”PUOLIVERINEN” (Flaming Star) on Elvis Presley toisessa armeijasta paluunsa jälkeen valmistamassaan filmissä, oikein pulska intiaaniäidin ja valkoisen miehen jälkeläinen. Epäilemättä tytöt tulevat itkemään vuolaita kyynelvirtoja ”puoliverisen” kohtaloita seuratessaan, eikä heltyminen Elviksen osalta tässä olisi aivan vailla katettakaan, ellei laulajapoika tekisi tätä nykyä aivan liian oivaa mainosta USA:n armeijan muonalle. Itse filmi on Don Siegelin rutinoidusti ohjaama Lännen kuvaus. Kovasti muodissa oleva rotuongelmakin on saatu käsittelyyn, ja sen tiimoilta runsaasti tunteita, aivan liiaksi tappamista ja hivenen ajatustakin.
Kirjoittaja Paula Taalaskivi (Helsingin Sanomat, maaliskuu 1961)
”Puoliverinen” on jännittävä ja värikäs kuvaus Texasista, ajoilta, jolloin uudisasukkaat ja intiaanit taistelivat verisesti keskenään maasta. Tapahtumat liikkuvat vuodessa 1878 ja Burnesin perhe elää farmillaan jossakin uudisasukkaiden pienen kaupungin ja intiaanien alueiden välillä, tasangolla jylhän vuoriston kupeella. On vanhimman veljen Clintin syntymäpäivä, syödään kakkua, tanssitaan rytmikkäitä kansantansseja ja Pacer, nuorempi veli, soittaa kitaraa. Jotakin merkillistä on muutoin niin hauskassa ja kodikkaassa kuvassa, ja eipä aikaakaan niin se paljastuu. Rouva Burnes, Pacerin äiti, onkin intiaani, joka on ainaiseksi jättänyt heimonsa, kun taas Clint on valkoisen äidin poika.
Hauskat syntymäpäiväjuhlat päättyvät ikävästi, kun naapuriperhe kotiin palatessaan joutuu intiaanien kauhean väijytyksen uhriksi. Kaupunkilaiset eivät voi unohtaa rouva Burnesin syntyperää, ja niin alkaa jännittävä ja surullinen tapahtumien ketju. Välillä käydään intiaanileirissä, ratsastetaan pakoon palavia nuolia, ja kidnapataan tohtorin pikkutyttö. Pacer käy tapahtumien pyörteissä sisäisen taistelun: onko hän intiaani, onko hän valkoinen?
Rakkauttakin filmissä on, tosin vain aavistuksen verran. Kuvaus on värikästä ja todellisentuntuista. Paikkapaikoin on hyviä ja hyperjännittäviä tilanteita: kiiltäväihoinen palavasilmäinen Pacer yksin taistelemassa intiaanilaumaa vastaan saattaakseen haavoittuneen veljensä turvaan. Vastoinkäymiset kohtaavat pientä perhettä, uudisasukkaiden elämä on kovaa. Tapahtumat huipentuvat loppua kohti, sitten täytyi ottaa nenäliina käsilaukusta.
Elvis Presley Pacerina taisteli taistelunsa uskottavasti ja elokuvan alkupuolen laulut ovat vilkkaita ja tarttuvia. On jännittävää nähdä Elvis sitten joskus oikeassa luonneroolissa kun sellainen hänelle joskus annetaan. Ainesta kyllä olisi. Poika lauloi kauniisti ja oli muutenkin hyvä. Dolores del Rio äitinä oli aito ja kovasti intiaani-squawin näköinenkin. Veli Clint – Steve Forrest – ampui ja ratsasti hyvin ja Barbara Edenin Roz oli kaunis ja ilmaisi sen vasta liian myöhään. John McIntiren vanha harmaapäinen isä oli vakuuttava ja karut Texasin maisemat toivat elävästi mieleen inkkariromaanien selkäpiitä karmivan jännityksen.
Kirjoittaja ei tiedossa (Suosikki-lehti, nro 5/1961)
