis olikin toki jo 1950-luvulla tehnyt tuttavuutta Ison Ompun kanssa muun muassa televisioimalla siellä itseään, levyttäessään RCA:n studiolla ja pomppiessaan junasta haastattelujen kautta Saksaan seilaavaan paattiin, ei hän ollut koskaan vielä siellä konsertoinut. Kuten Rolling Stone osuvasti totesikin: "Annettuaan tämän kaupungin pitää punaista mattoaan valmiustilassa 17 vuotta Elvis Presley, herra itse, vihdoinkin saapui New Yorkiin 9. kesäkuuta".

Lehdet olivat useamman viikon täynnä Elvis-stooreja, radioasemat soittivat hänen levyjään ympäri vuorokauden, järjestivät kilpailuja ja lahjoittivat voittajille lippuja konsertteihin, levykauppojen ikkunat olivat tulvillaan Elvis-levyjä, televisiokanavilla katsasteltiin Elviksen aiempia saavutuksia (esitettiin muun muassa kahdeksan hänen elokuvaansa) ja haastateltiin faneja, eikä tavallinen kadunmieskään voinut välttyä tietoiskulta nähdessään RCA:n Times Squarelle pystyttämän valtavan plakaatin: "RCA Records welcomes Elvis and The Colonel to New York City". Selvästikin joku Elvis-niminen heppu oli kaupungissa.

Elvis Manhattanilla, The Warwick -hotellin edustalla 17. maaliskuuta 1956, Dorsey Brothersien tv-shown kuvausten aikoihin.

Elviksellä itsellään oli arvatenkin ristiriitaiset odotukset tulevasta historiallisesta tapahtumasta. "Elvis ei ollut koskaan tuntenut oloansa mukavaksi New Yorkissa", muisteli Marty Lacker. Muistissa oli varmastikin se aivan ensimmäinen visiitti maaliskuussa 1955, jolloin Blue Moon Boys -kvartetti yritti päästä esille televisioon Arthur Godfreyn kykyjenetsintäohjelmassa. "Kiitos ei, täällä ei tuollaisia etelän juntteja kaivata", oli ystävällinen vastaus. Tai jotakin sinne päin.

Häijyyden huippu oli kuitenkin ollut se vastaanotto, minkä Elvis sai New Yorkin arvonsa tuntevilta toimittajilta läpimurtovuonnaan 1956. Epäilenpä pahoin, ettei koskaan ole viihdetaiteilijaa lyöty lyttyyn niin useasti, niin monelta taholta ja niin asiantuntemattomasti kuin Elvistä tuona armon vuonna. Nimittäin armoa ei annettu. Mutta ei sitä kyllä pyydettykään: "Those people in New York are not gonna change me none", totesi tuohtunut tähti surullisenkuuluisan Steve Allen -shown jälkeen.

Kuitenkin aikaa oli noista ajoista kulunut, haavat parantuneet ja Elvis tullut hyväksytyksi kunnon amerikkalaisena sankarina. Nyt New Yorkin lehdistä saattoi lukea sellaisenkin otsikon kuin "It's Normal To Be An Elvis Nut". Normaalia oli varmasti myös se, että Elvis silti pohti mielessään epäonnistumisen mahdollisuutta. Ehkä hän ei sytyttäisikään omintakeista newyorkilaisyleisöä niin kuin oli tehnyt muualla konsertoidessaan.

Juuri kesäkuussa 1972 ensimmäistä kertaa kiertueelle lähtenyt Elviksen velipuoli Billy Stanley tiesi, "että Elvis oli hermostunut New Yorkissa esiintymisestä. Hän kyllä tiesi ihmisten rakastavan häntä kaikkialla ja tiesi, että jos vain antaisi Ison Omenan yleisölle hyvän shown, he reagoisivat samoin kuin muutkin yleisöt. Mutta hän tiesi myös New Yorkin olevan mediakeskuksen... Hän tiesi heidän voivan painaa hänet maan rakoon".

Valmistautuessaan tulevaan koitokseen Elvis lomaili toukokuussa Havaijilla ja ehtipä käydä vielä Las Vegasissakin katsastamassa Glen Campbellin shown.

Madison Square Garden

"Kun ensi kertaa julkistettiin tieto, että kiertue alkaisi kesäkuussa New Yorkista, lehdistö vakuutteli historiaa tehtävän kahdellakin tavalla: rock and rollin kuningas tulisi ensi kertaa New Yorkiin ja esiintyisi maailman luultavasti parhaimmassa rokkipalatsissa Radio City Music Hallissa", kirjoitti Rolling Stone.

Esiintymispaikka lienee ollut vain lehdistön spekulaatiota, sillä totesihan Elvis itsekin heidän joutuneen odottamaan vuoroaan päästäkseen Gardeniin. ("Couldn't get a good building in fifteen years!") Paljon suurempana Garden olikin loogisempi vaihtoehto suurien yleisö- ja taalamäärien saavuttamiseksi, minkä oli muutaman vuoden sisällä todistaneet muun muassa Rolling Stones, Tom Jones, Sly & Family Stone, Led Zeppelin, Jackson Five ja George Harrisonin konsertti Bangladeshin hyväksi. Tom Jones tuntuu olleen Gardenilla kuin kotonaan esiintyen siellä jo kolmantena vuotena perättäin hieman ennen Elvistä eli 31.5.1972.

Manhattania lintuperspektiivistä. Keskellä pyöreä Madison Square Garden -kompleksi.

"Voitte vain kuvitella, miltä meistä tuntui esiintyä New Yorkin Madison Square Gardenissa", muisteli Charlie Hodge. "Aina lapsuudesta lähtien olimme kaikki kuulleet siellä pidetyistä erilaisista tapahtumista. Olin kuullut tarinoita Gene Autryn siellä järjestämästä rodeosta. Niinpä olikin erittäin jännittävää olla siellä."

Nykyinen Garden-kompleksi on sen neljäs "kehitysversio" ja sijaintipaikkaakin on vaihdettu jo kolmasti. Ainoastaan kaksi ensimmäistä rakennelmaa olivat edes lähellä itse Madison-aukiota, eikä missään niistä ole ollut kasvillisuutta siinä määrin, että sana Garden eli puutarha kuvaisi niiden käyttötarkoitusta. Perustamisestaan eli vuodesta 1871 lähtien Garden on toiminut moninaisten tapahtumien pitopaikkana: suuria kokoontumisia, sirkusta, jääkiekkoa, koripalloa, hevos- ja koirakilpailuja, rodeota, painia, nyrkkeilyä, tennisturnauksia, yleisurheilua, eläinnäyttelyitä, rock-konsertteja. Sekä lätkäjengi New York Rangers että Knicks-koripallohujopit pitävät Gardenia kotiareenanaan.

Vuonna 1968 revittiin arkkitehtuurisesti näyttävä Penn Station maan tasalle, jotta tuolle paikalle saatiin pystytetyksi tämä nykyinen, monien mielestä mauttoman näköinen Garden. Sittemmin oli tämä Elviksenkin käyttämä areena tarkoitus laittaa vanhainkotiin ja rakentaa tilalle Gardenin viides versio. Päättävät tahot ottivat kuitenkin järjen käteensä ja päättivät kompleksoida olemassa olevaa kompleksia 200 miljoonalla dollarilla. Näin tämän päivän gardenisti ei näe edessään aivan samaa näkymää kuin Elvis aikoinaan.

”Wouldn't you wait in line to see a king?”

Lippujonoa Manhattanilla: Kunkku on nähtävä!

Lipunmyynti konsertteihin aloitettiin maanantaiaamuna 8. toukokuuta. Alun perin kello kymmeneksi ilmoitettua viiden lippukojun avausta aikaistettiin kahdella tunnilla, koska jono oli jo tuolloin venähtänyt useamman korttelin pituiseksi.

The Star-Ledger kertoi artikkelissaan jonon ensimmäisenä olleesta 24-vuotiaasta viehättävästä vaaleaveriköstä Ohion Columbuksesta. Becky Tewell oli ystävänsä kanssa ajanut New Yorkiin 13 tuntia ja ilokseen huomannut olevansa ensimmäinen jonottaja perjantaiaamuna kello 10. Vaivansa palkaksi Becky sai kätösiinsä kymmenen kalleimman eli 10 dollarin paikan lippua. (Aluksi lippuja myytiin vain kolmeen konserttiin ja ostorajoitus oli kymmenen lippua henkeä kohden.) "Ne ovat kaikki eturivistä. Halusin päästä häntä lähelle. Hän on kuningas. Olen rakastanut häntä 12-vuotiaasta asti; hänen ääntään ja lauluaan. Ja hän on jumalaisen komea. Hän on kuin hieno viini, hän paranee vanhetessaan." Becky kertoi ääni väristen toimittajalle, kuinka oli tavannut Elviksen kasvotusten Las Vegasissa edellisvuoden helmikuussa, ja että Gardenin show olisi hänen 22. Elvis-konserttinsa.

Jonotuskaaosta oltiin helpotettu siten, että 60.000 lipusta neljäsosa oli saatavilla Ticketron-myymälöiden kautta. Jerry Weintraub, joka oli toiminut edellistenkin Elvis-kiertueiden promoottorina, kertoi toimittajalle tylyn uutisen: kaikkien – kyllä vain, jopa konserteista kirjoittavien toimittajien – oli ostettava oma lippunsa. Vapaalippuja oli turha kinuta. (Lillian Roxon selitti samaa asiaa Daily Newsin artikkelissaan. "Weintraub, pitkä, komea jalokivikauppiaan poika Bronxista, joka aloitti postivirkailijana ja työsti tiensä rockpromootion huipulle, sanoo tämän olevan yksi Tom Parkerin perussäännöistä: fanit ensin.") Joten siitä vaan jonottamaan. Ja oli syytä pitää kiirettä, sillä konsertit olivat olleet "aina ja kaikkialla loppuunmyytyjä", totesi Weintraub.

Herra toimittaja oli utelias tietämään, miksi ihmeessä kannatti tuntitolkulla nähdä vilua ja nälkää muutaman lipun takia. Syitä oli yhtä monta kuin jonottajaakin, mutta mielestäni jotenkin vain osuvin tuli kolmekymppiseltä mieheltä: "Vaimoni ottaisi avioeron, jos en niin tekisi".

Kuningas New Yorkissa

Elvis saapui yksityiskoneellaan LaGuardian lentokentälle torstai-iltana ja jatkoi viivytyksittä majapaikkaansa Hilton-hotelliin. Bändin jäsenet ja taustalaulajat olivat saapuneet paikalle jo aiemmin ja saivatkin heti hommia. Joe Esposito muisteli kirjassaan, miten "Elvis oli aina hermostunut kohtaamaan vaikeana pidetyn New Yorkin yleisön. Hän rentoutui soittamalla hotellihuoneestaan aina löytyvää pianoa ja laulamalla gospelsuosikkejaan Stampsien ja Sweet Inspirationsien kanssa".

Elviksen veisatessa virsiä muut tekivät töitä. Huolehdittavana oli monenmoista seikkaa: hotellin turvajärjestelyt, limusiinien vuokraukset, aikataulujen ja reittien tarkistukset, eikä vähäisimpänä turvatoimet itse esiintymispaikalla. Billy Stanley oli saapunut Espositon ja Parkerin kera NYC:iin jo päivää muita aiemmin. Näkymä Madison Square Gardenin edustalla järkytti nuorta keltanokkaa. "Se oli ensimmäinen kertani New Yorkissa. Kun näin katukaupustelijoiden, hippien, spurgujen, huorien, sutenöörien ja muiden kummajaisten maleksivan Gardenin ulkopuolella, tiesin todella olevani kaupungissa. Tuo väkijoukko ei näyttänyt lähimainkaan niiltä faneilta ja keikkayleisöiltä, jotka kokoontuivat hotellin edustalle Vegasissa. Pelkäsin kuollakseni."

Kaupustelua konserttipaikan edustalla.

Mutta kuten tiedetään, Elviksen oma mafia ja muut palkatut turvamiehet huolehtivat kuninkaan suojelusta niin tunnollisesti, että jopa presidentti Carterin poika totesi kerran Elviksen tavattuaan tämän olleen paremmin turvattu kuin isänsä. Saman huomasi Gardenin toimitsija Parkerin käytyä tarkistamassa paikan järjestelyt. "He tietävät, mitä haluavat, ja ovat tyytyväisiä sen saadessaan. Heillä on erittäin ammattimainen organisaatio."

Parker tiesi, miten julkisuutta lypsetään. Ja vastoin tapojaan antoi tällä kertaa jotakin ilmaiseksi. Nimittäin kun tieto näistä Garden-keikoista tuli ensi kertaa julki, lehdistä saattoi myös lukea Elviksen antavan haastattelun yksinoikeudella sille aikakauslehdelle, joka ensimmäisenä löisi tiskiin 120.000 dollaria. Yhteydenottoja turhaan odoteltuaan Eversti julkisti viime hetkillä median kovasta painostuksesta Elviksen tapaavan lehdistön ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1969 Vegasavauksen. (Ilmeisesti Houston helmikuussa 1970 oli jo unohtunut.)

Voisi kuvitella Elviksen olleen ajatuksesta vähemmän innostunut. Kuten Jerry Hopkins kertoo The Final Years -kirjassaan: "Jos Elvis sanoi lavakuumeen olleen osa jokaista konserttia, niin nämä neljä show'ta Manhattanilla saivat hänet suorastaan pelokkaaksi. Täällä työskentelivät kaikki ne toimittajat, kriitikot ja lehtimiehet, jotka olivat hyökänneet häntä vastaan 1950-luvulla. Ystävät sanovat Elviksen olleen varma, että he tekisivät hänestä jälleen hakkelusta". Mutta. "Hänen ei olisi tarvinnut olla huolissaan. New York odotti häntä, ei vihamielisenä, vaan helläsydämisenä. Vuonna 1972 nostalgia-aalto oli nostamassa päätään. Media kasvatti ja käytti hyväkseen kiinnostusta 1950-luvun amerikkalaiseen kitschiin, ja monien mielestä Elvis oli tärkein kohde."

Perjantaina kello 16 Hiltonin Mercury Ballroom -juhlasaliin olikin kokoontunut kaikki kynnelle kykenevät. Toistakymmentä television kuvausryhmää, nelisenkymmentä valokuvaajaa, radion ja lehdistön edustajat ja vieläpä erästä On Tour -dokumenttia kuvaavatkin ahtautuivat saliin odottaen saavansa Elviksestä irti jotakin uutta ja ihmeellistä. Turha toivo. Hopkinsin sanoin Elvis oli "Nothing Rock and Roll Press Conference":n mestari: "ei kertonut mitään, ei tehnyt mitään ja varasti silti otsikot. Se oli tyyli, jonka hän oli kehittänyt huippuunsa 1950-luvulla, ja jota Beatles käytti myöhemmin tavatessaan lehdistöä".

Saman huomasi The Village Voicen Patrick Carr. "Kysymykset olivat ystävällisiä. Miten ne olisivat muuta voineet ollakaan, kun vastassa oli näky suuruudesta vaaleansinisessä ja kullassa? Miten olisi voinut olla hymyilemättä hyväksyen, kun 188 senttiä legendaa ilmoitti maailmalle, ettei ollut aiemmin esiintynyt New Yorkissa, koska oikeaa salia ei ollut löytynyt? Katsokaa häntä. Nähkää hänen kohoavan korkealle valaistuksessa. Nähkää hänen poskipäänsä jatkuvan loputtomiin. Nähkää hänen esittelevän kokokultaista vyötään. Kuulkaa hänen sanovan rakastavansa meitä. Nähkää hänen isot hartiansa ja kapean vyötärönsä. Katsokaa Everstin raapivan päätään. Se oli kiistattomasti koko viikon paras Elvis-show."

Tuon shown lämmittelijänä toimi Eversti itse. "Vanha jehu olkihatussaan, mustassa paidassaan ja punaisissa bootseissaan liikkui kävelykeppinsä kanssa väkijoukossa jaellen punaisia ja sinisiä Elvis-Now-72-Now-RCA -kuulakärkikyniä. 'Hei, pitäkää kiirettä, tämä on viimeinen tilaisuutenne saada Elvis-kynä', Eversti Tom Parker murjahteli tarmokkaasti koikkelehtien läpi joka rivin. Kynien mentyä hän avasi uuden laatikon ja palasi takaisin samoja jälkiä ojennellen EIvis-taskukalentereita", kirjoitti Rolling Stone. Parker viittoili kepillään ihmisiä omille paikoilleen, käski valokuvaajia poistumaan lavan edestä ja siirtymään salin takaosaan, ja vastaili omintakeisella tyylillään uteliaille toimittajille. Paljonko Elvis on oikein ansainnut? "Weaaal, no minäpä kerron. En tiiä. Mutta annan sulle erään tyypin nimen, jolle voit soittaa. Se työskentelee verotoimistossa."

Lehdistötilaisuus

Vihdoin RCA:n pr-osaston johtaja Herb Helman esitteli odottaville herra Vernon Presleyn ja tämän "ystävän". Ystävä sä lapsien saapui hyvin ruskettuneena ja leveästi hymyillen, yllään vaaleansininen puku, mustavalkoinen kukkapaita, leveä kultavyö ("Vyö on tunnustus International-hotellilta yleisöennätyksestä. Se on palkinto, mutta käytän sitä ihan vain spennaillakseni.") ja mustavuorinen viitta.

Koko parikymmenminuuttisen tenttauksen ajan Elvis väisteli onnistuneesti kaikki kiperimmät kysymykset. Ihme kyllä kukaan ei oikein välittänytkään laittaa häntä todelliseen piinapenkkiin. Toimittajat tuntuivat olevan sulaa vahaa "Amerikan rock'n'rollin George Washingtonin" käsissä. Rolling Stone: "Kysymykset olivat hänelle väline olla ylpeä, kohtelias, nöyrä ja hauska. Kukaan ei näyttänyt paljoakaan välittävän siitä, mitä hän sanoi, kunhan se näytti hyvältä kameran takaa". Roy Hollingworth summasi tilaisuuden annin mielestäni hyvin yhteen. "Kyse ei ollut oikeastaan siitä, mitä hän sanoi, vaan siitä, miten hän sen sanoi. Hän oli ihan oikeasti hauska."

Herb Helman: Hyvät naiset ja herrat, minulla on ilo esitellä herra Vernon Presley, Elvis Presleyn isä. Herra Presleyllä on myös ystävä mukanaan.

Elvis: Hello! Kiitoksia. Mites menee? Haluatteko, että istahdan alas?

Media: Jeah!

Elvis: Ensinnäkin, kiistän syyllisyyteni kaikesta!

Media: Rakastamme sinua Elvis!

Elvis: Kiitti kultsi, rakastan sinua myös. Kiitos.

Eversti Parker: Jospa herrat siinä edessä istuutuisivat ja ottaisivat kuvansa myöhemmin.

M: Elvis, miksi venytit niin pitkään New Yorkiin tuloasi?

Elvis: Luulen sen johtuneen siitä, että emme löytäneet sopivaa rakennusta. Meidän täytyi odotella, että sellainen löytyisi. Kunnon rakennusta ei löytynyt 15 vuoteen. No, leikki leikkinä… Meidän vain täytyi odottaa vuoroamme, että pääsemme Gardeniin.

M: Mitä tuntuu esiintyä täällä?

Elvis: Pidän siitä. Nautin siitä. Toivottavasti kaikki nauttivat esiintymisestämme.

M: Onko sinulla käsitystä siitä, miten olet pysynyt kauemmin pinnalla kuin muut 50- ja miksei myös 60-luvun artistit?

Elvis: Syön paljon e-vitamiinia (naurua). No, kunhan juksasin. Minä vain… Tässähän vaivaantuu itsekin. Enpäs tiedä. Minä vain tykkään hommastani ja nautin siitä mitä teen.

M: Olen kuullut usealta taholta, että olet varsin ujo ja vaatimaton ihminen. Myönnätkö sen?

Elvis: No, enpä tosiaankaan tiedä mikä heidät niin saa luulemaan… Minullahan on tämä kultavyö… (Elvis nousee seisomaan, avaa takkinsa ja esittelee komeata kultavyötään.)

M: Mieleeni muistuu Ed Sullivan -show…

Elvis: Niin minunkin - siksi istun!

"Mulla on tässä tämmönen kultavyö!"

M: Elvis, en tiedä oletko tietoinen tästä, mutta monet ihmiset haluaisivat tietää, miksi et enää käytä hiusrasvaa?

Elvis: Lopetin sen kakaramaisen jutskan käytön, niin kuin kaikki muutkin tekivät.

M: Sinuahan kritisoitiin aikoinaan todella paljon, pitkistä hiuksista ja liikkeistäsi lavalla. Ja nyt olet niin vaatimattoman oloinen.

Elvis: Voi pojat, minähän olin sentään kesy, verrattuna siihen, mitä nykyään touhutaan, ootko tosissas? Enhän minä tehnyt muuta kuin vähän hytkyin.

M: Hytky vähän!

Elvis: En (naurua). En voi tehdä sitä. Säästän sen showhun.

M: Mitä mieltä olet tämän päivän esiintyjien lavakäyttäytymisestä, verrattuna siihen mitä sinä teit ja mistä sinua kritisoitiin?

Elvis: En todellakaan tiedä. En sitä paitsi tahdo arvostella ketään, joka työskentelee viihdealalla. Luulenpa, että tilaa on riittävästi kaikille. En mielelläni kritisoi muita artisteja.

M: Oletko tyytyväinen luomaasi imagoon?

Elvis: No, imago on yksi asia ja itse ihminen on toinen juttu. Joten…

M: Kuinka lähellä ne ovat toisaan? Miten lähellä imago sitten on itse ihmistä?

Elvis: On todella rankkaa elää imagonsa mukaisesti. Sanoisin niin.

"The image is one thing and the human being is another. It's very hard to live up to an image."

M: Elvis, olet nyt 37-vuotias. Oletko eri mieltä niiden kanssa, jotka ajattelevat, että yli kolmekymppiset ovat jo (uransa) lopussa? Onko se mielestäsi väärin?

Elvis: Riippuu tietenkin siitä, mihin sillä viittaat (naurua). Noh, enpä tiedä. Haluaisin uskoa heidän olevan väärässä.

M: Minkälaista yleisösi on tällä hetkellä?

Elvis: Sanoisin, että yleisöni on aika sekalaista. Siellä on vanhoja, nuoria ja vieläkin nuorempia. Ja kaikenlaisia ihmisiä, mikä on hyvä asia.

M: Kolmekymmentäseitsämän vuotias, takana ennätyksiä rikkonut kiertue, mitä aiot tehdä seuraavaksi?

Elvis: Potkaisen tyhjää (naurua)! Minä… tein juuri elokuvan… viimeisimmästä kiertueestani (Elvis On Tour). Se on ensimmäinen livekonsertti, joka on filmattu. Joten, se on seuraava prokkikseni, joka tulee ulos.

M: Elvis, mikä sai sinut vihdoinkin tekemään päätöksen, että tulet ulos eristyneisyydestä, ja aloitat taas julkiset esiintymiset?

Elvis: Minä vain kaipasin sitä... kaipasin elävän yleisön läheisyyttä, joten heti, kun pääsin eroon elokuvasopimuksista, aloitin uudelleen live-esiintymiset.

M: Teetkö nyt siis enemmän ja enemmän konsertteja?

Elvis: Luulisin niin. On niin monia paikkoja, joissa en ole vielä esiintynyt, kuten täällä New Yorkissa.

M: Entäpä Britannia, Elvis?

Elvis: En ole käynyt ikinä Britanniassakaan.

M: Haluaisitko käydä siellä?

Elvis: Haluaisin, todella paljon. Haluaisin tulla Eurooppaan. Minusta olisi mukava käydä Japanissa ja kaikissa paikoissa. En ole ikinä käynyt tämän maan rajojen ulkopuolella, paitsi armeijassa ollessani (Suom. huom. Elvis selvästikin unohti Kanadan, jossa hän kävi kiertueella vuonna 1957).

M: Olit armeijassa ja sinut kutsuttiin palvelukseen. Mitä mieltä olet sodan vastustajista? Ja kieltäytyisitkö tänä päivänä asepalveluksesta.

Elvis: Honey, pitäisin mielelläni omat henkilökohtaiset näkökantani ominani. Olen vain viihdetaiteilija, joten en mielelläni kommentoi asiaa.

M: Tulisiko mielestäsi muidenkin viihdetaiteilijoiden pitää näkemyksensä ominaan?

Elvis: Ei. En voi kommentoida edes sitä.

"Olen vain viihdyttäjä, en kommentoi."

M: Aiotko esiintyä vielä uudelleen New Yorkissa?

Elvis: Voi olla. Voi olla. Se vähän riippuu.

M: Bostonin konserttisi filmattiin taannoin. Miksi ette kuvaa täällä New Yorkissa?

Elvis: En tiedä. Tuo on hyvä kysymys. Miksi, Eversti (naurua)?

Eversti: En kuullut. Mikä oli kysymys?

Elvis: Hän sanoi, että miksi he filmasivat konsertin Bostonissa, kun se olisi voitu filmata täällä?

Eversti: Jos se olisi filmattu täällä… se olisi julistettu pannaan.

M: (Naurua.) Elvis, miksi et käyttäisi enemmän aikaa omaelämäkerran filmaamiseen tai vaikka sellaisen kirjoittamiseen?

Elvis: En usko sen ajan vielä koittaneen. Ehkä jonakin päivänä, mutta ei nyt.

M: Elvis, onko mitään mahdollisuutta, että New York saisi tietää, onko yhtiö siirretty Phoenixiin? (Suom. huom. Kysymys on outo, eikä Elviksen vastauskaan auta yhtään asiaa.)

Elvis: Kuka puhuu – kamera? Oh, anteeksi. Mitä sinä sanoit?

M: Luuletko, että paluusi merkitsisi paluuta joillekin… (Suom. huom. Lause katkeaa kesken.)

Elvis: En tiedä. En edes tiennyt heidän lopettaneen. Lopettivatko he? Ei, eivät lopettaneet. Puhun pöydän alle, tuolle kaverille. (Suom. huom. ???)

M: Oletko ajatellut tekeväsi jotakin erilaista… kuten pyrkiä julkiseen virkaan?

E: En. En koe minkäänlaista intohimoa politiikkaa tai mitään siihen liittyvää kohtaan.

M: Entäpä näyttelemistä kohtaan?

E: Kyllä vain. Haluaisin tehdä jotain elokuvan puolella, jos vain löydän oikeanlaisen käsikirjoituksen. Jos tarkoitat ei-musiikki-elokuvaa, niin juuri sellaisen haluaisin tehdä.

M: Elvis, miksi et tee enää kovempaa rock'n'rollia, kuten teit kaksi-kolme vuotta sitten? Et oikeastaan tee enää ollenkaan kovaa rokkia, kuten Heartbreak Hotel.

E: On erittäin vaikea löytää sen tyyppisiä biisejä. Hyvää materiaalia on nykypäivänä vaikea löytää… kenenkään.

M: Olet rock'n'rollin edelläkävijä… et kuitenkaan enää levytä rajua rokkia, miksi?

E: On todellakin tosi vaikea löytää hyviä rockbiisejä. Jos löytäisin niitä, niin myös levyttäisin ne.

"On tosi vaikea löytää hyviä rockbiisejä, levyttäisin jos löytäisin."

M: Mr. Presley, ketä pidät seksikkäänä? Minkä tyyppisiä ihmisiä pidät seksikkäänä (naurua)?

E: Enpäs tiedä. On paljon ihmisiä… joista pidän. Tuolla varmaan selvisin tästä kysymyksestä, vai mitä?

M: Mitä mieltä olet eri viihdetaiteilijoiden kasvaneesta poliittisesta aktiivisuudesta? Suunnitteletko itse, vai kampanjoitko jo nyt, tai autat varojen keruussa, jotain tiettyä presidenttiehdokasta?

E: En. En ole ollenkaan sekaantunut sellaiseen. Olen vain viihdyttäjä. Okei.

M: Elvis, mitä kaipaat 50-luvulta eniten?

E: En oikeastaan kaipaa sitä suuremmin. Nautin siitä yhtä paljon nyt ja enemmänkin, kuin silloin joskus. Mielestäni olemme kaikki kehittyneet parempaan suuntaan viimeisen 15 vuoden aikana.

M: Entä musiikillinen kehittyminen?

E: Sitä juuri tarkoitin. Sekä musiikillisesti että vokaalisesti ja joka suhteessa. Olen siis mielestäni kehittynyt viimeisen 15 vuoden aikana.

M: Elvis, palaan siihen asiaan, kun sanoit haluavasi kiertää ja esiintyä Euroopassa. Mitä mieltä olisit Lähi-Idän kiertueesta?

E: Kyllä, olisi hienoa päästä sinne. Todella.

M: Kyllästytkö ikinä ihmisiin, jotka tunnistavat sinut ja pyytävät nimikirjoitustasi?

E: En, olen tottunut siihen. Tavallaan kaipaisin sitä, jos niin ei tapahtuisi. Jos kukaan ei huomaisi tai tunnistaisi minua eikä kysyisi nimmareita, minä… minulle se on osa tätä bisnestä ja hyväksyn sen. Luulisin, että jäisin kaipaamaan sitä.

M: Elvis, julkaistaanko tästä konsertista levy?

E: Se on mahdollista. En tiedä. Täällä on RCA Victorin virkailijoita paikalla, mutta en tiedä.

M: Elvis, kaikista kappaleista mitä olet levyttänyt, mikä on suosikkikappaleesi?

E: It's Now Or Never, O Solo Mio.

M: (Taputuksia.) Mikä niistä on myynyt eniten?

E: Juuri se. O Solo Mio, myi eniten. Ja seuraavana tulee Don't Be Cruel ja sitten Hound Dog… Heartburn Motel, tai mikä lie.

M: Koska saavuit New Yorkiin?

E: Tulin eilen illalla, hyvin myöhään, ja minun oli mentävä nukkumaan, koska meillä on kohta harjoitukset ja minun on lähdettävä treenaamaan tämän lehdistötilaisuuden jälkeen… jollei teillä ole mitään parempaa mielessä (naurua).

M: Go baby! Onko vaimosi Priscilla täällä mukana?

E: Ei, ei hän ole.

M: Mainitsit aikaisemmin levytettävän materiaalin vähyydestä. Juuri tällä hetkellä on menossa oikeuskäsittely Nashvillessä, Tennesseessä, jossa Nashvillen lauluntekijät ovat nostaneet syytteen suuria levy-yhtiöitä vastaan, koska he eivät ole mielestään saaneet oikeudenmukaista kohtelua. Mikä on sinun mielipiteesi tästä asiasta? Onko lauluntekijöitä – itsenäisiä lauluntekijöitä - kohdeltu oikein suurien levy-yhtiöiden taholta?

E: En usko. On olemassa niin paljon levy-yhtiöitä. Kaikista tulee nykyään itsenäisiä, kun heillä on yksikin hitti, ja he perustavat oman yhtiön. Ja niitä on paljon. Ja myöskin ihmiset, jotka kirjoittavat omia kappaleita ovat alkaneet levyttämään niitä itse. Sen vuoksi sanoin, että on erittäin vaikea saada hyvää materiaalia.

M: Itsenäisiltä lauluntekijöiltä?

E: Kyllä.

M: Omistat kustantamoja itse, vai kuinka?

E: Kyllä, kuulun julkaisufirmaan, mutta otan lauluja mistä vain ja keneltä vain, jos ne ovat hyviä. Niiden ei tarvitse olla oman yhtiöni tuotoksia. Kyseeseen voi tulla vaikka täysin tuntematon henkilö tai kuka tahansa, joka kirjoittaa lauluja. Jos he saavat sen toimitettua minulle asti, ja jos se on hyvä, minä levytän sen.

M: Onko sinulla tietoa siitä, ovatko levy-yhtiöt suosineet lauluntekijöitä, jotka työskentelevät heidän omille tytäryhtiöilleen? Suosivatko levy-yhtiöt kyseisiä lauluntekijöitä?

E: Todennäköisesti. Jos olen rehellinen, niin sanoisin, että kyllä.

M: Koskien sitä oikeusjuttua, joka on nostettu… (Suom. huom. Ilmeisesti tässä viitataan äsken mainittuun Nashvillen oikeusjuttuun.)

E: Honey, en todellakaan ole perillä siitä nimenomaisesta oikeusjutskasta, jonka mainitsit, joten en voi antaa sinulle siihen täsmällistä vastausta. En edes tiedä sen yksityiskohtia. Olin Havaijilla hankkimassa rusketusta New Yorkia varten (naurua), joten en ole siitä todellakaan perillä.

M: Oletko sitä mieltä, että lauluntekijät, jotka kuuluvat noihin kustantamoihin… (Suom. huom. Lause katkeaa kesken.)

E: En usko, jos heitä ei ole kuultu. Jos heillä on hyvää materiaalia, jos he ovat hyviä lauluntekijöitä, heitä tulisi kuunnella. Kyllä, ehdottomasti.

"Olin Havaijilla hankkimassa rusketusta New Yorkia varten."

M: Elvis, saanko suukon ja huivin?

E: En pääse tästä mihinkään (naurua). E-ei, en voi tehdä sitä. Säästän ne tulevaan showhun. Minä.. (naurua). Kiitos.

M: Pidä varasi (naurua).

E: Well, okei… (naurua). Tuota, kultsi, en lähtisi kommentoimaan noin yhteiskunnallisesti tärkeisiin kysymyksiin.

Eversti Parker: Eikös se olisikin kaunis ele, jos jotkut teistä, jotka ovat ottaneet jo kuvia… olisi mukavaa, jos siirtyisitte hieman syrjään ja antaisitte tilaa näille muillekin, jotka haluaisivat ottaa pari kuvaa. Siirtykäähän syrjään, kiitos.

M: (Taputuksia.)

Eversti Parker: Tulkaahan sitten kameroidenne kanssa.

M: Elvis, mikä vyö sinulla on ylläsi?

E: Tämä vyö… tämä vyö on palkinto…

Eversti: Tulkaahan tänne. No niin, antakaahan näille kavereille tietä, astukaa syrjään, kiitos. Kaikki te, teillä on jo tarpeeksi kuvia. Tuokaa ne kameranne tänne. Eiköhän annetta näille muillekin kavereille mahdollisuus. Tulkaahan tätä kautta.

E: Annetaanpas Everstin sanoa sanottavansa, niin minä jatkan sitten.

Eversti: Tulkaa tänne.

E: Tämä vyö on palkinto, jonka International (Hotel, Las Vegas) myönsi minulle yleisöennätyksen… kaikkien aikojen yleisöennätyksen rikkomisesta.

M: Hienoa!

E: Se on vähän niin kuin palkinto, mutta käytän sitä silti. Kunhan elvistelen.

M: Voimmeko puhua isäsi kanssa?

E: Voinko puhua isäni kanssa? Minun on pakko (naurua), hän hoitaa kaikki minun yksityisasiani.

M: Ei, vaan voimmeko me kysyä isältäsi pari kysymystä?

E: Tottahan toki.

M: Mr. Presley, missä vaiheessa tajusitte, että poikanne on enemmän kuin vain tavallinen poika, ja nyt erittäin, erittäin kuuluisa henkilö?

Vernon: No, sitä on aika vaikea sanoa. Se kaikki tapahtui niin nopeasti, että oli vaikea pysyä perässä. Se oli vain pamaus yhdessä yössä. Eli sanoisinko… ehkä joskus vuonna 1956, ja ensimmäisen televisioshown aikoihin.

M: Kadutko mitään?

E: Yritin kertoa hänelle aiemmin, mutta hän ei kuunnellut.

Vernon: En. Ei minulla ole asian suhteen mitään kaduttavaa. Itse asiassa, olen todella nauttinut kaikesta.

E: Kaikki leikki sikseen, se tapahtui meille kaikille todella nopeasti; äidilleni, isälleni ja kaikille meille. Ja kaikki tapahtui yhdessä yössä, joten olemme joutuneet sopeutumaan moniin asioihin erittäin nopeasti… moniin hyviin asioihin.

M: Mr. Presley vanhempi, onko Elvis muuttunut millään lailla sen jälkeen, kun hänestä tuli kuuluisa?

Vernon: Ei, hän… ei oikeastaan. En ole huomannut mitään muutosta.

E: Hikoilen enemmän.

"Kaikki tapahtui niin nopeasti, että oli vaikea pysyä perässä. Se oli vain pamaus yhdessä yössä."

M: Elvis, koetko vanhojen kappaleiden esittämisen vaikeaksi, kun kuitenkin yhdistelet joukkoon uudempia biisejä, kuten Bridge Over Troubled Water ja muita uusia kappaleita. Onko se tietoista?

E: Se on ihan tietoinen juttu… Tykkään miksata niitä keskenään. Toisin sanoen, esitän mieluusti biisin Bridge Over Troubled Water tai American Trilogyn, tai jotain. Ja sitten sekoittaa pakkaa ja heittää väliin vähän rock'n'rollia, jotakin rajumpaa rokkikamaa.

M: Oletko kyllästynyt vanhoihin biiseihin?

E: En, en häpeä pätkääkään Hound Dogia tai Heartbreak Hotelia, tai mitä nyt olivatkaan.

M: Voisitko kuvitella vetäytyväsi eläkkeelle?

E: En oikeastaan.

M: Siis et?

E: Minulla on liikaa energiaa. En usko. En ennen kuin on pakko.

M: Oletko aikeissa tehdä toista tv-spesiaalia?

E: Luulisin, että toinen on suunnitteilla. Siitä kyllä neuvotellaan.

M: Elvis, pidätkö jostakin uudesta yhtyeestä erityisesti?

E: Kyllähän niitä on paljon, mutta juuri nyt ei tule mitään mieleen.

M: Elvis…

Parker: Haluan olla maineeni mittainen, eli mukava jätkä. Se oli siinä, porukat.

M: Hienoa, baby, hienoa.

Elvis: Minun on palattava harjoituksiin, kiitos kaikille.

Kainalossa norjalainen Mona Granlund ja platinalevy. Elviksen takana isä Vernon ja mies pärehatussaan: Eversti Parker.

Haastattelun jälkeen Elvis vastaanotti takahuoneessa platinalevyn siitä hyvästä, että Elviksen levyjä oli tuolloin myyty Norjassa yhteensä yli miljoona kappaletta ja kiiruhti takaisin harjoituksiin. Hiottavana oli erityisesti kappaleet, joita Elvis ei ollut esittänyt ihan viime aikoina.

If I can make it there...

"Palasimme hotelliin ja Elvis vetäytyi makuuhuoneeseensa lepäämään ennen show'taan", kertoo Joe Esposito. "Hänellä oli jo nyt tiukka rutiini, jota noudatti. Kello 18 tuotiin päivällinen. Elvis tuli huoneestaan kello 18.15 syömään ja keskustelemaan illan show'staan. Seitsemältä hän palasi makuuhuoneeseensa valmistautumaan. Hän harjasi hampaansa ja kurlasi lämpimällä suolavedellä valmistaakseen kurkkuaan samalla kun yksi pojista asetti joitakin asuja hänen vuoteelleen. Elvis laittoi silmiinsä tippoja ja tuli vessasta pukeutuakseen, minkä jälkeen joko Charlie tai Larry Geller kutsuttiin laittamaan hänen hiuksensa. Se kesti viitisentoista minuuttia. Sitten Elvis kävi korurasiallaan valiten sormukset ja kaulakorut iltaa varten.

Tuolloin kello olikin jo kahdeksan, showtime. Ilmoitin turvamiehille ja lähdimme areenalle poliisien ja hotellin turvamiesten ympäröiminä. Hotellin työntekijöitä oli käytävillä ja Elvis kätteli heitä mennessämme. Poliisisaattueesta huolimatta Manhattanin sekava liikenne viivästytti meitä ja saavuimme lopulta perille väliajalla kahdeksan minuuttia ennen kuin Elviksen oli määrä olla lavalla. Hämmästykseksemme George Harrison oli meitä vastassa, mutta aikaa oli vain pikaisiin tervehdyksiin."

Yleisö oli saapunut Gardeniin jo hyvissä ajoin ennen kello 20.30 alkanutta show'ta. Tunnelma oli sähköinen niin sisällä kuin ulkopuolellakin. "Kehnon karnivaalin ilmapiiri leijui Seventh Avenuen ympärillä. Jalkakäytävät Madison Square Gardenin ympärillä vilisivät penskoja ja hampaattomia vanhuksia kaupittelemassa Elvis-viirejä, Elvis-julisteita, Elvis-kuvakirjoja. Konserttiin tulijoiden joukossa pyöriskeli hevospoliiseja, jalkapoliiseja ja kaupustelijoita ruskeat paperipussit täynnänsä Elvis-t-paitoja", kirjoitti The New York Timesin Chris Chase. Sisällä markkinameininki jatkui kuuluttajan kertoessa tarjolla olevan julisteita ja valokuvia ja ties mitä krääsää. Ja muisti tietenkin mainita Elviksen neljänteen show'hun sunnuntaina olevan lippuja vielä jäljellä.

Yleisö valuu paikalle 20-tuhatpäiselle areenalle.

Itse viihdyttämisen aloitti The Sweet Inspirations esittämällä mm. kappaleet I'm A Fool For Lovin' You, Baby ja Ain't No Sunshine. Yleisö taputti kohteliaasti, eritoten yhden Sweetseistä mainitessa New Yorkissa olevan parhaan yleisön. "Pimeässä kuunnellessasi Inspirationsia tunsit aistejasi vastaan hyökättävän, virtapiiriesi ylikuormittuvan. Musiikki oli niin kovalla, sanoista ei saanut selvää ja joka puolelta valtavaa Gardenia tuli sokaisevia valonvälähdyksiä (valokuvaajien laukaistessa salamavaloja), jotka sekottuivat pienempiin ja heikompiin valonsäteisiin paikannäyttäjien lampuista ja sikareiden hehkusta."

Al Dvorin esitteli yleisölle koomikko Jackie Kahanen. Jackie-paralla ei ollut mahdollisuuttakaan. Hänen vitsinsä eivät purreet lainkaan näihin jenkkeihin, jotka halusivat vain ja ainoastaan Elviksen, ja he antoivat sen kyllä kuulua. Yleisö alkoi rytmissä taputtaa Kahanea pois lavalta. "Mikä hätänä? Ettekö kuule?", yritti hän vääntää tilanteen vitsiksi. "Ah, mutta kun me juuri kuulimme; sehän se ongelma olikin", kirjoitti Chris Chase. Kahane yritti kaikin keinoin saada viedyksi settinsä läpi, mutta yleisön vihellysten, buuausten ja "We want Elvis" -huutojen yhä lisääntyessä hän luovutti. "Teitä on 20 000 minua yhtä vastaan, aika huonot jaot. Te voititte", ja ei kun pois. Kahane had left the building.

Kun Elvis ennen lavalle menoaan kuuli, miten Kahanelle oli käynyt, poltti hän releensä. "Fuck 'em! Just plain fuck 'em! Jos he eivät osaa olla kohteliaita, niin en minä kyllä heille laulakaan." Elvis ravasi hermostuksissaan edestakaisin. Joku haki hädissään Parkerin paikalle, ja tämä yritti parhaansa rauhoittaakseen suojattiaan. Elviksen reaktio johtui varmastikin omasta epävarmuuden tunteesta ja hermoilusta ennen tärkeää keikkaa. Jos kerran Kahane buuattiin lavalta, eikö aivan sama saattaisi koitua hänenkin kohtalokseen?

Kathy Westmoreland muisteli kirjassaan näitä Elviksen pelkoja. "New York on kova kaupunki esiintyjälle. Yleisöt ovat sivistyneitä ja voivat olla julmia. Elvis oli hieman huolissaan Madison Square Garden -keikoistaan. Ei kriitikoista, koska uransa tässä vaiheessa kriitikot eivät olisi voineet aiheuttaa vahinkoa tälle lahjakkuudelle. Mutta newyorkilaiset olivat ylpeitä rock'n'roll -perinnöstään ja siitä, mitä heidän kaupunkinsa oli tehnyt sen eteen, että rock-musiikki tuli hyväksytyksi ympäri maailmaa. Tällaista musiikkia Elvis aina sisällytti ohjelmistoonsa, mutta hänellä oli kuitenkin monipuolinen show; sekoitus rockia, balladeja ja jopa gospelia. Toisin sanoen show, joka pyrki miellyttämään kaikkia. Vai pystyisikö se näin ollen miellyttämään ketään? Rakastaisiko tuo toisinaan julma newyorkilaisyleisö häntä, vai buuaisiko se hänet ulos Gardenista?"

"Kuin prinssi toiselta planeetalta." (Avausshow 9.6.1972)

Kello 21.15 Elvis ilmestyi, materialisoitui, valkoisessa asussaan, joka kiilteli kultakoristeissaan, paidan edusta avoinna paljastaen rintansa. Hartioillaan hänellä oli kultavuorinen viitta. "Hän oli kuin prinssi toiselta planeetalta kapeine silmineen, korkeine poskipäineen ja sileine ruskeine ihoineen, jota hänen 37 vuottaan eivät ole vahingoittaneet", kirjoitti The New York Times. "Ja kun hän ryhtyi hommiin mikkinsä kanssa, oikea kätensä ruoskien ilmaa, vasen jalkansa liikkuen kuin se eläisi omaa elämäänsä, aika pysähtyi ja kaikki salissa olivat jälleen 17-vuotiaita."

Elviksen pelko yleisön vastaanotosta häipyi tasan sillä hetkellä, kun hän ilmestyi näkyviin. Phil Gelormine oli katsomossa odottaen kiihkeästi idolinsa näkemistä. "Yht'äkkiä meteli yltyi korviasärkeväksi ja Garden peittyi pimeyteen Also Sprach Zarathustran matalien, tummien alkutahtien soljuessa syvältä areenan sisuksista. Joku näki vilauksen Elviksestä kiipeämässä lavalle ja alkoi kirkua. Valonheittimien vangitessa hänet, tuon häikäisevän valkoisen ja kultaisen fantasiahahmon, 20.000 henkeä nousi yksissä tuumin ylös tervehtimään kuningastaan." Edelliskiertueesta poiketen Elvis aloitti konserttinsa jälleen That's All Rightilla ja valutti karismaansa haltioituneelle yleisölle noin viidenkymmenen minuutin ajan.

Avausshown kappalelistaus:

Introduction: Also Sprach Zarathustra (Theme from 2001: A Space Odyssey)
That's All Right
Proud Mary
Never Been to Spain
Until It's Time for You to Go
You Don't Have to Say You Love Me
You've Lost That Lovin' Feelin'
Polk Salad Annie
Love Me
All Shook Up
Heartbreak Hotel
Medley: (Let Me Be Your) Teddy Bear/
Don't Be Cruel
Love Me Tender
Blue Suede Shoes
Hound Dog
Bridge Over Troubled Water
Suspicious Minds
Introductions by Elvis
For the Good Times
American Trilogy
Funny How Time Slips Away
Can't Help Falling in Love
End Theme

I can make it anywhere...

Elvis itse kommentoi avausshow'nsa tuntoja seuraavana päivänä Memphisin The Commercial Appeal -lehden tutulle toimittajalle James Kingsleylle. "Se oli mahtavaa, nautin joka hetkestä. Onneksi yleisökin näytti viihtyvän. Itselläni ainakin oli oikein hauskaa. Aluksi tosin olin hieman hermostunut, mutta muutaman biisin jälkeen kaikki meni hyvin." Elvis oli ollut huojentunut nähdessään ja eritoten kuullessaan yleisön olleen haltioissaan. "Kuulin heidät; aivan kuin olisin itse ollut kaiken sen hälinän keskellä, enkä lavalla ...Olen vain viihdyttäjä, joka yrittää saada yleisönsä onnelliseksi. Olen iloinen, jos siihen pystyn." Tämä oli varmasti miljoonas kerta tuon viikonlopun aikana, kun Elvis totesi oman asemansa: "I'm just an entertainer".

Paul Simon, oli katsomossa yksi viihdytetyistä. "Näin hänet vihdoin Gardenissa. Hän oli hyvässä vedossa ja näytti tosi hyvältä. Oli upea tunne kuulla hänen laulavan Bridge Over Troubled Waterin, vaikka hän vähän ylidramatisoikin sitä. Mutta sellainenhan se kappale toki onkin." Viikonlopun aikana myös muita viihdetaiteilijoita kävi Gardenissa jatkokurssin aiheesta "Miten yleisö hurmataan, villitään ja valloitetaan". Eikä kurssin hinnaksi tullut kuin 5-10 dollaria! Näitä täydennyskoulutukseen tulleita olivat muun muassa Bob Dylan, Bruce Springsteen, Art Garfunkel, Ten Years After -yhtyeen jäsenet sekä George Harrison.

Ziggy Stardust oli Gardenissa yhdessä kaverinsa David Bowien kanssa. Vuosi 1972 oli Bowien läpimurtovuosi Yhdysvalloissa. Levy-yhtiönsä RCA:n virkailijat kutsuivat hänet New Yorkiin Elviksen konserttiin ja jo puoliksi lupasivat tapaamisen kingin kanssa. Bowie oli innoissaan, meikkasi ja muunsi itsensä huolellisesti Ziggyksi, vain saadakseen kuulla, ettei tapaaminen onnistuisikaan. Pettymys oli tietenkin suuri, mutta itse Elviksen show oli lennättänyt Bowien persuuksilleen. Myöhemmin hän kertoi silloin ilmestyksenomaisesti tajunneensa, minkä takia ihmiset hullaantuivat Elvikseen.

Avauskonsertin jälkeen Elviksen sviittissä kävi iloinen kuhina. Pirskeissä piipahti myös jokunen kuuluisuus onnittelemassa ilmeisen huojentunutta isäntää. New York ei ollutkaan buuannut häntä ulos kaupungista, vaan oli aivan yhtä sekopäisen hullaantunut kuin muutkin maan osat.

Kippis! Hyvin meni! (Avausshow 9.6.1972)

Monitoimimies Billy Stanleyllä oli kädet täynnä tekemistä muiden jo lopetettua työpäivänsä. "Ensimmäisestä illasta lähtien yksi tehtävistäni oli olla baarimikkona Elviksen konserttien jälkeisissä juhlissa. Elvis ei halunnut hotellin omia tarjoilijoita. Vaikka aina tilasikin baarin täyteen tällaisia tapauksia varten, hän ei kuitenkaan halunnut hotellin henkilökuntaa tarjoilemaan. Luullakseni hän ei vain halunnut ulkopuolisia yksityistiloihinsa. Minä sen sijaan rakastin hommaa. Jaellessani auliisti gin and toniceja, rommikolia, kaljaa ja viinejä (sekä tietenkin Elviksen Mountain Valley -lähdevettä) tapasin ja keskustelin monien ihmisten kanssa. Muistaisin Gregory Peckin, Art Garfunkelin ja George Hamiltonin olleen paikalla tuona iltana. John Lennonin kerrottiin olleen konsertissa, mutta hän ei koskaan saapunut bileisiin. George Harrison kyllä tuli."

Joe Esposito kertoo kirjassaan, miten "sen illan konsertin jälkeisissä keskusteluissa Elvis oli suu messingillä. Se oli varma merkki siitä, että hän oli pitänyt show'sta. Jos näin ei olisi ollut, hän olisi ollut keskittynyt ja vakava. Tuo show oli yksi niitä harvoja, josta Elviksellä ei ollut valittamista. Hän oli niin kiihdyksissä, ettei saanut nukutuksi. Bändin jäsenet ja laulajat istuskelivat hänen kanssaan aamukuuteen jutellen ja lauleskellen muun muassa kappaleita Bosom of Abraham, Lead Me, Guide Me ja How Great Thou Art Elviksen soittaessa pianoa.

Hän vetäytyi levolle noin seitsemältä aamulla. Koputin hänen oveensa yhdeltätoista; meillä oli matinea kello 14. Aamiainen kuumine kahvineen oli odottamassa, televisio oli päällä ja haltioituneita arvosteluja täynnänsä olevat sanomalehdet kasassa kahvipöydällä. Jos arvostelut eivät olisi olleet vähääkään niin innostuneita, eivät lehdetkään olisi olleet tuolla pöydällä."

Lehdistön kommentit

Monet tuolloisista konserteista kertovat lehtiartikkelit ovat niin ylistäviä, ettei edes Elviksen oma pr-koneistokaan olisi osannut tai tohtinut sellaisia kirjoittaa:

"Huomattavin muutos Presleyn tyylissä oli itse asiassa Country and Western -elementtien eliminointi, jotka olivat olleet niin tärkeitä hänen alkuaikojen musiikilleen", kirjoitti The New York Timesin Don Heckman. "Suurin osa hänen kappaleistaan olivat tukevasti kiinni tämän päivän muodikkaissa rock/gospel -tyyleissä ...45 minuutin jälkeen hän lähti ilman encorea. Vaikutus oli lähes antikliimaksinen. Silti olimme kuulleet tarpeeksi vakuuttuaksemme siitä, että vielä 16 vuoden jälkeenkin Presleyn magiikka oli yhä yhtä uskomattoman tehokasta kuin aiemminkin. Hän on epäilemättä yksi todellisista tähdistä."

Chris Chase oli kenties vieläkin vakuuttuneempi Elviksen ainutlaatuisuudesta. "Aina silloin tällöin joukkoomme tulee suuri mestari, jonka käsissä se, miten asia tehdään, tulee tärkeämmäksi kuin asia itse. Perjantai-iltana Madison Square Gardenilla Elvis oli juuri sellainen. Esityksensä lopuksi hän seisoi kätensä sivulle ojennettuina, suuren kultaviitan antaen hänelle siivet mestari, ainoa lajissaan.

The New York Timesin artikkeli. (Klikkaa isommaksi)

New Yorker -lehden Ellen Willis oivalsi esityksestä jotakin syvempää. "Konsertin jälkiosa liikutti minua eniten. Elviksen aloittaessa Bridge Over Troubled Wateria tiesin jotakin merkittävää olevan tapahtumassa: tässä oli tämä sekundabiisi, jota kerta kaikkiaan inhosin, ja Elvis ei ainoastaan saanut sen toimimaan, vaan sai minut jopa melkein kyyneliin. Tajusin Presleyn asettaneen tavoitteekseen vakiinnuttaa identtiteettinsä pop-, eikä välttämättä rock-laulajana. Ja tehdä se siten, että saa siihen suostumuksen pesunkestävältä, fanaattisimmalta rock-fanilta. Tällaisen asian rohkea vakuuttelu olisi ollut tarpeetonta kaikkialla muualla paitsi New Yorkissa; kaupungissa, joka hellii rock-legendojaan, ja jolla ei juurikaan ole käyttöä valtaväestön pop-tähdille. Gardenissa se oli rohkea teko. Kukaan muu paitsi Elvis ei olisi voinut siitä selviytyä."

Elvis oli yhä yleisömagneetti numero yksi. Tämän totesi myös Cashbox, joka artikkelissaan "Talent on stage" totesi seuraavaa: "Elvis käveli lavalle, ja hän oli kuningas. Josko hän on ollut kuningas kaiken aikaa, tai sitten vain palasi valtaistuimelleen yhdeksi yöksi, jää nähtäväksi siitä, mihin suuntaan hänen uransa lähtee tämän kiertueen jälkeen". Lehti kertoi Elviksen olevan "harvinaisen viihdyttäjän", jolla oli loistava manageri, joka oli jotenkin ihmeen kaupalla pystynyt pitkittämään Elviksen ensimmäistä New Yorkin esiintymistä näinkin pitkään. "Tästä johtuen", lehti totesi, "Elvis sekä näytti että kuulosti tuoreelta kuin ruusu esitti sitten vanhoja tai uusia kappaleita".

Daily Newsin artikkeli. (Klikkaa isommaksi)

Billboardin toimittajan Dan Bottsteinin Elvis oli ainakin vakuuttanut. "Aikamme tarvitsee teeskentelemättömiä sankareita. Tarvitsemme jonkun, jonka lahjakkuus on niin suurta, että sitä ei lainkaan vähennä hänen tulonsa lavalle valkoisessa jumpsuitissa ja koristellussa viitassa. On virkistävää, kun ei tarvitse pohtia sitä, mitä 'roolia' kulttuurimme keulakuva luulee esittävänsä. Ja sitä, kuka hän oikein kuvittelee olevansa, senkin härski egoisti."

"Elvis oli Gardenissa aivan mieletön. Nostalgia oli vain pieni osa tuota riemujuhlaa. Elviksen ääni, joka on aina ollut parempi kuin kriitikot myöntävät, on entistäkin rikkaampi ja vahvempi... Tuikkivat salamavalot saivat Elviksen näyttämään kukkaislapsien ikäiseltä. Tuhannet laukeavat salamavalot loivat psykedeelisen valoshown ja esiintymislava näytti tärisevän ja pomppivan vuorottaisen pimeyden ja valkeuden välissä. Tuo näkymä vain vahvisti sen, mitä oltiin alunperinkin epäilty: Elviksellä ei ole mitään tekemistä itse ajan kulun kanssa. Hän on murtanut voittamattomat ajan ja paikan kahleet."

Frank Lombardi totesi tarkkaavaisena toimittajana, että "yleisö oli lähes kokonaan valkoihoista. Yhtään mustaa kasvoa ei näkynyt valokuvausetäisyydellä – ja kuvaajalla oli sentään 135 millimetrin linssi. Gardenissa olleet fanit kirkuivat, kiljuivat ja karjuivat suosiotaan osoittaen, vaikka jotkut eivät olleet vielä edes syntyneet silloin, kun Elvis aloitteli pitkään jatkunutta uraansa... Valonheittimet ja kameroiden salamavalot loivat Gardeniin psykedeelisen vaikutuksen varjojen tanssiessa kupolikatossa.

Turvamiehet hätistivät pois kaikki lavalle pyrkivät. Kaksi nuorta tyttöä polvistui käytävällä kuin rukoillakseen idoliaan, kunnes turvamies ajoi heidät pois. Kirkuminen voimistui aina Elviksen heiluttaessa lannettaan ja tehdessä karateliikkeitään... Teddy Bearin alkaessa kaksi kolmekymppistä miestä aloittivat nyrkkitappelun hakaten toisiaan pimeässä, kunnes puolisen tusinaa turvamiestä saattoivat heidät ulos. Kukaan ei kiinnittänyt heihin juurikaan huomiota; kaikkien katseet olivat Elviksessä." Toimittaja oli hämmästynyt siitä, miten haltioissaan yleisö oli saadessaan olla Elviksen seurassa. "It was madness and they loved it."

Yleisömerta Madisonilla. "Yhtään mustaa kasvoa ei näkynyt valokuvausetäisyydellä." Hmm...

On mielenkiintoista lukea eräitä konsertissa olleiden toimittajien artikkeleita. Mielenkiintoista siksi, että kyseiset toimittajat ovat selvästikin pettyneitä Elviksen esitykseen. Haluankin tässä tuoda julki näitä revolutionaalisia ajatuksia edes siksi, että saamme hiukan tervettä tasapainoa sille jatkuvalle Elviksen ylistännälle, johon kieltämättä itsekin tulee aina aika ajoin sorruttua. Näin jälkikäteen ja jälkiviisaana on helppo löytää näistä tuon aikaisista kritiikeistä sitä kuuluisaa totuuden siementä.

Herra Hollingworth, joka kyllä ihastui Elvikseen lehdistötilaisuudessa, ei ollut lainkaan tyytyväinen näkemäänsä itse konsertissa. Hänen mielestään jo shown avauskappaleista That's All Rightista ja Proud Marysta "puuttuu munaa. Ja vaikka Presley näyttääkin tosi hyvältä, se ei vain jotenkin riitä. Hän ei liiku juuri lainkaan, eikä sanoituksissa ole vetoa. Hänen taustaryhmänsä on vain tavanomainen ja soittaessaan orkesterin kanssa syntyy teknisiä ongelmia. Taustalaulajissa ovat muun muassa The Sweet Inspirations ja kasa kiltinnäköisiä jermuja, mutta kukaan, Elvis mukaan lukien, ei oikein syty eikä sytytä".

"Hän heitti valkoisen huivin katsomoon, järjestysmies sai sen kiinni ja ojensi sen paikallaan istuvalle naiselle. Se ei jotenkin tuntunut oikealta. Missä olivat mellakat, missä oli rock'n'roll? Tämä oli kabareeta; maiskahti Hiltonin kalliille myöhäisshow'lle. Ja sitten... niin, ja sitten Dixie ja Glory Glory Halleluyah. Bändi antoi palaa, valot poimivat Tähtilippuja näkyviin, kuoro lauloi ja Elvis ponnisti. Vielä kerran 'Glory Glory...'. Amerikkalaisten sydämiä lämmitti. Saattoi hyvinkin luulla, että he tekisivät Tuulen viemää uusiksi juuri tuolla lavalla. Sellaista oli se tunne, raivo ja vimma. Mutta oliko se rock'n'rollia?"

"Bändi antoi palaa, valot poimivat Tähtilippuja näkyviin..." (Avausshow 9.6.1972)

"Tuosta fiaskosta selvittyään hän esitti I Can't Stop Loving Youn ja heitti jälleen uuden huivin jälleen istuvalle naiselle, joka lähes kuoli haltioituneena. Sehän oli mukavaa. Elviksen olisikin pitänyt vain seisoskella lavalla ja jaella huiveja, sillä musiikki oli hirveää." Näin oli Hollingworthimme kärsimys onneksi loppumassa. Mutta ei ennen terävää yhteenvetoa: "Show kompuroi olemattomaan kliimaksiinsa... Magiikkaa ei ollut juuri lainkaan; koko hoito oli liian showpisnesmäistä. Itse asiassa hän ei ollut edes kovinkaan hyvä. Ja yleisö oli yhtä innostunutta kuin kasa huumattuja lampaita. Laiska, Elvis oli laiska".

The Village Voice -lehden Carman Moore aloittaa artikkelinsa vähintäinkin omituisesti, mutta pikku hiljaa pääsee itse asiaan. "1900-luvun artisteja on kahdenlaisia: niitä, joihin on tarkoitus samaistua, ja niitä, joita on tarkoitus ihailla. Artistin menestys riippuu siitä, miten hyvin hän onnistuu joko toisessa tai molemmissa. (James Brown ja Aretha mustilla ja Beatles valkoisilla onnistuivat molemmissa.) Miten paljon voit samaistua miljonäärikapinalliseen, jolla on hyvä ääni, klassisen hyvä ulkonäkö, heikko rytmitaju ja käytännössä olemattomat sosiaaliset ja poliittiset kannanotot, riippuu – tietenkin – siitä, kuka olet. Miten paljon voit ihailla Elvistä, riippuu siitä, miten paljon hän sinua hämmästyttää. Minua hän hämmästyttää sillä, että on ansainnut niin valtavasti rahaa mustien musiikilla ilman minkäänlaisia sosiaalisia tai poliittisia kannanottoja; ilman, että vei Otis Blackwellia edes hetkeksi parrasvaloihin niin kuin Stones ja Beatles veivät Muddyn, Howlingin ja Chuck Berryn; ilman, että olisi edes jakanut menestystään nuorten, nousevien muusikoiden, toisten kapinallisten tai edes rekkakuskien kanssa."

Moore paljastaa lopulta kasvonsa ja toteaa "yhden loistavista viihdyttäjistä" olleen Gardenissa lauantaina. "Ja helvetin hauskana. Hän tiesi vain teeskentelevänsä olevansa se, mitä kaikki halusivat hänen teeskentelevän olevansa... Hän kapinoi yhä sillä, ettei ottanut itseään tosissaan ja nauroi itselleen ringside-paikaltaan. Keikutteli lanteitaan ja naureskeli seuranneille 'ooh' ja 'aah' voihkaisuille. Hän naureskelee yhä kaikkien vuosien jälkeen ajatukselle rekkakuskista kultaisessa jumpsuitissa, naureskelee opettajilleen, naureskelee kersantilleen (mutta ei suinkaan Everstille) ja – tietenkin – naureskelee minulle, koska me kaikki olemme kuitenkin aina seuranneet häntä. Jossakin tuossa on taidetta."

"Hän naureskelee yhä kaikkien vuosien jälkeen ajatukselle rekkakuskista kultaisessa jumpsuitissa..." (Avausshow 9.6.1972)

Ja saadaksemme varmasti opposition äänen kuuluviin, samaisen The Village Voicen Ira Mayer kertoi pettymyksestään artikkelissaan "Programmed Pelvis". "Elvis löntysteli lavalla huolettomasti edestakaisin heittäen aina silloin tällöin huivin lavan edustan avustajalle (näytti siltä kuin vain yksi huivi olisi päätynyt fanille). Hänen 'tanssimisensa' rajoittui siihen, että aina paikoitellen laskeutui toiselle polvelleen ja tarjoili profiiliaan eri suuntiin. Ehkä pari-kolme potkua, muutama heilahdus. Erittäin kesyä. Luulin rock and rollin olevan ronskia, eroottista, rytmivoittoista. Ja sitä kaikki näyttivät odottavankin: jotakin, mikä saisi huutamaan, jotakin, mikä saisi sinut liikkeelle. Jotenkin se ei vain toiminut... Yleisö sai valmiiksi pakatun plastisen rock and roll -shown. 'Thank you, ladies and gentlemen. Älkää unohtako julisteita, ohjelmalehtisiä..."'

Lopetettakoon näiden keikkojen tutkailu kuitenkin hieman positiivisempaan sävyyn antamalla puheenvuoro Varietyn toimittajalle Frank Segersille. Ole hyvä, Frank.

"Takametsien ilmestys, jonka blues-tyyli ja lanteenkeikuttelu järkyttivät vanhempia silloin joskus kauan sitten, Presley on nykyään tarkkaan hiottu, loistavasti ajoitettu, äärettömän menestyksekäs showbiz-masiina. Lyhyesti sanottuna supertähti, joka putsaa pöydän, on kyseessä sitten levyt, elokuvat tai konserttikiertue... 52 minuutin settinsä aikana 37-vuotias ex-memphisläinen rekkakuski esitti noin 20 kappaletta äärimmäisellä itseluottamuksella ja monia Broadway-musikaaleja paremmin rakennetulla koreografialla... Presleyn kiehtovin piirre oli hänen huumorintajunsa. Hän esitteli Hound Dogin: 'esitin tämän biisin Ed Sullivan - show'ssa vuonna 1912'."

"It's been a real pleasure to be here in New York"

Näiden Garden-keikkojen jälkeen ei Elvistä sen koommin enää ihan New Yorkin sydämessä nähtykään. Miksei? Kysytäänpä Glen Hardinilta. "Tuon vuoden 1972 esiintymisen jälkeen he eivät enää koskaan buukanneet Madison Square Gardenia, koska vuokra oli liian korkea. He saattoivat mennä Long Islandille, missä vuokra oli pienempi, ja yleisö tulisi kyllä sinne. Meidän ei tarvinnut olla aivan Manhattanin keskustassa, vaan ihmiset tulisivat meidän luoksemme." Niinpä Elviksen tulevat New Yorkin esiintymiset olivat Nassau Coliseumilla, Long Islandin Uniondalessa (vuonna 1973 neljä show'ta ja 1975 kaksi).

New York Postin Alfred G. Aronowitz saa kunnian tehdä yhteenvedon siitä, minkä Elvis oli tuolloin kesäkuussa 1972 tullut New Yorkiin todistamaan. "Kun pelkästään kuulee hänen laulavan, tietää Jumalan sormen koskettaneen häntä. Ja kun vielä näkee hänen laulavan, se on vahvistus tuolle uskolle."

Elvis As Recorded At Madison Square Garden

Elvis As Recorded At Madison Square Garden -albumi on tehnyt Elviksen lauantai-illan (10.6.1972) keikan faneille tuttuakin tutummaksi. Ennen kello 21.29 ilmoille kajahtanutta Also Sprach Zarathustraa oltiin yleisöä lämmitelty vähän niin ja vähän näin. Konserttiin tulijat olivat ruuhkauttaneet puoli Manhattania pysähdyksiin, joten shown alkua viivytettiin sen verran, että kaikki saivat lihavat aht... lompakkonsa tuoleilleen. Tietenkin vasta sen jälkeen, kun olivat ostaneet joko Elvis-julisteen, Elvis-ohjelmalehtisen, Elvis-värikuvan tai Elvis-mitänytolikintarjollan.

Al Dvorin oli ottanut avausillasta opikseen ja esitteli nyt Jackie Kahanen Elviksen erittäin hyvänä ystävänä. Niinpä Kahane saikin olla lavalla täydet 15 minuuttia. Sweet Inspirations esitti nimikkokappaleensa lisäksi mm. biisit Ain't No Sunshine ja Love The One You're With, minkä jälkeen Dvorin kehotti väkeä siirtymään väliajalla ravintolapalvelujen pariin. Syökää, juokaa ja olkaa unohtamatta, että Elviksen huomiseen show'hun on yhä lippuja saatavilla!

Ja niinpä valojen jälleen sammuttua ja Straussin soidessa Elvis sprinttasi lavalle punatakkisten turvamiesten ympäröimänä. Yllään Porthole-asu Elvis oli valmis rokkaamaan New Yorkin kumoon.

Billboard Magazinen mainos (24.6.1972).

RCA nauhoitti molemmat 10. päivän konsertit. Elviksen tuottaja Felton Jarvis, joka myös toimi kiertueilla ääniteknikkona, oli tuolloin kykenemätön olemaan paikalla. Feltonilla oli vikaa munuaisissa ja tarvitsi välitöntä dialyysihoitoa. Elvis halusi välttämättä auttaa ystäväänsä ja järjesti suhteillaan tälle jonon ohi uuden munuaisen sekä kustansi koko elinsiirron. Felton oli enemmän kuin kiitollinen. "Hän oli rinnallani, kun eniten tarvitsin häntä. RCA:n halutessa hänen esiintyvän Madison Square Gardenissa olin munuaiseni takia vuoteen omana. Heidän kysyessä Elvikseltä ja Eversti Parkerilta, voisivatko he äänittää shown, nämä vastasivat 'Kyllä, mutta ainoastaan, jos maksatte Felton Jarvisille sen, minkä hän olisi saanut täällä ollessaan.'"

Niinpä Feltonin kenkiin äänityksistä vastaamaan hyppäsi Joan Deary. Tuolloin Deary toimi RCA:n varatoimitusjohtajan Harry Jenkinsin (vastuualueenaan tuote nimeltä "Elvis Presley") avustajana. Jerry Hopkinsille Deary muisteli virheellisesti RCA:n äänittäneen kaksi show'ta, yhden lauantaina ja toisen sunnuntaina! Eräässä myöhemmässä haastattelussaan hän korjasi muistojaan. "Nauhoitimme lauantai-iltapäivänä ja -iltana. Yritimme kyllä nauhoittaa sunnuntainakin, mutta meillä oli ongelmia. Meillä oli paljon teknisiä ongelmia."

Iltapäiväshowssa 11.6.1972, koko Porthole-asuisessa komeudessaan.

Levyn miksaus alkoi välittömästi aikaisin maanantaiaamuna. Tarkoituksena oli saada levy nopeasti markkinoille ja näin hyödyntää kaikki Garden-keikkojen aiheuttama mediapyöritys. Dearyn tehtävänä oli valita noista kahdesta nauhoitetusta konsertista toinen julkaisua varten, ja hän valitsi iltashown, koska se oli hänen mielestään kaikin tavoin parempi. Elviksellä ei ollut asiaan mitään sanottavaa, Deary muisteli, koska "Elvis ei tiennyt, että olimme nauhoittaneet Madison Square Gardenilla, kuin vasta jälkeenpäin! Aloitimme miksauksen maanantaina ja päätimme tehdä levyn ilman raitoja eli ilman tyhjiä välejä kappaleiden välissä. Tiesimme sen saavan tiskijukkien raivostumaan, koska he eivät näin löytäisi helposti kappaleiden alkuja, mutta meillä ei ollut muuta mahdollisuutta. Meidän olisi pitänyt laskea äänentasoa, mutta halusimme pitää sen ylhäällä jännittävyyden takia.

Viikkoa myöhemmin miksasimme radioasemille toisen version raidoilla. Maanantai-iltana hyväksyimme levyvedokset ja lähetimme ne prässäämölle, jotta saisimme aloitetuksi tuotannon tiistaina. Keskiviikkona levy oli jo kaupoissa. Saimme siis levyn markkinoille kolmessa päivässä itse konsertista. En usko vielä kenenkään pystyneen samaan", ylpeili Deary. Eikä pystynyt RCA:kaan, sillä Deary kyllä liioitteli jonkin verran. Elvis As Recorded At Madison Square Garden -levyn julkaisupäivä oli maanantai 19. kesäkuuta, siis yhdeksän päivää konsertin jälkeen.

Pikaista julkaisua edesauttoi se, että levyn kansi oli lähes valmis. RCA kun oli jo teettänyt kannet suunniteltua Standing Room Only -julkaisua varten. JotenMadison-levyn kannessa komeilee kuva Elviksestä Jacksonvillen keikalta 16.4.1972.

Peruuntuneen Standing Room Only -projektin kansi, jossa Elvis kuvattuna Jacksonvillessa 16.4.1972. Elviksen nykyisistä levyjulkaisuista vastaava Ernst Jorgensen on kertonut, että albumin piti sisältää huhtikuun 1972 On Tour -kiertueen nauhoituksia.

Levyn häthätää tehtyä miksausta on arvosteltu aina sen julkaisusta lähtien. Joka tapauksessa levy oli ilmestyessään pisin siihenastisista Elvis-äänitteistä ja ensimmäinen kokonaisen shown sisältävä julkaisu.

Itse levyn sisällöstä on eri lehdissä käyty jos jonkinmoista spekulointia ja lähinnä siitä, miten paljon RCA editoi tuota konserttia. Eräskin luotettavalta tuntuva artikkeli kertoo hämmästyttävän tarkasti oikein sekuntien kanssa, kuinka paljon ja mitä levyltä on jätetty pois. Sen tärkein väite on se, että Elvis olisi tuossa konsertissa esittänyt kappaleet Until It's Time For You To Go ja Blue Suede Shoes, mutta että ne oltaisiin jätetty LP-levyn rajallisen soittoajan takia julkaisulta pois. Itsekin aikoinani ihmettelin aivan samaa asiaa, sillä Elvis esitti nuo kappaleet kaikissa kolmessa muussa show'ssa. Miksei siis tässä julkaistussakin?

Etsivä löytää, sanotaan, ja niin löysin minäkin. Nimittäin todisteet, joiden voisi luulla kumoavan väitteet noista em. "haamubiiseistä". Madison-levyn kesto näyttää olevan himppusen vaille 53 minuuttia. Varietyn Frank Segers kertoo artikkelissaan Elviksen heittäneen 52 minuutin shown ja The Village Voicen Ira Mayerin mukaan Elvis oli lavalla tasan 50 minuuttia. Eli jos Madison-levyyn lisättäisiin vielä nuo kaksi puuttuvaa" kappaletta; shown kesto olisi ollut lähes 57 minuuttia, mikä olisi aivan liikaa verrattuna noiden toimittajien ajanottoon. Lisäksi (ja tämä on yleisen syyttäjämme raskauttavin todiste) Elviksen esitykseen tyytymätön Roy Hollingworth tuntui olevan pettynyt, koska Elvis "ei edes esittänyt Blue Suede Shoesia!"

Muutoin konserttia kyllä on kopeloitu ainakin sen verran, että bändiesittelyn paikkaa on muutettu. Elvis esitteli taustajoukkonsa aina Suspicious Mindsin jälkeen (niin Gardenissa kuin muutoinkin tällä kiertueella), mutta levyllä ne on siirretty heti b-puolen avausraidan eli The Impossible Dreamin jälkeen. Jotkut muut ovat olleet tietävinään, että myös Elviksen puheita olisi hieman poistettu.

Iltashow 10.6.1972. Lainvartijakin on hetkeksi jäänyt seuraamaan esitystä.

Pianisti Glen Hardin on ainakin sitä mieltä, että RCA meni tekemään nauhalle tuhmat temput. "Mielestäni Elvis ei koskaan laulanut paremmin kuin Madison Square Gardenilla. Minusta hän kuulosti tosi hyvältä. Olinkin todella pettynyt heidän julkaistua levyn, koska joku oli nopeuttanut nauhaa ja se kuulosti karmealta." Nopeutettu? No, en ala kinaamaan Glenin kanssa, koska käsittääkseni hänellä on parempi musiikkikorva kuin minulla. Samoin em. RCA-pomo Harry Jenkins kertoi tuolloin aikoinaan Billboardin toimittajalle Phil Gelorminelle, että Elviksen mielestä "the band was a bit rushed". En oivalla, tarkoittiko Elvis sitä, että show'ta todella oli hieman nopeutettu, vai sitä, että bändillä vain oli kova vauhti päällä. Päätelkää itse.

Itse haluaisin vielä mainita pienoisen ihmetykseni levyn sisällöstä tai paremminkin Elviksen repertuaarista näillä Garden-keikoillaan. Kuten on toivottavasti tullut tästä jutusta selväksi, New Yorkissa oli vaativa yleisö, joka oli tottunut rokkaamaan. Kun Elvis kerran oli peloissaan yleisön reaktiosta, miksei hän pelannut varman päälle? Eli sisällyttänyt enemmän rokkia tai ainakin rollia ohjelmistoonsa. Elviksen pelkoa ei varmastikaan vähentänyt se tieto, että Rick Nelson oltiin buuattu lavalta Gardenissa lokakuussa 1971, koska tämä ei juurikaan laulanut niitä vanhoja tuttuja hittejään. (Tästä Nelson saikin aiheen Top 10 -hittiinsä Garden Party.)

Näin ollen olisi voinut kuvitella Elviksen hylkäävän esimerkiksi American Trilogyn (oltiinhan sentään jenkkien kotiareenalla) ja esittänyt enemmän 1950-luvun varmoja nakkejaan. Varsinkin kun kaikki lehtiartikkelit kertovat, kuinka yleisö ihastui eritoten näihin tuttuihin juttuihin, erityisesti Hound Dogiin. Samoin olisi voinut kuvitella vaikkapa Burning Loven olleen kova sana uutena hittinä. Vaikka julkaistiinkin singlenä vasta elokuussa, Elvis oli esittänyt sitä jo edelliskiertueella.

George Parkhill (oikealla) luovutti Elvikselle kultalevyn Madison-albumista, Las Vegasissa, elokuussa 1972.

Levy siis julkaistiin yhdeksän päivän kuluttua itse konsertista, ja tuona lyhyenä aikana sille oli kertynyt ennakkotilauksia jo 250.000 kappaletta! Myynti siis ylitti nopeasti kultalevyyn oikeuttavan määrän, minkä asian vahvisti RIAA 4. elokuuta. Las Vegas Sun -lehdessä oli 9. elokuuta kuva Elviksestä vastaanottamassa kultalevyä RCA:n George Parkhilliltä harjoitustensa lomassa. Elvishän oli aloittanut uuden Vegas-kiinnityksensä juuri tuona kultalevyn vahvistamispäivänä. Billboardin LP-listalle levy nousi heinäkuun alussa ja oli parhaimmillaan syyskuussa kaksi viikkoa sijalla 11. Helmikuussa 1973 levy pulpahti 34 listaviikon jälkeen pois kahdensadan myydyimmän levyn listalta. Kuinka ollakaan juuri samalla viikolla listalle ilmestyi (sijalla 99) eräs toinen live-albumi nimeltään Aloha From Hawaii.

Englannissa levy julkaistiin myös pikapikaa kolmisen viikkoa tapahtuman jälkeen. Listoilla se nähtiin ensimmäistä kertaa heinäkuun 17:nä ja kahdenkymmenen listaviikon aikana se oli parhaimmillaan sijalla 3. Muun muassa Australiassa levy myi helposti kultalevyn verran ja eritoten Japanissa myyntiluvut olivat huikeita. Gracelandissa oleva, RCA:n lahjoittama kultalevykokoelma osoittaa Madison-lätyn kohdalla multiplatinaa. Eli levy on myynyt neljän kultalevyn verran! Ja tuo määrä on ainoastaan Yhdysvaltain myynnistä.

Heinäkuussa 1972 Rolling Stone arvioi uutta levyä toimittajansa Bob Palmerin miettein. Jo artikkelin legendaariset avaussanat vihjasivat levyn saamista kehuista: "Tämä on hiton hieno levy, ystävät, ja tulette pitämään siitä, tykkäsitte siitä tai ette".

Kuuntele konsertit:

Hyviä linkkejä:

MSG 1972
As Recorded at Madison Square Garden (Wikipedia)
Elvis History Blog
Elvis Information Network
George Harrison muistelee Madisonin konserttia (cheatsheet.com)
50 Years Ago Today: Elvis Presley Plays First NYC Concert (vermilioncountyfirst.com)
Elvis Presley’s Iconic Jumpsuit From 1972 Madison Square Garden Show Sells For Huge Price (outsider.com)
Australian Elvis-sivujen Madison-artikkelit (elvis.com.au)
Elvis As Recorded At Madison Square Garden (Facebook)