Elvis-elokuvan jälkipyykki

Nyt kun ensimmäisen suurella budjetilla tehdyn Elvis-elokuvan huuma on laskeutunut, arvostelut arvosteltu ja palkinnot jaettu, on jälkiviisastelun aika. Vaikka tuntuukin siltä, että leffasta on jo kaikki sanottu, niin haluan kuitenkin lisätä soppaan vielä oman lusikkani, ja nostaa esille muutamia asioita, joita matkan varrella on tullut mieleen ja etenkin jäänyt kaivelemaan.

Kun ohjaajan nimi julkistettiin, poistin välittömästi varmistimen: Baz Luhrman. Aikaisempien töidensä, kuten Romeo ja Julia (1996), Moulin Rouge! (2001), The Great Gatsby (2013), räiskyvästä tyylistä tunnettu Australian lahja maailmalle jakoi jo ennakkoon rajusti mielipiteitä. Hänen persoonallinen toteutuksellinen näkemyksensä elokuvataiteen saralla ei ole miellyttänyt kaikkia. Ei myöskään minua.

Toivoin kuitenkin, että homma saattaisi jopa toimia, Luhrmanin yltiöpäisyyden asettuessa luontaisiin uomiinsa Elviksen kaltaisen näyttävän ja elämää suuremman hahmon äärellä. Mutta kun ei. Kun silmieni eteen vyörytettiin musiikkivideomaisella estetiikalla ryyditetty barokkimainen, lähes jokaista elokuvan tehokeinoa – aina animaatiosta lähtien – täyteen tungettu epätasainen ja ylipitkä kokonaisuus, kaikki pelkoni realisoituivat.

Elokuva vain on liikaa ohjaajansa näköinen. Se on Luhrmanin luoma suuri satu, kiiltokuvamaisine näkymineen ja muunneltuine totuuksineen, karsittuna kaikesta elämänmakuisuudesta. Ensinnäkin Elvis Presleyn tarina ei olisi kaivannut ylimääräistä dramatisointia. Se kyllä sisälsi sitä jo ihan itsessään. Vähänkin analyyttisempi tarkastelu olisi niitä löytänyt, ilman päälleliimattun oloisia lisäyksiä. Toteutuksessa otetaan liikaa tarpeettomia taiteellisia vapauksia. Ja mitä useammin elokuvan näkee, sitä enemmän alkaa häiritä tietyt historialliset epätarkkuudet. Siitä seuraavassa.

Aloitetaan vuoden 1956 Steve Allen Show'n tv-esiintymisestä, jossa Elvis nähtiin smokki päällä, laulamassa koiralle Hound Dogia. Kattaus nostetaan elokuvassa merkittävämpään rooliin kuin se olikaan. Totta kai Elvistä hävetti ja harmitti, mutta asiaa ei jääty surkuttelemaan ja märehtimään niin pitkäksi aikaa kuin elokuva antaa ymmärtää. Elviksellä ei sellaiseen yksinkertaisesti ollut tuolloin aikaa. Vauhti oli sen verran kova.

Kyseisestä tv-esiintymisestä tehdään turhan suuri numero, jopa niin suuri että Austin Butlerin Elvis-inkarnaatio huutelee sen jälkimainingeissa konserttilavalta: "This is the real Elvis!" Kohtauksessa Butler nähdään vääntelehtimässä Trouble-nimisen biisin parissa, kiljuvan yleisön edessä, Memphisin Russwood Park'issa, vuonna 1956. Elvis esiintyi siellä tuolloin, mutta todellisuudessa hän esitti kyseisellä vuosikymmenellä kappaleen vain kerran: elokuvassa King Creole (1958). Trouble on varmastikin valittu esitysnumeroksi kohtaukseen pitkälti sen tilanteeseen sopivan sanoituksen vuoksi.

Elviksen ikoninen Hound Dog -esitys The Milton Berle Show'ssa (5.6.1956) oli se, joka aiheutti suuren kansallisen kohun. Elokuvassa siitä nähdäään kuitenkin vain vilaus ja keskitytään enemmän Steve Allenin noloon ja vähemmän historialliseen kontekstiin.

Russwood Parkin esitys elokuvassa muistuttaa, RCA:n Nipper-maskotteineen, enemmän reilu vuotta myöhemmin tapahtunutta Los Angelesin konserttia. ElvisMestan biografia tietää kertoa asiasta seuraavaa:

Lokakuun 28. ja 29. päivä 1957 Elvis konsertoi Los Angelesissa, aiheuttaen jälleen kerran kohun vihjailevalla ja poikkeuksellisella esiintymistyylillään.

"Kun Elvis saapui bändinsä kanssa keikkapaikalle Los Angelesin Pan Pacific Auditoriumiin, hän oli intoa täynnä. Hän tiesi, että paikalle saapuisi Hollywood-tähtiä, isoja pamppuja ja ihmisiä, jotka eivät yleensä käyneet rock'n'roll-konserteissa. Hän oli päättänyt, että tuona iltana nuo kaikki näkisivät todellisen Elvis Presleyn, eikä mitään 'läskikasaa', josta lehdet olivat kirjoittaneet. Ja hän antoi palaa. Hän oli harjoitellut tanssiaan ja keinahteli lavan poikki hullunkurisessa kultaisessa takissaan jalat sekä käsivarret kiihkeästi saksaten, kunnes laskeutui polvilleen kuin rukoukseen. Sitten hän hyppäsi Nipperin selkään. Se oli suuri koiramaskotti, jonka RCA halusi välttämättä lavalle jokaiselle keikalle. Osa kriitikoista kirjoitti myöhemmin melko suorasanaisesti, että näytti kuin hän olisi yrittänyt köyriä hauvaa, mutta Elvis väitti vastaan. Hän oli vain halunnut näyttää, kuinka pystyisi esiintymään suurelle yleisölle." (Ray Connolly, Elvis Presley – Legendan elämä 1935–1977)

Seuraavana päivänä Los Angelesin poliisi saapui paikalle kuvauskaluston kanssa, ja varoitti, että Elvis viedään putkaan, jos hän vielä harrastaa jotain räävitöntä lavalla. Elvis hillitsi esiintymistään, muistuttaen kuitenkin säännöllisesti yleisöä, että kamerat ovat kohdistettuna häneen. Yhdessä kohtaa hän jopa ojensi kätensä ranteet yhteen liitettyinä, ikään kuin hänet olisi laitettu käsirautoihin, ja huusi: "Teidän olisi pitänyt olla täällä eilen illalla!"

New York Journal-Americanin kriitikko Jack O'Brian kutsui esitystä "aivan liian säädyttömäksi, että sitä voisi yksityiskohtaisesti kuvailla" ja luonnehti musiikkia "karmeaksi populaariväännelmäksi mustimman Afrikan tom-tom-hedelmällisyysesityksistä". Los Angeles Mirror-Newsin viihdetoimittaja Dick Williams totesi: "Jos enää tarvitaan todisteita osoittamaan, että Elvis tarjoaa pohjimmiltaan musiikin sijasta seksishown, ne saatiin eilisiltana". Williamsin mukaan Elviksen show muistutti "niitä räikyviä, hillittömiä puoluejuhlia, joita natsit järjestivät Hitlerin kunniaksi".

Keino-Elvis (vas.) ja aito-Elvis (oik.) tekemässä lähempää tuttavuutta RCA:n Nipper-koiramaskotin kanssa. Ensin mainittu kuvitteellisen Memphisin, Russwood Parkissa, kuvitteellisena vuonna 1956 ja jälkimmäinen Pan Pacific Auditoriumissa, Los Angelesissa, lokakuussa 1957.

Ed Sullivan Show't skipataan elokuvassa kokonaan, vaikka juurikin ne tv-esiintymiset olivat Elviksen uran tärkeimmät, koska sitä ohjelmaa katseli puoli Amerikkaa. Sullivanin ideasta kuvata Elvistä vain lantiosta ylöspäin, olisi saanut elokuvaan kutkuttavaa materiaalia.

Myös se, että elokuvassa Elviksellä oli vain kaksi vaihtoehtoa: mennä armeijan palvelukseen tai sitten vankilaan riettaiden esitystensä takia, ei pidä paikkaansa. Elvis lähti inttiin kun käsky kävi. Elviksen armeija-aika sivuutetaan muutenkin erittäin nopeasti, vaikka se käsitti kaikkiaan kaksi vuotta Presleyn elämästä, ja osui tärkeään kulminaatiopisteeseen uralla. Ainoastaan siellä syttynyt suhde Priscillaan nostetaan esille.

Elviksen menestyksekäs 60-luvun alku ohitetaan tyystin, kuten myös elokuvaura, joka on kiteytetty yhteen Viva Las Vegas -videoon. Hollywoodin kameroiden edessä vietetyn kahdeksan vuoden perioidin aikana luotiin jo ne aihiot, jotka johtivat lopulliseen tuhoon seuraavalla vuosikymmennellä. Mitään syitä ja seurauksia ei jäädä pohtimaan, vaan eteenpäin kaahataan vauhdilla, kuin Elviksen rallirainoissa konsanaan.

Elviksen paluusta sotaväestä ei ehdi kulua kymmentä minuuttiakaan, kun olemmekin jo vuodessa 1968 valmistautumassa uuden tv-erikoisen tekoon. Kyseinen osio edustaakin elokuvan parasta antia. Presleyn niin kutsuttu '68 Comeback Special nostetaan näyttävästi framille. Lavastus, valaisu, asut ja muu miljöö on tarkkaan kopioitu alkuperäisestä show'sta. Myös Austin Butler näyttää nahka-asussaan eniten Elvikseltä koko elokuvan aikana. Ja nyt myös ensimmäistä kertaa kuulemme Elviksen aitoa laulua lavalla. Näin pitkälle siis ehditään tarinassa edetä, ennen kuin artistin oma maaginen äänikalusto pääsee raikaamaan kunnolla eetteriin.

Butler laulaa suurimman osan 50-luvun esityksistä itse. Syyksi on annettu se, että Elviksen uran alkupään äänitteiden tekninen laatu ei taivu nykyaikaisen monikanavaisen tekniikan vaatimuksiin – lähinnä sen vuoksi, että tuon vuosikymmenen levytykset on nauhoitettu monona, ei stereona. Jännä juttu kuitenkin on se, että '68 Comeback Specialin ääniraita on myös alun perin mono. Se kuitenkin kelpasi elokuvaan.

On sääli, että Elviksen uran merkittävimmän aikakauden levytyksiä laulaa joku muu. Alkuperäistä kun ei päihitä mikään kopio. Siihen ratkaisuun on elokuvassa kuitenkin päädytty. On myös hämmentävää kuinka vähän Elviksen musiikkia elokuvassa loppujen lopuksi kuullaan (!). Niistäkin useimmat, lähinnä taustalla soivat kappaleet, on remixattu lähes tunnistamattomiksi. Se ei ole ainoastaan valitettavaa, vaan se lähentelee jo rikosta koko ihmiskuntaa kohtaan. Ihan kuin olisi unohdettu itse pääasia.

Yksi elokuvan räikeimmistä epäkohdista löytyy '68 Comeback Specialin If I Can Dream -esityksen tiimoilta, kun spesialin tv-studiolla loistaa valtava jouluinen lavaste, aivan kuin Parkerin uumoilema puhdas ja perinteinen joulushow olisi jo lähtenyt toteutusvaiheeseen. Kohtaus on suurimmaksi osaksi pelkkää mielikuvituksen tuotetta, mutta se on silti elokuvan yksi toimivimmista ja hauskimmista.

Laskekaa muuten huviksenne kuinka monta kertaa Tom Hanksin esittämä Eversti Parker hokee: "Here Comes Santa Claus". Oikeasti Parker olisi kaiketi halunnut Elviksen esittämäksi loppunumeroksi kappaleen I'll Be Home for Christmas.

Tom Hanks oli epäonnistunut valinta Parkerin rooliin. On todella lähellä, että hän ei outoine aksentteineen, ja kuin joltakin vapputorilta repäistyllä hahmollaan pilaa koko elokuvaa. Jo valmiiksi karikatyyrisesta henkilöstä ei olisi tarvinnut tehdä enää karrikoidumpaa. Hän on Razzie-palkintonsa (hs.fi) ansainnut.

Austin Butler on vakuuttava Elvis vuoden 1968 Comeback Specialissa, etenkin, kun nyt hän pitää suunsa kiinni ja ääneen pääsee aito asia.

Leffassa saa myös käsityksen, että Eversti Parkeria painosti peliveloistaan Vegasin mafia. Sellaisesta ei löydy mitään todisteita. Parkerilla oli pelivelkoja, mutta mitään mafian väliintuloa niiden maksamiseen ei tarvittu. Silkkaa Hollywood-dramatisointia on myös FBI:n uhittelut ja kiristystoimet laittomasti maassa asustelevaa Parkeria kohtaan.

Eniten kuitenkin leffan epäkohdista häiritsee Elviksen Las Vegasin lavalle sijoitettu Eversti Parkerin erottaminen, mikä siis oikeasti tapahtui takahuoneessa, Vegas-sesongin päätöskonsertin jälkeen 3.9.1973. Vaikka Elviksellä tiettyjä tosielämän ylilyöntejä lavalla nähtiinkin, niin hän ei ikinä olisi mennyt siellä julkisesti erottamaan manageriaan. Se olisi sotinut täysin hänen persoonaansa vastaan. Kohtauksesta käy myös ilmi, että Elvis olisi tiennyt Parkerin olleen Yhdysvaltojen laiton kansalainen. Hänellä korkeintaan saattoi olla asiasta joitakin epäilyjä, mutta ei mitään sen kummempaa.

Toinen tyylitön kohtaus on Butlerin ilmestyminen elokuvan lopun Unchained Melody -kohtaukseen vahvassa maskissa. Etenkin, kun Butlerin meikkaus ei ole kovinkaan onnistunut. Miksei kohtauksessa olisi voitu näyttää aitoa Elvistä koko kappaleen ajan, kun vaihto kuitenkin tapahtuu kesken esityksen?

On kuitenkin hyvä asia, että elokuvassa luodaan poikkeuksellisen pitkä katsaus Elviksen 70-luvun kuvioihin, jotka yleensä tämän tyyppisissä rainoissa painetaan kokonaan villaisella.

Väkisinkin jää miettimään, millainen lopputulos olisi syntynyt jonkun toisen ohjaajan käsittelyssä. Olen siinä mielessä vanhakantainen, että olisin ennemmin nähnyt perinteisempään kerrontaan nojautuvan elämäkertarainan, tyyliin Johnny Cashin Walk the Line (2005), ja samalla kaivannut syvällisempää paneutumista Elvikseen muusikkona, taiteilijana ja ihmisenä. Nyt kuitenkin pääosaan nousee Baz Luhrmanin muotokieli ja itse kohde jää auttamatta sivurooliin.

Yksi vaikeimmista asioista näytelmällisessä kerronnassa on tuoda esille Elviksen luontainen huumorintaju, itseironia ja jatkuva elämään pilke silmäkulmassa suhtautuminen. Nuo luonteenpiirteet ovat niin oleellinen ja näkyvä osa hänen persoonaansa, että ilman niitä on suorastaan mahdotonta lähteä rakentamaan uskottavaa henkilöhahmoa ihmisestä nimeltään Elvis Presley. Ja aika yksiulotteiseksi se jää myös nyt. Itkua ja hammasten kiristystä riittää ihan tarpeeksi tässäkin rainassa, ikään kuin Elviksen elämä olisi niillä kyllästetty. Vakavaa draamaa on ilmeisesti helpompi puristaa irti, kuin pyrkiä vivahtekkaiseen luonnehdintaan ja tulkintaan jonkun yksilön erityisistä ominaispiirteistä.

Alkuperäistä hymyä on vaikea kopioida.

Elokuva kuitenkin menestyi ihan mukavasti. Hurjasta budjetistaan huolimatta, tulos kääntyi voiton puolelle, ja tekijöillekin jäi taskun pohjalle varmasti vielä jotain, millä ostaa särvintä pöytään. Suomessakin leffa rikkoi 100 tuhannen katsojan rajan, mitä voidaan pitää hyvänä tuloksena, etenkin musiikkielokuvalle. Tosin, Queen-raina Bohemian Rapsody (2018), pyyhkii Elviksellä pöytää lähes puolen miljoonan katsojan volyymillaan. Mutta toivottavasti elokuva kuitenkin herätti/herättää kiinnostusta Elvistä ja hyvää musiikkia kohtaan, heillä, joilla siinä kohti löytyi/löytyy vielä aukko sivistyksessä. Silloin se on tehnyt tehtävänsä.

Ja mitä tulee palkintoihin, niin Oscarit karttavat Elvistä edelleen kuin ruttoa. Sitä liittoa ei tosiaankaan ole kuulutettu taivaissa. Kaikki viime vuosien isojen budjettien musiikkielokuvat ovat voittaneet vähintäänkin yhden pystin. Elvis sai niistä ehdokkuuksia eniten, yhteensä kahdeksan, mutta ei voittanut yhtäkään kategoriaa. Senkin jo täytyy olla jonkinlainen ennätys? Ehkä elokuva vain sai ansionsa mukaan. Muistetaan silti, että elokuva voitti muita filmialan palkintoja (IMDb:n mukaan) 72 kpl kaikkiaan 223 ehdokkuudesta.

Austin Butlerille povattiin miespääosan Oscaria, mutta sen nappasi kuitenkin hänen nokkansa edestä ex- Viidakon Ykä, Brendan Fraser, päärolistaan elokuvassa The Whale (2022). Miten meni omasta mielestä? No, en ole Fraserin leffaa nähnyt, mutta epäilemättä ansaittu voitto sekin. Ehkä Oscar-palkintoa ei kuitenkaan voiteta vielä sillä, että on tarkkaan opetellut ja treenannut yksi yhteen Elviksen muuvit konserteissa?

Valitettavasti Luhrman ei jättänyt Butlerille tarpeeksi tilaa että hän pääsisi näyttämään laajuutensa draamanäyttelijänä. En siltikään lähde väittämään, etteikö hän palkintoa olisi ansainnut. Butler astui isoihin saappaisiin ja tekee siitä huolimatta vakuuttavaa ja uskottavaa jälkeä Presleyn vahvimmalla osaamisaluella: konserttiesiintymisissä. Vain muutaman kuukauden harjoittelulla hän sai tuhannet, jo vuosia keikkalavoilla pyörineet Elvis-impersonaattorit näyttämään entistäkin naurettavimmilta nostalgia-akteilta.

Austin Butler voitti roolistaan arvostetut Golden Globe ja BAFTA-palkinnot. Kullattu miesfiguuri jäi hänen ja Elviksen kohdalla vielä odottelemaan parempia aikoja.

Elvis-myytti jatkaa kaikesta huolimatta ikuisen tuntuista elämäänsä, kun Netflix julkaisi maaliskuussa 2023 Agent Elvis -animaatiosarjansa, ja tulossa on myös lisää Elvistä Hollywoodin suunnalta, kun Sofia Coppola on parhaillaan ohjaamassa elokuvaansa Elviksen ja Priscillan tarinasta. Jäämme mielenkiinnolla odottelemaan.

Olen alapuolelle koonnut suurimman osan kotimaisista Elvis-elokuvan arvosteluista. Pois on jätetty vain muutamia maksumuurin takana olevia juttuja, niistä kuitenkin löytyy linkitettyinä valtakunnan pari pääaviisia. Omia ajatuksiani leffasta peilailee ehkä eniten historianet.fi -sivuston arvostelu, jossa on myös nostettu hyvin esille elokuvan historiallisia epäkohtia.

Ja jos joku piti omaa juttuani liian kriittisenä, niin se ei kuitenkaan vedä vertoja Muropaketin arvosteluun, jossa leffa ja siinä sivussa myös Elvis menee pesuveden mukana viemäriin. Sitten taas Iltalehti herkistyi antamaan elokuvalle kokonaiset viisi tähteä. Arviot kulkevatkin laidasta laitaan, mikä kertoo osaltaan siitä, että ei leffa ainakaan ole jättänyt kylmäksi. Kestääkö elokuva aikaa vai jääkö se vain aikansa omituiseksi kuvaksi? Vain aika sen kertoo. Antoisia lukuhetkiä:

Elvis-elokuvan jälkipyykki

Elvis-elokuvan suomalaiset arvostelut

Lähetä kommentti

It’s Midnight | 1973

نموذج الاتصال