Elokuvat | Flaming Star

Flaming Star (Puoliverinen)

20th Century Fox, 1960
kesto 101 minuuttia

Ohjaus: Don Siegel
Tuottaja: David Weisbart
Käsikirjoitus: Clair Huffaker ja Nunnally Johnson (Huffakerin romaanin, Flaming Lance, pohjalta)
Musiikki: Cyril J. Mockridge, Irving Gertz (ei kreditoitu), Jerry Goldsmith (ei kreditoitu)
Kuvaaja: Charles G. Clarke
Leikkaus: Hugh S. Fowler

Lue myös aikalaisarvostelut

Roolijako:

Elvis Presley – Pacer Burton
Steve Forrest – Clint Burton
Barbara Eden – Roslyn Pierce
Dolores del Rio – Neddy Burton
John McIntire – Sam Burton
Rodolfo Acosta – Buffalo Horn
Karl Swenson – Dred Pierce
Ford Rainey – Doc Phillips
Richard Jaeckel – Angus Pierce
Anne Benton – Dorothy Howard
L.Q. Jones – Tom Howard
Douglas Dick – Will Howard
Tom Reese – Jute
Marian Goldina – Ph'sha Knay
Monte Burkhart – Ben Ford
Ted Jacques – Mr. Hornsby
Rodd Redwing – intiaanisoturi
Perry Lopez – Two Moons
Roy Jenson – Matt Holcom
Bob Folkerson – etsintäpartion jäsen
Barbara Beaird – Dottie Phillips
Virginia Christine – Mrs. Phillips
Red West – intiaanisoturi

Kappaleet:

Flaming Star
A Cane and A High Starched Collar
Summer Kisses, Winter Tears (leikattu pois elokuvasta)

Ensi-ilta Yhdysvalloissa: 20.11.1960 Los Angeles
Ensi-ilta Suomessa: 17.3.1961, Boston (Helsinki)

Aiheesta muualla:

Juoni

Sisällissodan jälkeisinä vuosina Länsi-Texas on kahden kulttuurin, valkoisen ja Amerikan alkuperäiskansojen, levoton kohtaamispaikka. Elvis näyttelee Pacer Burtonia, valkoisen karjatilanomistajan (John McIntire) ja hänen kauniin kiowa-intiaanivaimonsa (Dolores Del Río) poikaa. Kun uudisasukkaiden ja alkuperäisasukkaiden välille puhkeaa taistelu, Pacer yrittää toimia rauhantekijänä, mutta "liekehtivä kuolemantähti" vetää hänet peruuttamattomasti kuolettavan väkivallan keskelle.

Ylläpidon arvio

Elokuvan alkuperäinen Suomi-juliste.

Kun Elvis alkoi valmistautua elokuussa 1960 kuudennen elokuvansa, Flaming Star (Puoliverinen, 1960), kuvauksiin oli hänellä jo ihan mukavasti kokemusta draamanäyttelemisestä filmissä, ja myös westernissä, joka tämä seuraavakin olisi.

Olihan Elviksen ensimmäinen näyttäytyminen isolla kankaalla tapahtunut juurikin lännenelokuvassa ja sitä seuraavat Jailhouse Rock (1957) ja King Creole (1957) olivat myös vakavia rooleja. Puhdasta komediaa Elvis pääsi tekemään armeijan jälkeisessä sotilasfarssissa G.I. Blues (1960). Elvis oli siis jo suhteellisen monipuolisesti saanut kokemusta Hollywoodin työskentelymetodeista. Ja se alkoi näkyä.

Elvis ei ollut tyytyväinen edelliseen, musiikkipainotteiseen armeijahupailuun. Hän oli toivonut, että Eversti Parker hommaisi hänelle parempia käsikirjoituksia ja että hän saisi enemmän haasteita näyttelijänä. Ja kiitos, vähemmän niitä laulun lurituksia.

Sitä saa mitä tilaa. Seuraavaksi palattiin 20th Century Foxin studioille kahden elokuvan ajaksi, jotka olisivat niukasti musiikkiesityksiä sisältäviä vahvoja draamoja.

Flaming Star oli aikakauteensa nähden poikkeuksellinen lajinsa edustaja, sillä siinä eivät intiaanit ole pelkkää luodinruokaa, vaan asioita katsotaan myös heidän näkökulmastaan. Ja mikä mielenkiintoisinta, elokuvassa käsitelllään arkaluontoisia rotujen välisiä ristiriitoja. Siis Elvis-elokuvassa!? Siis jo muutama vuosi ennen kansalaisoikeusliikkeen näkyvää nousua! Johan oli aikoihin eletty.

Puvuston kuvaukset San Fernando Valley'n polttavan auringon alla.

Flaming Star on erilainen siinäkin mielessä, että se ei ole yksistään Elvis-elokuva, vaan sitä voi katsella ihan vain elokuvana. Etenkin pelkäämättä, että Elvis yhtäkkiä puhkeasi laulamaan jossakin kiusallisessa tilanteessa. Siitä pidetiin huoli editointihuoneessa. Lauluja kuullaan ainoastaan kaksi. Komea titteliraita alkutekstien aikana, ja heti elokuvan alussa, syntymäpäivillä esitetty A Cane and A High Starched Collar.

Biisejä oli kuitenkin levytetty leffaan yhteensä neljä, ja ne jopa kuvattiin, mutta Britches ja Summer Kisses Winter Tears leikattiin rainasta pois, koska koeyleisö oli ruvennut nauramaan, varsinkin jälkimmäiselle esitykselle, jossa Elvis istuu nuotion äärellä intiaanileirissä ja aloittaa laulun tomtomien säestyksellä. Myös Elvis itse ja etenkin ohjaaja Don Siegel olivat painokkaasti vaatineet laulujen poistamista. Hollywood-mogulit saatiin, naurujen saattelemana, vihdoin vakuutettua asiasta.

Steve Forrestin kanssa kohtauksessa, jossa Elviksen olisi pitänyt laulaa lurauttaa tyttöjen housuista kertovan kappaleen Britches, mutta meidän ja elokuvan taiteellisen kokonaisuuden kannalta se onneksi leikattiin pois.

47-vuotias Don Siegel ei todellakaan ollut jo toinen jalka haudassa, uraansa leppoisasti Elvis-leffojen parissa lopetteleva ohjaajaveteraani, kuten esimerkiksi Norman Taurog. Hän oli Flaming Staria filmatessa vasta läpimurtonsa kynnyksellä. Siegel tunnetaan kovapintaisten elokuvien ohjaajana, ja hänen töihinsä ennen Flaming Staria kuuluivat muun muassa sellaiset elokuvat kuin Riot in Cell Block 11 (1954), Crime in the Streets (Kadun kapinalliset, 1956) ja The Invasion of the Body Snathers (1956).

Todelliseen menestykseen Siegel nousi luottonäyttelijänsä Clint Eastwoodin kanssa, sellaisissa elokuvissa kuin Coogan's Bluff (Rautainen Coogan, 1968), Dirty Harry (Likainen Harry, 1971) ja Escape from Alcatraz (Pako Alcatrazista, 1979).

"Don Siegelin ohjauksessa Elvis loistaa jälleen dramaattisessa roolisssa, puoliverisenä nuorukaisena. Hän joutuu valkoisten ja intiaanien repimäksi taistelussa, jossa intiaanit tappavat silmittömästi valkoisia perheitä vallatessaan takaisin heille kuuluneita alueita. Monet ovat sanoneet, että Siegel oli paras ohjaaja, jonka kanssa Elvis pääsi työskentelemään. Hän otti ammattinsa vakavasti eikä päästänyt näyttelijöitä helpolla. Siegel onnistuu vangitsemaan uudisasukkaiden ja kyläläisten asenteiden jyrkkyyden ja tuo esille alkuperäisasukkaiden aseman ilman saarnausta. Komeasti Cinemascopella kuvattua tiukkailmeistä ja niukkasanaista, kiehuvaa draamaa sävytetään yllättävänkin väkivaltaisilla kohtauksilla." – Antero & Sari Tirronen, Memphisistä Hollywoodiin – pääosassa Elvis Presley (2007)

Elvis ja ohjaaja Don Siegel 20th Century Foxin studion hämärässä.

Myöskään käsikirjoituspuoli ei jättänyt paljon toivomisen varaa. Toinen elokuvan käsikirjoittajista oli alkuperäisteoksen (Flaming Lance) tekijä, Clair Huffaker. Hän oli miettinyt tarinaa useamman vuoden, mutta kirjoitti Flaming Lance -kirjan lopulta kymmenessä päivässä. Huffakerilta ja Nunnally Johnsonilta kesti kuitenkin 30 viikkoa kääntää se kunnolliseksi käsikirjoitukseksi elokuvaan.

Hollywoodissa arvostetun Nunnally Johnsonin ura alkoi jo 1920-luvulla. Hänen lukuisten kirjoittamien elokuvien joukosta löytyy sellaisia klassikoita ja Oscar-voittajia, kuten Dimples (Kultakutri, 1936), The Grapes of Wrath (Vihan hedelmät, 1940), Tobacco Road (Tupakkatie, 1941), The Three Faces of Eve (Eevan kolmet kasvot, 1957) ja The Dirty Dozen (Likainen tusina, 1967).

Tuottajana toimi sama mies, kuin Elviksen esikoiselokuvassa, David Weisbart, jonka kuuluisin elokuva oli James Deanin Rebel Without a Cause (Nuori kapinallinen, 1955). Flaming Star myös kuvattiin samoilla hoodeilla, kuin Love Me Tender, eli San Fernando Valley'n hulppeissa maisemissa. Flaming Starin jälkeen hän tuotti Elvis-elokuvat Follow That Dream (Elä elämäsi laulaen, 1962) ja Kid Galahad (Nyrkkeilysankari Kid Galahad, 1962). Weisbart oli ehdolla Oscar-palkinnon saajaksi leikkaustyöstään vuoden 1948 elokuvassa Johnny Belinda (Sanattomia tunteita).

Tuottaja David Weisbart, Eversti Parker, Elvis ja ohjaaja Don Siegel todennäköisesti ihmettelemässä vihdoin valmiiksi saatua Flaming Starin käsikirjoitusta.

Paperilla kaikki siis näytti toimivan, mutta entä käytännössä? Ensinnäkin, Elviksen rooli (Pacer Burton) ei ollut sieltä helpoimmasta päästä. Hän esitti intiaaniäidin ja valkoisen isän puoliveristä poikaa, joka joutuu luovimaan kahden maailman välisen vihanpidon ja ennakkoluulojen keskellä. Elokuva kertoo verisestä siirtolaisvallan ajasta ja se sisälsi rajuja yhteenottoja sekä kaksinkeskisiä taisteluja, joissa Elvis oli useassa mukana.

Roolin vaativuuden huomioon ottaen, Elvis selviää siitä hyvin, ei kiitettävästi, mutta hyvin. Nyt hän ensimmäistä kertaa joutui oikeasti näyttelemään oikeata roolia, ilman että se sisälsi yhtymäkohtia hänen omaan elämäänsä. Suoritus ei ole tasalaatuinen. Elviksestä on aistittavissa tiettyä epävarmuutta ja ”muukalaisuutta” ammattilaisnäyttelijöiden porukassa. Sen vaikutelman luominen ei tietenkään juuri tässä elokuvassa ole huono asia, mutta se ei ole tietoista.

Haavojen nuolemista kuvaustauolla. Elokuvan rajut fyysiset kohtaukset vaativat välillä paikkailua.

Elviksen näyttely on välillä kuin keihään nielleellä, ja kun ei oikein tiedetä mitä pitäisi tehdä, niin sitten vain seisoskellaan ja luodaan tuimia katseita ympäristöön. Vaikeinta näyttelemisessä ovat juuri ne hetket, kun ei tarvitse näytellä, on sanonut joku minua viisaampi.

Leffan yleisilme ylipäätänsäkin on aika koruton, joten uskottavuutta pitää pyrkiä luomaan enemmän muilla keinoilla, sen sijaan, että voisi tukeutua puheeseen. Silloinkin, kun Elvis jotain sanoo, tulee se ulos konekiväärin nopeudella ja etelävaltiolaisittain, kuuma peruna suussa mumisten.

Ja yksi seikka, mikä aina pistää häiritsevästi silmään, on Elviksen ylös käännetyt kaulukset. Elviksellähän oli joku elinikäinen trauma kaulansa kanssa, ja sitä piti aina peitellä, vaikka sitten filmissä. Elokuvan ohjaajana olisin mennyt henkilökohtaisesti kääntämään ne alas.

Tiukkailmeistä tekemistä kaulukset pystyssä. Barbara Eden seuraa sivusta veljesten (Elvis ja Steve Forrest) yhteenottoa.

Oliko tässä nyt tapahtunut juuri niin, kuin tuottaja David Weisbart oli ennustanut: ”Näyttelijäntaidot luultavasti pilaavat hänet, koska hän on luonnonlahjakkuus”. Ei aivan täysin. Elvis kyllä osoittaa potentiaalinsa vakavasti otettavana näyttelijänä.

Parasta Elvistä nähdään kun hän joutuu tiukkoihin paikkoihin, kuten esimerkiksi kohtauksessa, jossa Pacer menee tohtorin talolle ja ottaa hetkeksi hänen pienen tyttärensä panttivangiksi, jotta saisi hoitoa vakavasti haavoittuneelle äidilleen. Toinen kohtaus, jossa Elvis vakuuttaa, on elokuvan loppupuolella tapahtuva yhteenotto Pacerin ja hänen veljensä Clintin (Steve Forrest) kanssa, jossa Pacer puolustaa äitinsä kunniaa puukko kädessään.

Pitää kuitenkin ottaa huomioon, että Elvis oli tuolloin vasta 25-vuotias ja aloittelemassa näyttelijänuraansa. Hän kuitenkin parantaa suoritustaan, kuin kiowa juoksuaan, elokuvan edetessä ja kokonaisvaikutelmaltaan esitys on varsin vakuuttava.

Odottelemassa seuraavaa kohtausta kuvausryhmän kanssa San Fernando Valley'ssa.

Variety (21.12.1960): ”Rooli on Presleylle vaativa. Elokuva nojaa voimakkaasti hänen reaktioihinsa, jotka toimivat motiiveina dramaattisille manöövereille ja temaattisille asenteille. Mutta uransa tässä vaiheessa Presley sortuu kasvottomuuteen ja thespisen herkkyyden puutteeseen, jota niin kipeästi tässä kaivattaisiin. Mutta toisaalta, Presley ei ikinä syyllisty ylinäyttelemiseen.”

New York Times (17.12.1960): ”Vaikka hän ei kykenekään kannattelemaan histrionista kuormitusta, Presley on, kiitos hienon meikkauksen ja värikameroiden, kelvollinen punainen nuori ... Hän istuu hevosella hyvin ja on oikein rohkea ja stoalainen, jopa siihen pisteeseen asti, missä hän näkee kuoleman 'liekehtivän tähden'.”

Elokuvan muut ammattitaitoisemmat näyttelijät tukevat ja kehystävät hyvin Elviksen roolisuoritusta. Heistä voisi mainita ainakin Pacerin uskottavan isän, jota näyttelee monista lännenelokuvista tuttu John McIntire. Ja tietenkin vahvassa naisroolissa, intiaaniäitiä esittävä meksikolaisnäyttelijä Dolores del Rio. Myös Angus Piercen roolissa, hysteeristä vihaa puhkuva Richard Jaeckel on vakuuttava.

Unohtaa ei pidä myöskään tulisieluista intiaanipäällikkö Buffalo Horn'ia, jonka rooliasun alta paljastuu amerikanmeksikolainen Rodolfo Acosta. Niin, saattoi jopa olla, että Elvis oli porukasta ainoa, jolla oikeasti virtasi edes hieman intiaaniverta suonissaan. Olihan hänen kaukainen isoäitinsä cherokee-heimoon kuulunut Morning Dove.

Buffalo Horn alias Rodolfo Acosta intiaanileirissä Pacerin alias Elvis Presley kanssa. "Together we're strong!"

Leffa on näyttävästi kuvattu ja erityisesti blu-ray-version laadukkuus antaa sille vielä enemmän oikeutta ja luo kolmiulotteista vaikutelmaa San Fernando Valley'n jylhänkaruille maisemille. Jopa studiossa kuvatuissa sisäkuvissa avoinna olevista ikkunoista ja ovista näkyvä maisema erottuu nyt selvästi piirrettynä lavasteena.

Myös draamaattisimmat kohtaukset, kuten Pacerin äiti, kun hän vaeltaa ulkona pimeydessä valkoisessa yöpuvussaan – langenneen enkelin lailla – nähtyään ”liekehtivän kuoleman tähden”, on nyt vielä entistäkin vaikuttavampi.

Tuntuu, että loppukohtauskin on dramaattisempi. Kun Pacer saapuu verta vuotavana kaupungin laidalle ja kertoo nähneensä tuon saman ”liekehtivän tähden” sekä lausuu kannanoton vähemmistöjen puolesta: "Maybe someday, somewhere, people will understand folks like us...”, kääntää hevosensa kohti kukkuloita, ratsastaen kuolemaa päin, on tullut entistäkin selvemmäksi, että nyt katselemme Elvis-elokuvien komeinta lopetusta.

Sisäkuvaukset menossa 20th Century Foxin studiolla. Vasemmalta oikealle: ohjaaja Don Siegel, Dolores Del Rio, Steve Forrest ja Elviksen takana John McIntire.

New York Times'in kriitikko näki kohtauksessa vertauskuvallisuutta: ”Sodankäynti tuhoaa kaikki paitsi yhden Burtoneista, onnettomassa lopussa, joka näyttää korostavan ajanjakson surullisuutta, jolloin intiaanit alkoivat kadota.”

Vaikka elokuvaa pidetään yleisesti yhtenä Elviksen parhaista, niin kaikki eivät kuitenkaan ole olleet samaa mieltä. Arvostettu Elvis-elämäkerturi, Peter Guralnick, teilaa täysin Elviksen sekä elokuvan kirjassan Elvis – Graceland (2000). Hän kertakaikkiaan ei löydä siitä mitään hyvää. Se on omituista, ja syö kirjailijan uskottavuutta, koska kyseessä ei ole huono elokuva. Ne tulivat vasta vähän myöhemmin. Guralnickin kaksiosaisesta Elvis-elämäkertateoksesta jälkimmäinen lähinnä heijasteleekin vain tekijänsä pettymystä kohteeseensa – loistavan ykkösosan jälkeen.

Toinen tunnettu elämäkerturi, Ray Connolly, kirjassaan Elvis Presley – Legendan elämä 1935–1977 (2019), ei myöskään anna leffalle paljoa arvoa. Hän toki myöntää sen, että kyseessä ei ole huono elokuva, mutta Elvis ei vain onnistu draamaroolissaan. Molemmat kirjojen tekijät kertovat kuinka Elvis ja ohjaaja Don Siegel eivät oikein löytäneet yhteistä säveltä. Siegel piti Elvistä etelän junttina, ja Elvis Siegeliä vanhempana miehenä, joka halveksi häntä ja piti häntä lapsellisena.

Kerrotaan, että ohjaaja Don Siegel katsoi nenänvartta pitkin Elviksen ja hänen kamujensa "leikkihetkiä" kuvaustauoilla.

Siegel on kuitenkin myöhemmin haastattelussaan Rolling Stone -lehdelle todennut seuraavaa: ”Minusta Elvis oli herkkä ja erittäin hyvä, ottaen huomioon, että hän oli hyvin epävarma itsestään ... Hän tunsi voivansa tehdä asioita paremmin. Ja hänen neuvonantajansa – nimittäin Eversti – vastustivat kovasti tällaista suoraa roolia. He yrittivät saada hänet laulamaan läpi koko elokuvan. Selvästikin he eivät halunneet hänen poistuvan voittavan hevosen selästä. Mutta silloin kun pystyin rauhoittamaan hänet, olen sitä mieltä, että hän antoi kauniin esityksen.”

Flaming Star ei ollut tappiollinen projekti, niin kuin jotkut lähteet väittävät, mutta jäi reilusti jälkeen tuotoissa ja yleisömäärissä edelliselle musiikkipitoiselle rainalle. Ray Connolly kiteyttääkin kirjassaan hyvin paradoksin, joka tuhosi Elviksen elokuvauran: ”On ironista, että Elviksen inhoamasta tyhjänpäiväisestä Saksan-matkakertomuksesta [G.I. Blues] tuli jymyhitti. Niin myös elokuvan albumista, jota myytiin lähes kolme kertaa enemmän kuin hänen suurta ylpeydenaihetttaan Elvis Is Backia.”

Trivia

Elokuvan ensi-illan lehtimainos.

Flaming Star'in kuvaukset alkoivat 16. elokuuta 1960 ja päättyivät 4. lokakuuta. Suurin osa kuvauksista tehtiin kolmella maatilalla San Fernando Valley'ssa, joka sisälsi yli 3000 hehtaarin Conejo Movie Ranch -alueen Thousand Oaks'in ulkopuolella. Sisäkohtaukset kuvattiin 20th Century Foxin studioilla.

Elokuvan ensi-ilta pidettiin Los Angelesissa 20. joulukuuta 1960. Suomen ensi-ilta oli Helsingin Boston-teatterissa 17. maaliskuuta 1961.

Suomen tv-ensi-ilta oli 6. kesäkuuta 1979 (MTV 2). Flaming Star on esitetyin Elvis-elokuva kotimaan valtakunnan kanavilla. Kaikkiaan se on nähty jo kahdeksan kertaa (kaapelikanavien lähetyksiä ei ole huomioitu laskussa) vuosien varrella.

Elokuvalla kesti kaksi ja puoli vuotta päästä levitykseen. Se koki useita nimenvaihdoksia. Huhtikuussa 1958 ilmoitettiin, että kirja nimeltään The Brothers of Broken Lance ilmestyy kustantajalta Random House. 20th Century Fox osti elokuvaoikeudet, ennen kuin kirjaa oli edes julkaistu. Kuukausi myöhemmin Random House ilmoitti, että se todennäköisesti muuttaa kirjan nimen tulevan elokuvan nimeksi, The Brothers of Flaming Arrow.

Flaming Star pohjautui Clair Huffakerin romaaniin Flaming Lance, joka oli myös yksi elokuvan monista alkuperäisistä nimistä.

Toukokuun 27. päivä 1958, julkaistiin tieto, että Marlon Brando ja Frank Sinatra oli valittu näyttelemään tarinan kahta veljestä. Filmausten oli tarkoitus alkaa 16. kesäkuuta 1958, mutta kahden tähden kanssa ei päästy neuvotteluissa yhteisymmärrykseen. Sillä aikaa oli elokuvan nimi jälleen muuttunut, nyt se oli sama, mikä juuri ilmestyneellä kirjallakin, Flaming Lance.

Kaksi vuotta myöhemmin 12. kesäkuuta 1960 ilmoitettiin, että Elvis Presley on valittu elokuvan Flaming Lance päärooliin. Ennen kuin kuvaukset alkoivat 16.8.1960 oli nimi taas vaihdettu, nyt se tunnettiin nimellä Flaming Heart, ja heti pian sen jälkeen nimi vaihtui Black Heart'iksi ja sitten Black Star'iksi. Elvis ehti jo levyttää tunnussävelmän samalla nimellä, mutta vielä kerran se vaihdettiin, tällä kertaa lopulliseksi nimeksi, Flaming Star.

Flaming Star oli Huffakerin ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus. Hän erikoistuikin westerneihin ja teki myöhemmin käsikirjoitukset sellaisiin elokuviin kuin The Comancheros (1961), The War Wagon (Kultaa El Pasoon, 1967) ja 100 Rifles (100 kivääriä, 1969).

Koska Elvis näytteli puolikasta intiaania, kokeiltiin hänellä ruskeita piilolinssejä, mutta ne eivät sopineet hänelle, koska hänen silmistä tuli niiden vuoksi lähinnä punaiset. Lopulta niitä ei käytetty elokuvassa. Vuonna 2018 julkaistiin dokumentti Elvis Presley – The Searcher, jonka kansikuvassa nähtiin nuo ruskeat piilarit.

Elvis ilmoittautui esituotantoon 1. elokuuta 1960 ja aloitti kahden viikon ratsastustunnit parantaakseen ratsastustaitojaan. Hän putosi kerran harjoituksissa, mutta ei loukkaantunut.

Rajuihin tappelukohtauksiin oli Elviksen stuntmieheksi palkattu Tom Sweet -niminen kaveri, mutta häntä ei tarvittu, koska Elvis hoiti kohtaukset niin hyvin itse.

Elokuva kiellettiin Etelä-Afrikassa heidän tiukkojen rotulakiensa vuoksi.

Elviksen ystävä Red West esittää elokuvassa intiaania, ja mursi kätensä, taistelukohtauksessa Elviksen kanssa.

Elokuvan leikkaaja Hugh S. Fowler sai Oscar-palkinnon vuonna 1971 työstään elokuvassa Patton (Panssarikenraali Patton, 1970), joka oli elokuva, josta tuli yksi Elviksen henkilökohtaisista suosikeista.

Elokuvan kuvaajana toimi viisinkertainen Oscar-ehdokas Charles G. Clarke. Hän voitti Technical Achievement Academy Award -palkinnon vuonna 1944 sellaisen laitteen kehittämisestä ja soveltamisesta, joka muodosti keinotekoiset pilvet elokuvan kohtauksiin tuotantovalokuvauksen aikana. Vuonna 1980 hän sai Akatemian ansiomerkkimitalin "kiitoksena erinomaisesta palvelusta ja omistautumisesta elokuvataiteen ja -tieteen akatemian korkeiden standardien vaalimiseen".

Elvis katselee, miltä kohtaus näyttää kuvaaja Charles G. Clarke'n näkövinkkelistä.

Steve Forrest näytteli Clint Burtonia, Elviksen hahmon Pacerin velipuolta. Steve Forrest syntyi William Forrest Andrewsina ja hänen veljensä on näyttelijä Dana Andrews. Vuonna 1954 Forrest jakoi Golden Globe -palkinnon lupaavimpana miesnäyttelijänä näyttelijöiden Hugh O'Brienin ja Richard Eganin kanssa. (Egan näytteli Elviksen rinnalla elokuvassa Love Me Tender, vuonna 1956.) Steve Forrest työskenteli muun muassa elokuvissa The Longest Day (Atlantin valli murtuu, 1962), North Dallas Forty (Jenkkifutisjoukkue North Dallas 40, 1978) ja Mommie Dearest (1981). Hänellä on ollut myös useita rooleja tv-sarjoissa, kuten Dallas.

Barbara Eden näytteli Clintin tyttöystävää Roslyn Pierceä. Kun Edeniä lähestyttiin rooliin ensimmäisen kerran, hän oli kiireinen muiden sitoumusten kanssa. Hänen tilalleen palkattiin brittiläinen näyttelijä Barbara Steele. Steelen voimakas aksentti osoittautui liian ongelmalliseksi, ja hänet erotettiin. Siihen mennessä Barbara Eden oli vapaa ja hän näytteli roolin. Eden oli teini-ikäisenä cheerleader ja poplaulaja. Hän debytoi elokuvassa Back From Eternity (Takaisin ikuisuudesta, 1956), jota seurasivat roolit elokuvissa Will Success Spoil Rock Hunter? (Houkuttelevat huulet, 1957), Voyage To the Bottom of the Sea (Operaatio Atomisukellusvene, 1961) ja Harper Valley PTA (1978). Jälkimmäinen inspiroi tv-sarjan, jossa hän näytteli. Hänet tunnetaan parhaiten pitkäaikaisesta roolistaan Jeanniena, pullohengenä, televisiosarjassa I Dream of Jeannie (Unelmatyttöni, 1965–1970). Tämä rooli toi hänelle Golden Globe -ehdokkuudet vuosina 1967 ja 1970.

Huilimassa Barbara Edenin kanssa.

Dolores del Rio näytteli Pacerin kiowalaista äitiä Neddy Burtonia. Del Rio syntyi ja kasvoi aristokraattina kotimaassaan Meksikossa, ja hänestä tuli "Meksikon elokuvan ensimmäinen nainen". Hän muutti Hollywoodiin 1920-luvun alussa, ja eksoottisen kauneutensa vuoksi häntä kutsuttiin usein "naispuoliseksi Rudolph Valentinoksi". Hän näytteli aistikkaita latinonaisia sekä polynesialaisia ja ranskalaisia naisia. Juuri hänen roolinsa Longfellow'n sankarittarena Evangelinena inspiroi tekemään patsaan Evangeline'sta ja sijoittamaan sen St. Martin de Toursin katolisen kirkon viereen St. Martinvillessä, Louisianassa. Patsas sijaitsee paikalla, joka on Emmeline Labichen väitetty hautapaikka. Labichen sanotaan olleen Longfellow'n inspiraation lähde. Vuonna 1942 Del Rio muutti takaisin Meksikoon ja jatkoi uraansa siellä ja hänet asetettiin ehdolle Silver Ariel'iin, joka vastaa Oscar-palkintoa Meksikossa. Hän oli ehdolla viisi kertaa, joista hän voitti kolme. Del Rio palasi Hollywoodiin vain ajoittain näyttelemään sivurooleja, kuten rooliaan elokuvassa Flaming Star.

Ohjaaja Don Siegel ja Pacerin äitiä näytellyt Dolores del Rio.

John McIntire näytteli Pacerin isää Sam Burtonia. McIntire varttui Montanassa, jossa hän oppi ratsastamaan ja kasvattamaan hevosia. Hän opiskeli USC:ssä (Etelä-Kalifornian yliopisto) ja aloitti pitkän uransa radion kuuluttajana. Hänen karkeat piirteensä ja syvä äänensä auttoivat häntä moniin rooleihin lännenelokuvissa ja tv-sarjoissa. Hän ja hänen pitkaikainen vaimonsa, Jeanette Nolan, näyttelivät usein yhdessä. McIntiere muistetaan ehkä parhaiten Christopher Halen roolista tv-sarjassa Wagon Train (1957–1965) ja Clay Graingerin roolista sarjassa The Virginian (Virginialainen, 1962–1971).

Käsikirjoitusta tutkailemassa Pacerin isää näyttelevän John McIntire'n seurassa.

Karl Swenson näytteli Dred Pierceä. Hänen pitkä uransa luonnenäyttelijänä sisälsi myös useita tv-sarjoja. Merkittävin on kenties hänen pitkäaikainen roolinsa Lars Hensonina tv-sarjassa Little House on the Prairie (Pieni talo preerialla, 1974–1983). Hänellä oli myös rooleja elokuvissa, kuten North To Alaska (Alaskan hurjapäät, 1960), How The West Was Won (1962) ja The Sons of Katie Elder (Voittamattomat veljekset, 1965).

Richard Jaeckel näytteli Angus Pierceä. Hän aloitti uransa työskenneltyään 20th Century Foxin postitusosastolla. Myöhemmin hän näytteli monissa lännenelokuvissa ja sotaelokuvissa, kuten 3:10 To Yuma (Armoton ase, 1957), Come Back Little Sheba (Tule takaisin, pikku Sheba, 1952), Chisum (1970), The Dirty Dozen (Likainen tusina, 1967) ja Sands of Iwo Jima (Iwo Jima, 1949). Suorituksestaan Paul Newman -elokuvassa Sometimes A Great Notion (Ei tuumaakaan, 1971) hän sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta miessivuosasta vuonna 1972. Hän näytteli myös tv-sarjassa Baywatch luutnantti Ben Edwardsia. Hänet palkittiin tähdellä Hollywood Walk of Famella vuonna 1994.

Richard Jaeckel teki elokuvassa väkevän suorituksen Angus Piercen roolissa

Rodolfo Acosta näytteli Buffalo Hornia. Hän, kuten Del Rio, syntyi Meksikossa ja näytteli useissa meksikolaisissa elokuvissa. Hän oli ehdolla vuonna 1950 Silver Ariel -palkinnon saajaksi parhaasta miessivuosasta. Acosta muutti Yhdysvaltoihin, missä hän menestyi erittäin hyvin meksikolaisten ja Amerikan alkuperäiskansojen roolissa ja useimmiten lännenroiston roolissa. Hänellä oli rooleja sellaisissa elokuvissa kuten Marlon Brandon tähdittämässä klassikossa One-Eyed Jacks (Vihan riivaama, 1961), How the West Was Won, 1962, The Sons of Katie Elder (Voittamattomat veljekset, 1965) ja The Greatest Story Ever Told (Mies Nasaretista, 1965). Hänellä oli toistuva rooli Vaquerona tv-sarjassa High Chaparral (Karjatila High Chaparral, 1967–1971), ja hän teki myös lukuisia vierailevia rooleja muissa tv-sarjoissa.

Wild in the Country (Kapinallisen laulu, 1961) -elokuvan kuvausten aikoihin päällikkö Wah-Nee-Ota nimitti Elviksen Los Angelesin intiaaniheimojen neuvostoon. Tämä oli tunnustus hänen "rakentavasta roolistaan intiaaniverisenä miehenä" elokuvassa Flaming Star.

Ford Rainey näytteli tohtori Phillipsiä. Idahosta kotoisin oleva Rainey opiskeli näyttelemistä New Yorkissa, jossa hän työskenteli teatterissa. Hän palveli Yhdysvaltain rannikkovartiostossa toisen maailmansodan aikana, muutti sitten Kaliforniaan ja aloitti elokuvauransa vuonna 1949. Hänellä on ollut satoja rooleja sekä elokuvissa että televisiossa.

Virginia Christine näytteli rouva Phillipsiä. Tämä kokenut luonnenäyttelijä oli myös konserttipianisti ja koulutukseltaan sopraano. Hän opiskeli tanssia ja näyttelemistä ja puhui useita kieliä. Hänellä oli rooleja esimerkiksi elokuvissa High Noon (Sheriffi, 1952), Judgment At Nürnberg (Nürnbergin tuomio, 1962) ja Guess Who's Coming To Dinner (Arvaa kuka tulee päivälliselle, 1967). Hänet tunnetaan kuitenkin parhaiten 21 vuoden ajalta rouva Olsonin roolista Folgers Coffeen televisiomainoksissa. Hänen kotikaupungissaan Stantonissa, Iowassa, kaupungin vesitorni tehtiin kahvipannun muotoiseksi hänen kunniakseen.

Elvis tekee hienon suorituksen kohtauksessa, jossa Pacer ottaa panttivangiksi Phillipsien tyttären Dottien (Barbara Beaird) saadakseen Docin lähtemään haavoittuneen äitinsä luokse.

LQ Jones näytteli Tom Howardia. Hänet voi tunnistaa myös rooleistaan Elvis-elokuvissa Love Me Tender (Rakasta minua hellästi, 1956) ja Stay Away Joe (Painu pois Joe, 1968). Jones syntyi Teksasissa Justus McQueenina. Hän otti hahmonsa LQ Jonesin nimen ensimmäisestä roolistaan, vuoden 1955 elokuvassa Battle Cry, (Taisteluhuuto) ja käytti sitä koko pitkän elokuva- ja tv-uransa ajan. Hänellä on ollut rooleja muun muassa elokuvissa The Young Lions (Nuoret leijonat, 1958), Ride The High Country (Viheltävät luodit, 1962), Major Dundee (Majuri Dundee, 1965) ja The Wild Bunch (Hurja joukko, 1969). Hänen viimeiset roolinsa olivat elokuvissa The Patriot (2000), The Mask of Zorro (Zorron naamio, 1998) ja Route 666 (2001).

Douglas Dick näytteli Will Howardia. Hän aloitti elokuva- ja tv-uransa vuonna 1946. Flaming Star oli hänen viimeinen elokuvaroolinsa. Hänen viimeinen tv-roolinsa oli vuonna 1967 sarjassa Mannix. Dick jäi eläkkeelle näyttelemisestä ja ryhtyi psykologiksi.

Amerikan alkuperäiskansojen näyttelijä Rodd Redwing (oikealla) esitti elokuvassa urheaa intiaanisoturia. Vuosia myöhemmin hänellä oli rooli Elvis-elokuvassa Charro! (1969) Redwing oli tunnettu asetaiteilijja, hän opetti aseenkäsittelyä monille näyttelijöille, mukaan lukien Elvikselle. Hän valmisti myös asekotelon, jota Elvis käytti elokuvassa Charro!

Charles Horvath, yksi alan parhaista stunt-miehistä, näytteli miestä, joka yritti ahdistella Pacerin äitiä. Horvath toimi judo- ja karateopettajana sekä FBI:lle että Yhdysvaltain merijalkaväelle.

Kuvausten aikana Elviksen hevonen, Big Red, pillastui. Vakavalta näyttäneeltä tilanteesta kuitenkin selvittiin ehjin nahoin. Tallimestari antoi Big Redille kurituksen ja suositteli Elvistä vaihtamaan hevosta, mutta Elvis kieltäytyi, sanoen: ”Annettuasi sille moisen läksytyksen, en usko, että se on enää vaivaksi”. Jatkossa Big Red ei enää aiheuttanut harmeja.

Andy Warholin kuuluisa taidevedos, ns. diptyykki Elvis Presleystä, on peräisin tästä elokuvasta.

Manageri Eversti Tom Parker kutsui useita vierailijoita elokuvan kuvauksiin. Vierailijoiden joukossa oli valokuvaaja Don Cravens, joka kuvasi Elvistä kuvauspaikalla sekä Beverly Wilshire -hotellissa Life-lehden artikkelia varten. Cravens tilattiin myös ottamaan kuvia Elviksen tulevia levykansia varten, mukaan lukien single Are You Lonesome Tonight? ja gospel-albumi His Hand In Mine.

Näyttelijä Robert Wagner kertoo muistelmissaan, että hänelle tarjottiin Elviksen velipuolen roolia, mutta hän hylkäsi sen "... koska kukaan ei koskaan kiinnittänyt Elvis Presley -elokuvissa kehenkään muuhun huomiota kuin Elvikseen – eversti Tom Parker varmisti sen asian." Steve Forrest valittiin hänen tilalleen.

Blooperit

Kun kolme intiaaninuolta osuu Sam Burtoniin selkään, intiaanisoturi, joka ampui viimeisen nuolen uhriinsa, lähestyy kuolevaa miestä ottaakseen tältä päänahan. Sam makaa vatsallaan maassa, kolme nuolta työntyvät hänen selästään. Intiaani kääntää hänet ympäri, ja Sam ampuu hänet. Hänen on nostettava oikea kätensä ampuakseen intiaanisoturia kohti, mikä paljastaa, että kolme selässä olevaa nuolta ovat kadonneet.

Lehtiarvostelut

Markku Luodon kirjoitus Hesarista, tv-ensi-illan (6.6.1979) tiimoilta. Artikkeliin on löydetty kuva Elviksen elokuvasta Harum Scarum (Elvis ja 1001 yötä, 1965).