Mitä pidemmälle 1970-luku eteni, sitä alakuloisempaan ja sanoituksiltaan henkilökohtaisempaan suuntaan Elviksen laulut muuttuivat. Asiaan vaikutti paljon Priscillan ja Elviksen avioero, joka sinetöitiin Santa Monican tuomioistuimessa 9.10.1973.
Yksi tällainen lauluntekijätiimi, joka kirjoitti Elvikselle näitä melankolisia sävellyksiä olivat Jerry Chesnutt (7.5.1931–15.12.2018) ja Billy Edd Wheeler (s. 9.12.1932). Ensin mainittu oli vastuussa sellaisista kappaleista kuten Love Coming Down, Woman Without Love ja T-R-O-U-B-L-E. Parhaiten Chesnutt todennäköisesti tunnetaan toiselle Elvikselle, nimittäin, Elvis Costellolle tehdystä kappaleesta A Good Year for the Roses (jonka ovat levyttäneet myös kantriartistit George Jones ja Alan Jackson). Myös Jerry Lee Lewis'in levytys, Grammy-ehdokkuudenkin saanut, Another Place, Another Time, on Chesnuttin käsialaa.
Billy Ed Wheeler'in tunnetuimpiin hitteihin kuuluvat Johnny Cashin ja June Carterin duetto, Jackson ja Kenny Rogersin Coward of the County. Hänen laulujaan ovat esittäneet lähes 200 artistia, muun muassa Nancy Sinatra, Neil Young, Bobby Darin ja Jefferson Airplane.
Yhdessä he kirjoittivat Elvikselle kappaleet Never Again ja It's Midnight. Mutta päästetäänpä ääneen itse tekijät. Miten laulu syntyi? Mitä sen taakse kätkeytyy?
Jerry Chesnutt: "It's Midnight oli ensimmäinen Elviksen levyttämä kappale tuotannostani. Minulla oli ykköshitti Faron Youngin kappaleella It's Four In The Morning. Billy Edd Wheeler kirjoitti paljon tarinoihin pohjautuvia lauluja, kuten esimerkiksi Tom T. Hall, ja hänen mielestään olin yksi parhaista rakkauslaulujen kirjoittajista.
Pelasimme turnausta Chet Atkinsin kanssa Henry Horton Golf Parkissa, joka sijaitsi noin 50 mailia etelään Nashvillestä. Billy Edd otti minuun yhteyttä turnauksen viimeisenä päivänä ja sanoi: 'Jerry, kirjoitan laulua, joka on eräänlainen popversio Four In The Morningista. Olen tarinankertoja ja minulla on paljon ongelmia tämän asian kanssa, koska se on rakkauslaulu.'
Hän pyysi apua kirjoittamisessa ja kertoi minulle osan sanoista. Hänellä oli olemassa jae ja osa laulun siltaa. Pidin siitä. Menin Billy Eddin autoon. Sain kitaran, istuin takapenkille ja työskentelimme laulun parissa matkalla takaisin Nashvilleen. Kun olimme perillä, kappale oli valmis.
Lamar Fike työskenteli Elvikselle. Hän johti Hill & Range Musicia Nashvillessä. Hill & Range antoi hänelle Cadillacin erorahana ja irtisanoi hänet. Kun Elvis ei ollut tien päällä, Lamarilla ei ollut mitään tekemistä, joten hän tuli luokseni ja kysyi, voisiko hän työskennellä minulle biisien etsijänä. Palkkasin hänet tiimiin ja kalustin hänelle oman toimiston.
Sitten Lamar kertoi minulle, että Elvis oli levyttämässä ja hän halusi käyttää joitain kappaleitani ja It's Midnight oli yksi niistä. Hän soitti minulle takaisin samana iltana, koska hän ei löytänyt laulun sanoja, joten lausuin sanat hänelle puhelimitse. Elvis äänitti laulun saman tien, ja se ilmestyi singlenä. Pidin hänen versiostaan. Siihen mennessä en oikeastaan ollut kuunnellut Elvistä, olin kiireinen omien juttujeni parissa. Kun hän lauloi It's Midnightin, hän laittoi siihen niin paljon tunnetta, etten voinut uskoa sitä. Rakastuin hänen laulamiseen ja hän rakastui kirjoittamiseeni. Joka kerta kun hän levytti, hän sanoi Lamarille: 'Tsekkaa, mitä Jerryllä on tarjota.'"
 |
| Billy Edd Wheeler on myös itse levyttävä artisti. Tässä hän on levynsä Memories of America kannessa. Albumi nousi Yhdysvaltojen kantrilistalla sijalle 6. |
Billy Edd Wheeler: "Olen yöihminen. Teen kaikki öisin – kirjoitan lauluja, näytelmiä, huumorikirjoja ja maalaan. It's Midnight kertoo kaverista, joka riippumatta siitä, mitä on tapahtunut päivän aikana hänen naisensa tylytyksen, tappeluiden ja minkä tahansa välissä – kun olet juonut muutaman drinkin ja on jo myöhä, alat heittää kaiken sen päivän aikana tapahtuneen roskan harteiltasi, ja huomaat kuinka yksinäinen olet. Se on laulun idea.
Lauloin mitä minulla oli Jerrylle (Chesnut), ja hänen mielestään kappale oli liian sekava. Alkuperäinen aloitusrivi oli (lausuu sanoja): How come when it's late, sometimes I can't hate myself for loving you. Jerry ajatteli, että sanoitus ei ollut tarpeeksi suoraviivainen. Hän sanoi: 'Entäs tämä?', (lausuu sanoja): Maybe it's too late, sometimes I even hate myself for loving you. Kun kuulin sen, sanoin: 'Vau, se on paljon parempi!' Se on suorempi ja yksinkertaisempi. Kirjoitimme laulun lähestulkoon kahdestaan, mutta se tarvitsi kertosäkeen. Jerry kirjoitti kertosäkeen käytännössä kokonaan itse."
Siinä missä Jerry Chesnutt näki Elvistä useastikin, jopa hänen kotonaan Gracelandissa, Billy Edd Wheeler pääsi vaihtamaan Elviksen kanssa vain muutaman sanan puhelimessa. Mutta toki hän näki Elviksen konsertissa, esittämässä hänen omaa kappalettaan:
Billy Edd Wheeler: "Ensimmäisessä konsertissaan Asheville Civic Centerissä hän esitteli It's Midnightin sanomalla: 'Tässä on kappale, jonka on kirjoittanut paikallinen poika, jonka tiedän teidän kaikkien tuntevan... ystäväni...' Hän kurotti taskuunsa ja otti esiin paperipalan, vilkaisi sitä ja jatkoi: '...Billy Edd Wheeler.' Olin show'n jälkeen Elviksen pukuhuoneessa Lamarin kanssa, joten kysyin häneltä, mistä siinä oikein oli kyse. Hän sanoi: 'Elviksen on vaikea muistaa nimiä. Hän tekee sen Liza Minellin kanssa, kaikkien.' Sanoin Lamarille, että se ei häirinnyt minua yhtään. Elvis saattoi kantaa minua taskussaan koska tahansa. Oli jännittävää nähdä Elviksen laulavan It's Midnight. Se meni todella hyvin ja sain siitä paljon kiitosta ihmisiltä ympäri kaupunkia."
Ihan armottoman kovaa seiskari-Elvistä. It’s Midnight. Elvis kuuluisassa soulin kehdossa, Stax-studiolla, ja kyllä, henki puhuu, ei voi muuta sanoa. – Pekka Laine, musiikkitoimittaja
Elviksen alkuperäislevytystä on versioitu melko vähän. Kitaristilegenda José Feliciano kuitenkin tarttui kappaleeseen tribuuttilevyllään Elvikselle, nimeltään The King by José Feliciano (2012). Myös meidän ikioma Jorma Kääriäinen on tulkinnut sen omin suomennetuin sanoin, nimellä On yö taas. Biisi löytyy myös melko tuoreeltaan coveroituna omituiselta etelä-afrikkalaiselta kokoelmasarjalta Springbok Hits of the Week vol. 21, vuodelta 1975 (esittäjä tuntematon).
|
| Priscilla ja Elvis poistumassa Santa Monican oikeustalolta avioeron vahvistamisen jälkeen, lokakuussa 1973. |
Erolla oli selvä vaikutus Elviksen mielialaan. Pitkäaikainen ystävä Jerry Schilling muistelee Priscillan lähdön jälkeisiä aikoja: ”Elvis sulkeutui makuuhuoneeseensa. Hän ei suostunut syömään eikä vastannut puhelimeen. Aloimme todella huolestua. Ajattelimme, että hän on ottanut liikaa unilääkkeitä ja menettänyt tajuntansa. Aina välillä Joe (Esposito) ja minä hiivimme hänen makuuhuoneensa oven taakse kuuntelemaan. Joskus hän kiroili, joskus taas huusi. Mutta useimmiten kuulimme hänen itkevän. Päivä jolloin Priscilla lähti oli lopun alku sille Elvikselle, jonka olin tuntenut ja jota olin rakastanut.”
Ehkä kysymys ei ollut enää niinkään menetetyn rakkauden tuskasta, kuin valtavasta kolauksesta, jonka se aiheutti Elviksen huumeiden vääristämälle itsetunnolle. Elvis ei yksinkertaisesti pystynyt sulattamaan sitä, että hän, joka saa kaikki maailman naiset, jotka vain haluaa, menettää vaimonsa Mike Stonen (Priscillan karateopettaja) kaltaiselle ”nartunpenikalle”.
Kerran Elvis kaivoi M16 rynnäkkökiväärin komerosta ja oli lähdössä Mr. Stonen lahtaamisreissulle Vegasin yöhön. Ja kerran Elvis käski henkivartija Red Westiä ottamaan yhteyttä palkkamurhaajaan, jonka piti hoitaa likainen tehtävä: ”Helvetti, antaa jutun toistaiseksi olla, ehkä se on vähän liian rankkaa.”, vastasi Elvis Redille, joka odotti puhelimen äärellä, antaakseen lopullisen käskyn toimeenpanijalle. Onneksi mitkään näistä ”hyvistä yrityksistä” eivät kuitenkaan toteutuneet, mutta kertoivat painokkaasti siitä, että mitenkään kevytmielisesti ei Elvis avioeroon suhtautunut.
Eron jälkeen Elviksen arvaamaton käyttäytyminen ja itsetuhovimma nousivat potenssiin kaksi. Ja hengenlähtö oli lähellä useammin kuin kerran: ”Me käytännössä pidimme hänet elossa. Luulisin sen tapahtuneen ainakin viisi tai kuusi kertaa, että hän oli niin sekaisin, että oli kuolla. Ensimmäisen kerran se tapahtui Las Vegasissa, todennäköisesti vuonna 1974. Tohtori Nick joutui antamaan hänelle annoksen Ritalinia suoraan sydämeen. Me luulimme jo menettäneemme hänet. Lähtölaskenta oli jo käynnissä. Ja yks kaks Elvis vain pomppasi ylös.
Toisella kertaa, olimme Howard Johnson Motellissa, jossakin tien päällä. Silloin Elviksellä oli päinvastainen ongelma. Hän kävi niin ylikierroksilla, että Nickin täytyi ladata annos hänen niskaansa saadakseen hänet rauhoittumaan.”, kertoo lähipiirin luottomies Lamar Fike, ja jatkaa: ”Kerran Vegasissa, Elvis söi persikkaa ja nielaisi kiven, ja se juuttui hänen kurkkuunsa. Tyttöystävä Linda (Thompson) huusi Joen (Esposito) apuun, joka saapui nopeasti paikalle, Elviksen jo muuttuessa siniseksi. Joen täytyi tunkea sormensa Elviksen kurkkuun, jotta hän saisi vedettyä kiven ulos. Myöhemmin, Elvis vannoi ja vakuutti, ettei välikohtausta ollut koskaan tapahtunut. Viimeiset viisi vuotta olivat niin vaikeita, että se oli aivan uskomatonta. Luoja, se oli hirvittävää.”
Entä rakastiko Elvis vielä Priscillaa? Jokainen voi vetää omat johtopäätöksensä Elviksen serkun ja ehkä hänen lähimmän ystävänsä Billy Smithin kertomuksesta: ”Ja Elvis sanoi minulle: ’Vihaan häntä. En tajua miksi nain sen nartun.’ Hän jatkoi mesoamistaan, ja kun hän lopetti hetkeksi, minä sanoin: ’Rakastat häntä yhä, vai mitä?’ Elvis pysähtyi ja painoi päänsä alas, ja yhtäkkiä näytti siltä, että hän voisi luhistua lattialle, sanoen: ’Niin rakastan.’ Ja hän katsoi minua ja sanoi: ’Sinua en pysty huijaamaan.'”
|
| Yhdysvalloissa lokakuussa 1974 julkaistu single Promised Land/It’s Midnight menestyi kohtuullisesti, lähinnä A-pouolen rock-vetoisen Chuck Berry -klassikon vuoksi, nousten korkeimmillaan Billboardin listasijalle 14, ja Briteissä aina top kymppiin asti, sijalle 9. |
Kulissien takana siis tapahtui. Mutta estradilla Elvis vielä kykeni antamaan musiikillisesti täysipainoisen esityksen ja valloittamaan yleisönsä täydellisesti, aina kun hänen rajusti vaihteleva terveyden- ja mielentilansa sen vain salli.
Toimittaja W. A. Harbinson, joka on myös kirjoittanut kirjat Elvis: An Illustrated Biography ja Growing Up With The Memphis Flash, näki ja koki Elviksen Vegasissa elo-syyskuussa 1974. Harbinson kertoo The Man And His Music -lehdessä (23/1994), hauskasti ja elävästi retkestään Las Vegasiin. Harbinson oli tuolloin 33-vuotias ja toimi avustavana toimittajana Men Only –lehdessä. Hän suunnitteli tekevänsä kirjan Elviksestä, ja tuo johtoajatus mielessään hän lähti Englannin Fan Clubin matkassa kohti Vegasia.
Klubilaisten kohtaamisesta aiheutuneesta ensijärkytyksestä selviydyttyään, Harbinson ystävystyi hyvin nopeasti erään jäsenen kanssa, jonka hän, yllätys, yllätys löysi hotellin baaritiskiltä: ”En ole kiinnostunut nähtävyyksistä, tulin tänne katsomaan vain ja ainoastaan Elvistä.”, kommentoi Elvis-fani Bill Conroy drinkkilasinsa takaa Harbinsonille.
Pitkän ja kostean tapaamisen jälkeen he huojuivat esiintymissaliin: ”Olimme niin päissämme, että salin istumapaikkojen sijaan, olisimme tarvinneet paikat alkoholiparantolaan.”, kertoo Harbinson, ja jatkaa: ”Also Sprach Zarathustra alkoi soida. Yleisö mylvi. Tupelon entinen köyhäpoika astui lavalle näyttäen uskomattoman komealta Aurinkokuninkaalta, ja syöksyi suoraan ilman esittelyjä See See Riderin kuplivaan versioon. Hän näytti ja kuulosti upealta. Hän näytti myös oudolta, aivan kuin hän olisi juuri tullut suihkusta – hiukset olivat sekaisin ja ne vaikuttivat märiltä. Ja laulamisen lopetettuaan, hän mumisi jotakin tähän tapaan: 'Hyvää päivää… tai iltaa… tai aamua… tai mikä hemmetin vuorokauden aika sitten onkaan.' Itse asiassa, sillä ei ollut mitään hemmetin merkitystä, me kaikki rakastimme häntä joka tapauksessa.
Hänen täytyi vain nostaa vyötään, niin yleisö alkoi huutaa. Ehkä juuri siksi, hän usein kääntyi kyynisenä bändinsä puoleen, todeten jotakin tähän tapaan: 'Jos tuossa on kaikki mitä minun pitää tehdä, niin mitäpä tässä sitten muuta!' Jotkut fanit valittivat, ettei Elvis laulanut tarpeeksi rock’n’rollia, mutta jollakin maagisella tavalla, kaikki mitä hän lauloi, muuttui tuon musiikinlajin edustajaksi. Elvis sai aina kylmänväreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin, aloittaessaan niinkin banaalin kappaleen kuin It’s Midnight, jonka tulkinnassa hän yhdisti mestarillisesti keskenään anovaa romantiikkaa ja seksuaalista uhkaa.”
Harbinson kamppaili itsekin omien henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa. Hän joutui kohtaamaan ristiriitaiset tunteensa, mitä eriskummallisemmassa ilmapiirissä, ja mitä eriskummallisemmalla tavalla – kasvokkain oman idolinsa kanssa.
Se oli vuonna 1974. Priscilla tuli katsomaan Elvistä Vegasiin. Elvis näki hänet, ja alkoi laulaa kappaletta It’s Midnight. Hän käveli lavan reunalle, katsoi Priscillaa, ja kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan. Hän oli aivan rikki. Cilla oli ainoa nainen, jota hän todella rakasti. – Charlie Hodge, ystävä ja bändin jäsen
”Hän oli sekaisin, ja noiden mahtavien tulkintojen ja outojen rönsyilevien monologien – yhdistettynä humalaisen uupuneeseen olemukseeni – vuorotellessa, luulin todellakin näkeväni näkyjä. Hän oli hauska, uhkaava, sekapäinen, charmikas, vainoharhainen ja kertakaikkisen vastustamaton. Hänen höpinänsä esitysten välillä alkoivat kuulostaa siltä, kuin olisin kuunnellut ääntä oman pääni sisällä, silloin, kun olet tulossa hulluksi. Olin sekaisin itsekin. Avioliittoni oli päreinä, imin viinaa kuin sieni, olin epävarma omasta mielenterveydestäni.
Ja altismalla itseni viisi iltaa peräkkäin Elviksen ylitsevuotaville tulkinnoille menetetyistä rakkauksista tai rikkonaisista kodeista, puhumattakaan hänen omituisista surrealistisista monologeistaan, alkoi tuntua siltä kuin kuilun reuna lähenisi entisestään. Ja se kaikki sai minut kuvittelemaan, (niin kuin olin ehkä tehnyt alitajuisesti jo vuosia – emmeköhän me kaikki ole kuvitelleet niin?) että hän oli jollakin tavalla ottanut vallan elämästäni. Niin kuin olikin, tuolla äärettömällä lahjakkuudellaan ja kasvavalla paranoiallaan, joka heijastui omaan ongelmaiseen itseeni. Elvis, Aurinkokuningas, oli peili, jonka lasin halusin rikkoa.”
|
| ”It’s midnight and I miss you…” Las Vegasin lavalla, elokuussa 1974. |
Sex, drugs and rock’n’roll -elämäntyyli jatkui Harbinsonilla ja kavereilla illasta iltaan, vaikka tuo ensin mainitun harrastaminen jäikin vähän vähemmälle, sen toiseksi mainitun asian vuoksi:
”Rock’n’rolliin kuuluu myös seksi. Ja fanit, jotka emotionaalisesti ja seksuaalisesti kiihottuivat Elviksen esiintymisistä, käyttäytyivät Vegasissa uskaliaammin, kuin he olisivat ikinä käyttäytyneet kotonaan. Jos ei Hiltonin esiintymissalia oteta huomioon, niin minua harvemmin löysi mistään muualta kuin baarijakkaran päältä. Pidin taas tunnelmaa yllä, kun eräs naisfani kylmänviileästi ilmoitti, että hän haluaa sänkyyn kanssani, mihin vastasin: 'Jos kykenisin kävelemään sänkyysi asti, niin olisin ihmeissäni, ja jos vielä kykenisin siellä tekemään jotain, niin olisin todella ihmeissäni.'”
Lempeällä akustisella kitaralla, harmoonisella ja pehmeällä, mutta vakaalla bassolla alkava kappale rakentuu dramaattisesti. Tämä on vakava laulu, ja Presleyn tulkinta on täynnä aavistusta ja kauhua. Merkittävä esitys, joka voi syöstä kuulijan masennukseen. – Robert Matthew-Walker (Elvis Presley – A Study In Music, 1979)
Harbinson: ”Hulluus jatkui. Jokaisen show’n jälkeen löysin itseni jostakin baarista. Faneja tuli ja meni ja he flirttailivat humalapäissään, aina silloin kun eivät puhuneet Elviksestä. Hän oli suurin. Hän oli kauhea. Hän oli loistava. Hän oli hullu. Hän oli pilvessä. Hän oli täysin järjissään. Hän oli Jumala ja Paholainen. Kaikki totta. Hän oli Elvis. Ei ollut väliä kuinka hän esiintyi: hyvin, huonosti vai keskinkertaisesti, hänen vaikutuksensa yleisöön oli hämmästyttävä. Hän otti käsittelyynsä jonkin koruttoman balladin ja puristi siitä ulos jokaisen tunteen pisarankin, laulaen kuin katedraalin kuoro. Hyvä tai huono, loistava tai keskinkertainen, hän oli yksinkertaisesti: Elvis.”
Loppuvuosien konserteissa 1950-luvun hitit rullaattiin läpi rutiinilla ja puolihuolimattomasti. Esiintymiset fokusoituivat enemmän dramaattisempaan ja syvällisempään materiaaliin. Harbinson:
”Unohtakaa Elviksen hälläväliäversiot Hound Dog’ista, hän löysi totuuden It’s Midnight’ista. Ja juuri siitä rock’n’rollissa on kyse.”
It’s Midnight (säv./san. Billy Edd Wheeler ja Jerry Chesnut)
Maybe it’s too late
Sometimes even hate myself
For loving you
Trying to be strong
Then night time comes along
And I start
loving you, wanting you
Where is all my self control?
I’m burning way down in my soul
And
needing you
Wishing I could be the man I try to
Hating me for wanting to be with
you
Knowing you don’t love me like you used to
But it’s midnight,
oh, and I miss you
It’s getting late and I know
That’s when I am weak
Funny how
things have a way
Of looking so much brighter in the daylight
I hope to go to bed
And try to straighten out my head
And just
forget you
Oh, but it’s midnight and I miss you
It’s getting late and I know
That’s when I am weak
Funny how
things have a way
Of looking so much brighter in the daylight
I hope to go to bed
And try to straighten out my head
And just
forget you
Oh, but it’s midnight and I miss you
It’s midnight and I miss you