The Last Farewell | 1976

The Last Farewell julkaistiin ensimmäisen kerran albumilla A Special Kind of Man. Kapple irrotettiin singleksi neljä vuotta myöhemmin, jolloin se räjäytti potin.

Kappaleen säveltäjä ja alkuperäisesittäjä Roger Whittaker menehtyi 87-vuotiaana 13. syyskuuta 2023.

Sanat tälle romanttiselle eroballadille on kirjoittanut Ron Webster, brittiläinen amatööri folk-laulaja ja hopeaseppä, joka asui Solihullin alueella Midlandsissa. Inspiraation sanoihin hän sai eräänä sateisena iltana, kun hän oli palaamassa kotiin töistä Midland-bussissa, jossa oli sateesta märät ikkunat. Hän haaveili olevansa jossain, jossa on lämmintä, eikä koleassa ja kosteassa bussissa. 

Roger Whittaker isännöi tuolloin radiosarjaa Briteissä ja pyysi kuulijoitaan lähettämään sanoituksia, joihin hän säveltäisi musiikin. Ohjelma pyöri radiossa puolisen vuotta ja pöytälaatikkoraapustuksia saapui asemalle yli miljoona. Webster lähetti The Last Farewellin, josta Whittaker piti, ja hän äänitti sen vuoden 1971 albumilleen Special Kind Of Man.

"Rakastuin tuohon upeaan runoon. Muutin hieman sen sanoja Websterin luvalla ja bingo! Siitä tuli ykköshitti niin monessa maassa.", Roger muistelee, ja jatkaa: 

"Sanoin Ronille (Webster), että ihmiset kyselevät, mikä tämän laulun miehen tarina oikein on, mitä hän duunaili? Hän kertoi minulle, että se kertoi 100-vuotisesta sodasta Ranskaa vastaan, kun briteillä oli tukikohdat Antigualla ja Jamaikalla ja lordi Nelsonin alukset lähtivät Karibialle. Siellä laivan pohjaan kiinnittyvien nilviäisten vuoksi laivojen alapuoli päällystettiin kuparilevyllä. Ajoittain laivoja jouduttiin tämän takia nostamaan merestä kuivatelakalle, jossa nilviäisten tekemät reiät paikattiin ja pohja kuparoitiin uudelleen. 

Laulu on tarina miehistön jäsenestä, joka odotti useita viikkoja Karibialla, kun laivaa korjattiin. Hän rakastui siellä karibialaiseen tyttöön ja tämä oli hänen laulunsa tytölle, koska hänen täytyi lähteä palatakseen takaisin eurooppalaiseen sotaan, ja hänen mahdollisuutensa selviytyä oli käytännössä olematon."

Elviksen tulkinta kappaleesta julkaistiin albumilla From Elvis Presley Boulevard, Memphis, Tennessee, toukokuussa 1976.

Neljä vuotta myöhemmin atlantalainen WSB-radioasema alkoi soittaa kappaletta sen jälkeen, kun aseman juontajan vaimo kuuli sen lomalla Kanadassa. Bisi julkaistiin singlenä Yhdysvalloissa, missä siitä tuli Whittakerin ainoa Top 40 -hitti, ja sitä myötä myös hänen kaikkien aikojen suurin hitti, joka myi yli 11 miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti.

Roger Whittaker on varmasti maailman tunnetuin viheltäjä heti Erkki Junkkarisen jälkeen. Suomen ystäväksikin tiedetty britti on meikäläisittäin erityisen tunnettu vihellyssovituksestaan kappaleesta Oi jos ilta joutuisi, joka sai nimen Finnish Whistler, ja jota käytettiin vuosia Patakakkonen-kokkiohjelman tunnusmusiikkina. Jotkut saattavat myös muistaa Whittakerin instrumentaalin Swaggy, joka toimi tunnarina Alivaltiosihteerin radio-ohjelmassa. Muita Whittakerin hittejä ovat Durham Town (The Leavin'), I Don't Believe in If Anymore ja New World in the Morning. Hän on myynyt maailmanlaajuisesti "vaatimattomat" yli 50 miljoonaa levyä.

Roger Whittaker oli myös Elvis-fani. "Elvis oli idolini. Lauloin hänen kappaleitaan kun aikoinani tein yökerhokeikkoja – Jailhouse Rock ja Blue Suede Shoes. Aina kun häneltä ilmestyi uusi levy, sisällytin sen ohjelmistooni. Hän edusti minulle Jumalaa.", on Roger kertonut.

Roger oli puulla päähän lyöty, kun hän kuuli, että Elvis oli levyttänyt hänen kappaleensa: 

"En voinut uskoa sitä, kun joku lähetti minulle hänen albuminsa (From Elvis Presley Boulevard, Memphis Tennessee). Minulle kerrottiin, että Elvis kuunteli kappaleen 30 kertaa läpi ennen kuin hän levytti sen. Olin shokissa ja samalla ylpeä siitä, että hän teki sen. Rakastan Elviksen versiota. Hän rakasti meidän tapaamme tehdä se, ja hän levytti sen täysin samalla sovituksella. Hänen tulkintansa on upeata kuunneltavaa. Elvis löi oman leimansa kaikkeen mitä hän teki. Kun Elvis Presley laulaa laulun, siitä tulee hänen omansa.

Elvis oli ainutlaatuinen. Tämän miehen äänessä oli sellainen todellisuuden tuntu, että kun Elvis lauloi laulun, siihen voi uskoa. Uskot hänen tunteisiinsa. Hän tuskin lauloi koskaan mitään, mikä ei vedonnut häneen henkilökohtaisesti."

Kappele toimii erinomaisesti myös raakaversiona, riisuttuna kaikista jousi- ja puhallinmatoista.

Elviksen loppu-uran laulut kallistuivat enempi sinne henkilökohtaisen elämän tilityksen puolelle. Jopa kappaleiden nimet luotsasivat lopullista päätepistettä. The Last Farewell oli Presleyn viimeisten levytyssessioiden tuotoksia. Elvis tuskin oli tietoinen säveltäjän viheltäjätaustasta, saatikka Jaakko Kolmosesta ja Veijo Vanamosta kun hän valmistautui äänitykseen kotonaan Gracelandissa.

Laulu on taattua brittiläistä viihdesiirappia, ei epäilystäkään, mutta Elviksen kohdalla, jotenkin taas niin muotoon asettuvaa. Sessioissa soittanut rumpali Ronnie Tutt analysoi kappaletta syvällisesti, tiivistäen sen olemuksen yhteen sanaan: "paskaa". Niin, ainakin siihen asti kunnes se osui Elvis-merkkiseen tuulettimeen. 

Elviksellä oli kuoleman kaipuu, se näkyy ja kuuluu uran loppuaikojen tulkinnoissa ja sanoituksissa, kuten Danny Boy, My Way, Pieces of My Life, Green Green Grass of Home ja jopa An American Trilogyn enteellisessä värssyssä. Lopulta kaipuu konkretisoitui.

I have no fear of death, it brings no sorrow

But how bitter will be this last farewell...

The Last Farewell | Graceland, Memphis, Tennessee | 2.2.1976