Elokuun 15. päivä 2023 suoratoistopalvelu Paramount+ julkaisi dokumentin Elviksen vuoden 1968 tv-show'sta, nimeltään Reinventing Elvis: The '68 Comeback. Suomessa ja muissa pohjoismaissa Paramountin sisältö näkyy SkyShowtime-palvelussa. Mutta jostakin syystä uutta dokkaria ei sinne koskaan ilmestynyt. Julkaisukuviot näissä tapauksissa ovat usein melko kimurantteja, joten tänne periferiaan SkyShowtime ei ilmeisesti katsonut tarpeelliseksi ostaa dokumentin esitysoikeuksia. Dokumentti nähtiin kesällä maailmalla myös leffateattereissa, mutta Suomi jäi siinäkin paitsioon.
ElvisMesta sai kuitenkin haltuunsa kopion dokkarista ja kyttäsi sen läpi. En sen enempiä ala selvittämään tv-spesiaalin taustoja, ne voi vaikka käydä lukemassa ElvisMestan biografiasta kohdasta: Toinen tuleminen 1968–1969. Kyse oli Elviksen uran kannalta merkittävästä tapahtumasta – ei kahta sanaa. Oli jo siis aikakin julkaista aiheesta kunnollisesti toteutettu läpikäynti.
Prokkiksen ohjaaja ja käsikirjoittaja John Scheinfeld (imdb.com) on kriitikoiden ylistämä dokumentaristi. Scheinfeld tunnetaan parhaiten kahdesta laajalti arvostetusta pitkästä dokumenttielokuvasta: The US vs. John Lennon ja Who Is Harry Nilsson (And Why Is Everybody Talkin' About Him)?.
Toimeksianto oli siis annettu hyviin käsiin, ja kaikesta näkeekin heti, että nyt pukkaa laatua eetteriin, eikä budjetissa olla pihistelty näyttävyyden suhteen. Grafiikat ovat raikkaita ja kekseliäitä, ja editointi on suorastaan nautittavan sujuvaa. Ajankuvaa sekä arkistofilmejä Elviksen elämästä ja elokuvista on valittu ajatuksella ja naitettu yhteen taitavasti. Elviksen sekä muutakin aikakaudelle ominaista musiikkia kuullaan sopivassa suhteessa. Kuvia, harvinaisiakin sellaisia, Presleyn uralta ammutaan näytölle suorastaan tuhlailevasti. Mutta niitähän ei voi olla koskaan liikaa, eihän?
Aihetta taustoitetaan hyvin. Silloista maailmantilannetta 1960-luvulla, niin politiikassa kuin populaarikulttuurissakin käydään läpi, jotta varmasti ymmärrettäisiin millaisessa tilanteessa Elvis Presleyn ura oli suhteessa kaikkeen ympärillä tapahtuvaan. Kuten dokumentissa mainitaankin, Elvis eli tuolloin eräänlaisessa rinnakkaistodellisuudessa.
Elviksen uraa valotetaan ehkä tarpeettomankin perusteellisesti. Mutta pitää tietenkin muistaa, että valtaosa katsojakunnasta ei varmastikaan ole siitä niin hyvin perillä kuin esimerkiksi me friikit, joille dokumentti ei juurikaan tarjoile mitään uutta ja ihmeellistä.
Hyvänä asiana voidaan pitää sitä, että Elviksen merkittävä rooli valkoisten ja mustien kultuurien yhdistämisessä nostetaan esille. Sekä myös aiheettomat rasistisyytökset. Kun afroamerikkalainen muusikko, Darius Rucker, sanoo pokalla, että Elvis on tärkeä, koska hän on rock'n'rollin kuningas, niin vetäähän se hiljaiseksi.
Roolitukset tehdään heti alussa selväksi, kun ruutuun ilmestyvät suurella fontilla tekstit: "Roisto" eli Eversti Parker, "Sankari", ohjaaja Steve Binder ja "Tähti", Elvis Presley. Asetelmasta luodaan siis häpeilemättä todella mustavalkoinen: on pahis vastaan hyvikset. Manageri Parker lyödään armotta lyttyyn. Armoa ei anneta. Hän on roisto ja huijari, rahanahne, taiteellisista arvoista viis veisaava vanhan liiton "con man". Vaikka en myöskään ole koskaan ollut sen suurempi Parker-fani (kyllä, heitäkin löytyy), niin ryöpytys tuntuu kuitenkin kohtuuttomalta. Jopa Parkerin Hollannin ajan murhasyyte-epäily nostetaan näyttävästi esille.
Elvis Presley oli ensimmäinen supertähti, sanan varsinaisessa merkityksessä, eikä kukaan oikein tiennyt miten ilmiötä pitäisi käsitellä. Esikuvia ei ollut, eikä pitkän tähtäimen suunnitelmia. Kaikki olisi voinut olla ohi hetkessä, joten rahaa pyrittiin lypsämään niin pitkään ja niin paljon kuin se vain olisi mahdollista. Parker oli oikea mies siihen hommaan. Itse artisti ja hänen taiteelliset pyrkimyksensä jäivät valitettavasti siinä kohdin jyrän alle. Dokumentissakin todetaan, että jos Elvis olisi vain halunnut olla puhdas viihdyttäjä, niin kaikki olisi ollut ihan okei, mutta hän ei ollut siihen asetelmaan täysin tyytyväinen, hänellä oli kunnianhimoa – etenkin elokuvauransa suhteen.
Parker oli kiistatta tv-projektin vastarannan kiiski. Hän pyrki jatkuvasti pistämään kapuloita rattaisiin, mikä dokumentista käy hyvin ilmi. Eversti pelkäsi valta-asemansa horjuvan, kun hänen suojattinsa kääntyikin yhtäkkiä ulkopuolisen tahon puolelle, häntä vastaan. Mutta Elvis ei kuitenkaan koskaan luopunut manageristaan. Ja se tulisi kostautumaan myöhemmällä uralla. Ohjaaja ja tuottaja Steve Binder nostetaan sankariksi. Sitä en käy kiistämään.
On pelottavaa ajatella, jos joku muu olisi valittu tehtävään. Hänen kanttinsa ei välttämättä olisi kestänyt Parkerin painostuksen alla. Binder kuitenkin oli poikkeuksellinen viihdebisneksessä työskentelevä piällysmies, siinä mielessä, että hän teki työtään kutsumuksesta, eikä mennyt sieltä, mistä aita on matalin. Hän todella halusi Elviksen parasta. Eikä Everstin idea koko perheen joulushow'sta todellakaan edustanut sitä. Binder uskalsi uhmata Parkeria.
Haastateltavia löytyy paljon. Eniten on äänessä ovat Steve Binder, elämäkerturi Alanna Nash sekä sellaisia tuntemattomia suuruksia (ainakin itselle) kuten Kelefa Sanneh, Maffio, Darius Rucker ja Drake Milligan, joista jälimmäinen on näytellyt Elvistä CMT:n Sun Records (2017–2018) -sarjassa ja filmissä nimeltään Nobody (2014). Nämäkin asiat selvisivät vasta googlettamalla.
Myös tv-spesiaalissa mukana olleet tanssijat pääsevät ääneen, kuten esimerkiksi Little Egypt -kohtauksessa napatanssijana lanteitaan pyöritellyt Tanya Lemani. Bordelli-kohtauksessa esiintynyt Susan Henning avaa sanaista arkkuaan ja kuulemme myös yleisössä tuolloin istunutta kahta naista. Näkökulma on mielenkiintoinen. Heidän kauttaan saamme istua aivan Elviksen vierelle ja aistimaan edes vähän sitä tunnelmaa, mikä paikalla vallitsi. Vaikka mahdotontahan se tietenkin on.
Ja nyt pääsemmekin siihen, mikä on dokumentin heikoin lenkki. Se on juurikin nämä puolivillaiset kommentoijat. Esimerkiksi siinä kohti kun lapsenkasvoinen "Elvis" Drake Milligan alkaa selittää minkälainen ihminen Eversti Parker oli ja ei ollut, tai kun rastatukkainen Maffio yrittää tiivistää Elviksen merkitystä kameralle, niin sisäisen vakuuttavuusmittarini viisari ei värähtänyt.
Yhdyn siihen kuoroon, joka on sitä mieltä, että dokkari olisi pitänyt tehdä jo 15–20 vuotta sitten, jolloin tekijäryhmää olisi ollut vielä suurelta osin elossa. Nyt ovat manan majoille painuneet muun muassa sellaiset herrat kuten Elviksen alkuperäinen kitaristi Scotty Moore, rumpali D.J. Fontana, tamburiinimies Lance LeGault sekä läheinen ystävä Charlie Hodge. Lisäksi tukku muita taustalla toimineita henkilöitä on jo poissa.
Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kokonaisuus nousee kuitenkin isosti plussan puolelle. Reinventing Elvis: The '68 Comeback kuuluu siihen asiallisesti toteutettuun sarjaan The Searcher (2018) -dokumentin ohella, joita ei liiaksi Elviksen kohdalla olla viljelty. Näitä lisää, kiitos.