Elokuvat | Blue Hawaii | 1961

Blue Hawaii (Sininen Havaiji)
Paramount, 1961
kesto 101 minuuttia

Ohjaus: Norman Taurog
Tuottaja: Hal B. Wallis
Käsikirjoitus: Hal Kanter (perustuen Alan Weiss'in tarinaan Beach Boy)
Musiikki: Joseph J. Lilley
Kuvaus: Charles Lang
Leikkaus: Terry O. Morse


Roolijako:

  • Elvis Presley – Chad Gates
  • Joan Blackman – Maile Duval
  • Angela Lansbury – Sarah Lee Gates
  • Nancy Walters – Abigail Prentice
  • Roland Winters – Fred Gates
  • John Archer – Jack Kelman
  • Howard McNear – Mr. Chapman
  • Steve Brodie – Tucker Garvey
  • Iris Adrian – Enid Garvey
  • Jenny Maxwell – Ellie Corbett
  • Pamela Austin – Selena (Sandy) Emerson
  • Darlene Tompkins – Patsy Simon
  • Christian Kay – Beverly Martin
  • Lani Kai – Carl Tanami
  • Jose De Vega – Ernie Gordon
  • Frank Atienza – Ito O'Hara
  • Tiki Hanalei – Ping Pong

Kappaleet:


Ensi-ilta Yhdysvalloissa: 22.11.1961
Ensi-ilta Suomessa: 16.3.1962, Aloha (Helsinki)

Aiheesta muualla:

Ylläpidon arvio

Elokuvan alkuperäinen Suomi-juliste.
Kahdeksannen Elvis-elokuvan Blue Hawaii (Sininen Havaiji, 1961) kuvaukset alkoivat Yhdysvaltojen viidennessäkymmenennessä osavaltiossa 17. maaliskuuta 1961, mutta itse pääosanesittäjä saapui paikalle vasta muutamaa päivää myöhemmin.

Maaliskuun 25. päivä klo 12.15 kosketti Pan American Airwaysin suihkukone Honolulun kansainvälisen lentokentän pintaa. Noin vartti laskeutumisen jälkeen lentopelosta kalpea laulaja- ja elokuvatähti ilmestyi koneen ovensuuhun. Noin 3000 fania toivotti hänet hysteerisesti kirkumalla tervetulleeksi. Samalla koneella saapui myös näyttelijä James Stewart perheineen, mutta Jimmyä ei huomannut kukaan.

”Sitä kaaosta ei voi kuvailla sanoin. En ole eläessäni nähnyt niin paljon naisia. He kiljuivat. He ulvoivat. Olin aivan kauhuissani. Ajattelin: ’He tappavat hänet.’ Niin he olisivat tehneetkin jos olisivat päässeet hänen kimppuunsa, niin ainakin pelkään. Lopulta me pääsimme limusiineihin – ne oli pysäköity ihan koneen viereen – ja menimme hotelliin, Hawaiian Villageen. Nousimme Elviksen kanssa limusiinista – en unohda sitä koskaan. Poliisit muodostivat sellaisen ihmisketjun pitääkseen ihailijat takanaan. Naisia, kiljuvia naisia, kaikenikäisiä. He pääsivät poliisiketjun läpi ja kävivät kiinni Elvikseen. Tom Parker pelästyi tietenkin kuollakseen. Pääsimme lopulta pakoon ja sisään hotelliin. Minä kysyin Elvikseltä: ’Miten sinä kestät tuollaista?’ Hän vastasi: ’Siihen tottuu.’ Mihin sanoin: ’Nuo naisethan voisivat tappaa sinut.’ Hän vastasi: ’Eivät he minulle pahaa tee'.”, muisteli seurueeseen kuulunut kantrikoomikko Minnie Pearl.

Elvis ei ollut tullut Oahun saarelle ainoastaan leffan filmauksia varten, vaan hän myös konsertoisi Pearl Harborin sotilastukikohdan lähettyvillä olevalla Bloch Arenalla hyvän asian puolesta. Tarkoituksena oli kerätä rahaa japanilaisten hyökkäyksessä joulukuussa 1941 tuhoutuneen U.S.S. Arizona -taistelulaivan mukana menehtyneiden sotilaiden muistomerkille.

Konsertti oli Elviksen viimeinen yli kahdeksaan vuoteen. Seuraavan kerran hänet nähtäisiin konsertoimassa vasta heinä-elokuussa 1969, Las Vegasissa. On uskomatonta ajatella, että tuolloin maailman kuuminta hottia edustava lavaesiintyjä suljettaisiin Hollywoodin kultaiseen häkkiin niin moneksi vuodeksi, mutta tästä se kaikki alkoi.

Elviksen edelliset kaksi draamaelokuvaa (Flaming Star ja Wild In The Country) eivät olleet täyttäneet rahanahneiden leffamoguleiden, eikä varsikaan dollarin kuvat silmissä syntyneen Eversti Parkerin odotuksia. Kassakoneet eivät olleet kilisseet halutulla tavalla, ja vain sitä musiikkia ymmärsi Elviksen setämiespiiri.

Päätettiin palata kevyen musiikkikomedian pariin, koska se oli ollut tuottoisa projekti vuotta aikaisemmin, kun sotilasfarssi G.I. Blues osoittautui valtavaksi menestykseksi. Paramount-elokuvayhtiö oli jälleen laiva ja Norman Taurog taas sen ruorissa.

Blue Hawaii oli entisen losangelelaisen uutistoimittajan, Alan Weiss'in ensimmäinen elokuva, joka pohjautui hänen tarinaansa, kirjassaan Beach Boy. Myöhemmin Weiss käsikirjoitti köykäisellä kynällään vielä muutamia Elvis-elokuvia. Vuonna 1957 ilmestyneen Loving You -elokuvan ohjaaja, Hal Kanter, oli tällä kertaa palkattu kääntämään Weiss'in tarina käsikirjoitukseksi.

Juoni on seitinohut. Elvis esittää intistä palaavaa havaijilaista ananasyritystä pyörittävän perheen poikaa (Chad Gates), jonka vanhemmat haluaisivat hänen jatkavan heidän bisnestään, mutta Chad on vastahakoinen, ja haluaa vain bailata kavereidensa kanssa biitsillä. Hän kuitenkin kiinnostuu matkaoppaan duunista ja alkaakin sen tiimoilta paimentaa teini-ikäisiä tyttöjä sekä heidän opettajaansa, joka on elokuvassa se pakollinen, vähän vanhempi nainen. Mukana on tietenkin myös Chadin vakituinen heila (Maile Duval), jota näyttelee Joan Blackman. Koko keitos on höystetty höyhenenkevyellä kolmio-/neliödraamalla.

Elokuvan lehtimainos.

On kerrottu, että Elvis ei eritysemmin pitänyt Blackmanin kanssa näyttelemisestä, mutta Joanilla on heidän yhteisistä hetkistä aivan päinvastaiset muistikuvat: ”Elvis todellakin halusi mennä naimisiin kanssani. Sanoin hänelle, että rakastin näyttelijä Hampton Fancher'ia. Mutta meillä oli joku maaginen yhteys, niin lämmin ja ihana, kun työskentelimme elokuvassa.” Hmm... olikohan Joanilla mennyt nyt fakta ja fiktio sekaisin?

Heidäthän vihitään elokuvan lopussa. Kohtausta, jota Albert Goldman on rienausteoksessan, Elvis (Otava 1981), kuvaillut tapansa mukaan värikkäästi: ”Häät esitetään lähes hieraattisena seremoniana, jossa Elvis ja hänen morsiamensa, jäykkinä veneessä kuin patsaat, lipuvat yliluonnollisen tasaisesti laguunin poikki maalaukselliseen vanhaan lähetyskappeliin. Entinen hurja, eksoottinen ja kapinallinen Lantio-Elvis kivettyneenä liikkumattomaksi kuin hääkakun koristesulho, lipumassa kohti alttaria lasimaisesti tuijottavan unissakävelijän lailla, siinä näky, joka tyydytti autoteatterien yleisön syvimpiä toiveita.”

Juoni on vain tekosyy lauluille, joidenka varaan elokuva on rakennettu. Ja niitä piisaa. Jos kahdessa edellisessä rainassa kappaleita sai hakea kissojen ja koirien kanssa, niin nyt niitä tipahtelee tasaisesti koko kattauksen ajan, yhteensä neljäntoista viisun verran. Ja mukana on myös koira, joka tosin tällä kertaa löytää biisin sijaan bikinien yläosan.

Elvis on täysin eri mies, kuin edellisissä draamoissaan. Nyt kun suun mutrusteluista ja pahaenteisistä mulkoiluista on päästy eroon, niin hän on selkeästi rentoutuneempi, energisempi, vilkkaampi, ilmeikkäämpi ja luontevampi. Hän näyttäisi suorastaan nauttivan. Voisi jopa sanoa, että hän loistaa komediaroolissaan. Elvikselle todellakin näytti istuvan raskaita draamoja paremmin tällaiset kevyemmät rainat. Ehkä niissä kuitenkin liikutaan enemmän lähempänä hänen omaa persoonaansa.

Mutta moni kakku päältä kaunis. Todellisuudessa Elvis ei ollut tyytyväinen siihen, mihin suuntaan hänen elokuvauraansa oltiin viemässä. Elviksen levy-yhtiön RCA:n nuori markkinointipäällikkö Anne Fulchino vieraili filmin kuvauksissa, ja hän vaistosi Elviksessä muutoksen. Ikään kuin Elvis ei edes olisi halunnut tavata häntä, ikään kuin hän olisi häpeissään.

”Hän tuijotti minua ihan kuin olisi toivonut minun pysyneen poissa. Me juttelimme niitä näitä ja sitten hän sanoi jotain sellaista kuin 'Tätä me emme tainneet ajatella silloin kun istuimme klubeissa suunnittelemassa tulevaisuuttani.' Ajattelin itsekseni: 'Jos minä tekisin näitä surkeita elokuvia en minäkään haluaisi nähdä ketään vanhoja tuttujani.' Elvis oli selvästi kiusaantunut siitä mitä hän oli tekemässä, hän oli turhautunut ja häntä inhotti – kaikki se näkyi hänen kasvoiltaan. Arvostin eniten sitä että häntä hävetti, koska se tarkoitti että hän tajusi tilanteen – mutta hänestä näki ettei hän voinut muutakaan. Aivan kuin oma lapsi ajautuisi väärään seuraan eikä siitä voi olla välittämättä – ja minä välitin.”, muisteli Fulchino.

Priscilla Presley kertoo dokumentissa Elvis – The Searcher (2018), kuinka Elvis joutui jo varhaisessa vaiheessa koneiston jyräämäksi. Hyvin nopeasti hänellä ei enää ollut valtaa puuttua käsikirjoituksiin eikä lauluihin, joita hän joutuisi esittämään elokuvissaan.

Blue Hawaii on kuitenkin vielä ihan kelpo viihde-elokuva. Ja sellaisena se myös pitää ottaa. Käsikirjoituskin on paikoitellen hauska, ja huomasin edelleen hymähteleväni joillekin tilanteille ja laukaisuille, joita etenkin Elviksen hidasjärkistä äitiä näyttelevä Angela Lansbury viljelee ahkerasti, tyyliin: ”I woke up when I heard our dog barking, and I thought Chadwick was coming in then. But then I realized that it couldn't be, 'cause we don't have a dog.”

Myös veteraaninäyttelijä Roland Winters (Fred Gates) kyynisen ilmeettömänä aviomiehenä ja isänä on mainio, toimien hyvänä vastavoimana Lansburyn esittämälle niin ihanan ärsyttävälle äidille. Siinä Mai Tait, joita Fredin bisneskaveri kutsuu ”vatsanlämmittäjiksi”, maistuvat avioliitossaan ryvettyneelle ukkoparalle.

Kanssanäyttelijöillä näyttäisi homma toimivan hyvin yhteen, ja joskus jopa puoli kahteen, koska Elvis juhli yömyöhään tyttöjen ja kaveriporukkansa kanssa, niin että tuottaja Hal Wallisin oli lopulta siirrettävä naisnäyttelijät hotellin toiseen siipeen ja antaa heille ulkonaliikkumiskielto kello kymmenen jälkeen. Eversti Parker piikitteli Wallisia: ”Etkö enää muista millaista oli olla nuori?”

Elokuva tarjoilee vielä edelleenkin tämän päivän katsojalle toimivaa todellisuuspakoa, houkuttelevien Havaijin maisemien, kauniiden nuorten ihmisten ja iloisten laulujen parissa. Lisäksi se on takuuvarmaa nostalgista ajankuvaa 1960-luvun alusta, bikini- sun muine hepenemuoteineen, autoineen, ja kyllä, myös asenteineen.

Variety osui naulankantaan marraskuun 1961 numerossaan: ”Blue Hawaii palauttaa Elvis Presleyn luonnolliseen rooliinsa – romanttiseen, ei-älylliseen musikaaliin – joista hän oli ajautunut eroon parissa viime elokuvassaan. Juuri tämän kaltaisten ilmaisumuotojen parissa laulajatähti näyttäisi nauttivan suurimmasta suosiostaan, sellaisena kuin hänen laaja legio fanejaan tuntuisi hänet hyväksyvän. Hal Wallisin Paramount-tuotanto nauttii varmasti hyvästä lipunmyynnistä lyhyellä aikavälillä.”

Blue Hawaii oli Elviksen blockbuster. Se puri kohde- ja vähän laajempaankin yleisönosaan kuin turisti suolattuun ananaksenpalaan ja siitä irrotettu soundtrack-albumi myi kuin halpa tonnikala Honolulun markkinoilla. Leffa oli lopulta Elviksen menestynein. Samalla se valitettavasti sinetöi myös Elviksen elokuvauran.

Nyt oli Parkerilla ja Wallisilla näyttää mustaa valkoisella, minkälaisia elokuvia Elviksen jatkossa tulisi tehdä. Draamaa ei enää olisi odotettavissa sillä rintamalla, muuten kuin ehkä Elviksen särkyneissä unelmissa. Sitä kautta Blue Hawaii on samalla sekä viihdyttävä että hauska, mutta myös surullinen elokuva, kun tietää, mihin kaikkeen se lopulta johti.

Trivia

Elokuvan ensi-illan lehtimainos.

Kuvaukset alkoivat Havaijilla 17. maaliskuuta 1961 ja päättyivät 17. huhtikuuta. Oahun kuvauspaikkoja olivat Waikiki Beach, Ala Wai Yacht Harbor, Honolulu International Airport, Honolulu's Police Department, Punchbowl, Ala Moana Park, Hanauma Bay, Tantalus ja Waiola Tea Room. Kauain kuvauspaikat olivat Kauai Airport, Anahola, Lydgate Park, Wailua River ja Coco Palms Resort. Sisäkuvaukset tehtiin Paramountin studioilla.

Coco Palms Resort on tällä hetkellä purku-uhan alla, ränsistyneiden rakenteiden ja hurrikaanien aiheuttamien tuhojen vuoksi.

Ennakkotiedotteessa, loppuvuodesta 1960, elokuva kantoi vielä nimeä Hawaii Beach Boy, mutta nimi muutettiin nykyiseen muotoon seuraavan vuoden tammikuussa.

Blue Hawaii'n valtakunnallinen ensi-ilta oli 22. marraskuuta 1961. Suomen ensi-ilta pidettiin 16. maaliskuuta 1962, elokuvateatteri Alohassa, Helsingissä.

Suomen tv-ensi-ilta oli 1. kesäkuuta 1980.

G.I. Blues -elokuvan vastanäyttelijätär Juliet Prowse oli palkattu näyttelemään Elviksen tyttöystävää myös tässä elokuvassa. Prowse oli tuolloin 20th Century Foxin leivissä. Prowse kuitenkin asetti Paramountille liikaa lisäehtoja sopimukseen, vaatien muun muassa suurempaa esiintymispalkkiota, joten hänet hyllytettiin ja tilalle otettiin Joan Blackman. Tämän jälkeen 20th Century Fox laittoi Prowsen esiintymiskieltoon.

Ennen Blue Hawaii'ta Joan Blackman oli esiintynyt elokuvissa Good Day for a Hanging (Kuoleman silmukka, 1958), Career (Uudet tähdet syttyvät, 1959), Visit to a Small Planet (Jerry ihmemiehenä, 1960) ja The Great Impostor (Kettu mieheksi, 1960). Joan Blackman näytteli Elviksen lemmittyä myös elokuvassa Kid Galahad (Nyrkkeilysankari Kid Galahad, 1962)

Jose De Vega (Ernie Gordon) esiintyi samana vuonna musikaalissa West Side Story. Elvikselle oli tarjottu elokuvassa Tonyn roolia, mutta manageri Eversti Parker torjui tarjouksen, koska se ei hänen mielestään ollut sopiva rooli Elvikselle.

Elviksen äitiä näytellyt Angela Lansbury oli vain noin kymmenen vuotta Elvistä vanhempi. Elokuvassa The Manchurian Candidate (Mantshurian kandidaatti, 1962) hän näytteli Laurence Harveyn äitiä, vaikka oli vain kolme vuotta Harveyta vanhempi. Suomessa Angela Lansbury tunnetaan parhaiten tv-sarjasta Murder, She Wrote (Murhasta tuli totta, 1984–1996), kirjailevan amatöörietsivän Jessica Fletcherin roolissa. Lansbury on myöhemmin tunnustanut, että Blue Hawaii oli hänen uransa aallonpohja, mutta Elviksen kanssa oli ilo työskennellä.

Alkukohtauksessa, jossa Chad (Elvis) ilmestyy lentokoneen ovelle, voi taustalla kuulla (kun äänenvoimakkuuden nostaa tarpeeksi isolle) satojen fanien kiljuvan, kun he seuraavat kuvauksia.

Tuhmaa teiniviettelijätärtä näytellyt Jenny Maxwell (Ellie Corbett) joutui myöhemmin kuuluisan ja ratkaisemattoman murhan uhriksi, kun hän ja hänen aviomiehensä, asianajaja Ervin "Tip" Roeder ammuttiin kesäkuussa 1981 Beverly Hillsin asunnon sisäänkäynnin luona. Teolle ei koskaan löydetty vakavaa epäiltyä eikä motiivia. Lopulta se kirjattiin epäonnistuneen ryöstön yritykseksi, mutta murhan aikaan Roeder kampanjoi aggressiivisesti näyttelijän, Nick Adamsin (myös Elviksen ystävä), salaperäisissä olosuhteissa tapahtuneen kuoleman tutkinnan aloittamiseksi uudelleen. Adamsin kuolema kuitattiin huumeiden yliannostuksena, mutta monet hänen ystävistään, mukaan lukien Roeder, eivät hyväksyneet tätä selitystä, uskoen, että Adams oli todennäköisesti murhattu.

Noin seitsemän minuuttia ennen elokuvan loppua Maile heittää Chadin ulos huoneestaan ja kurkistaa sen jälkeen kaihtimien raosta. Hetken aikaa hänen näkökentässään on pariskunta, joka meloo kanootilla. Vaalea edessä istuva nainen, on poplaulaja Patti Page. Hän pääsi extraksi, koska oli tuolloin elokuvan koreografin Charles O'Curranin kanssa naimisissa.

Punainen MGA 1600 Mk1 Roadster, joka on hyvin esillä heti alkukohtauksesta lähtien, sai myös Elviksen huomion. Hän hankki sen, kuten myös leffassa nähtävän pinkin Jeepin, omaan omistukseensa. Nykyään menopelit ovat näytillä Gracelandin automuseossa.

Blooperit

Elokuvan alussa Maile ajaa punaista MG: tä kadulla, kun moottoripyöräpoliisi lähtee hänen peräänsä. Poliisin kääntyessä päätielle, hän melkein kaatuu, kun pyörän takapää lähtee alta, mutta nopean korjausliikkeen ansioista hän saa menopelin taas hallintaansa, samalla vilkaisten taaksepäin, nähdäkseen mihin pyörä oikein osui.

Ananasfarmilla tapahtuvassa kohtauksessa vain Ellie jää autoon (istuu selvästi takapenkillä kuljettajan puolella), kun muut lähtevät hakemaan ananasta läheiseltä myyntikojulta. Vain hetki myöhemmin Chad palaa autoon tuomaan ananasta Ellielle, joka istuukin nyt takapenkillä matkustajan puolella. Ratkaisu on ilmeisesti tehty paremman kamerakulman ja vuoropuhelun helpottamiseksi.

Kun Chad ensimmäisen kerran kotiinsa paluun jälkeen saapuu vanhempiensa talolle, nähdään kuinka Ping Pong (Tiki Hanalei) pesee pihamaata ja pudottaa vesiletkun auton eturenkaan kohdalle. Seuraavassa kohtauksessa letku on kuitenkin siirtynyt takarenkaan kohdalle.

Molemmilla eri kerroilla, kun leffassa näytetään matkatoimistoa, jossa Chadin tyttöystävä työskentelee, ikkunasta näkyy sininen Ford Falcon ja vuoden 1957 valkoinen Ford-avoauto, jotka ajavat samasta paikasta.

Elokuvan loppupuolella kun Chad saapuu vauhdikkaasti autolla rannalle pelastamaan tytön hengen, kuuluu renkaista asfaltin kirskuntaa, vaikka jarrutus tapahtuu hiekalla. Hyvin yleinen virhe elokuvissa.

Lehtiarvostelut


Kaksi leffan lyttäystä Hesarista. Ensimmäisessä asialla Mikael Fränti, tv-ensi-illan tiimoilta 1.6.1980 (MTV1) ja toisessa P. Avola, toisen tv-esityksen kimpussa 27.6.1990 (TV3).

Antti Lindqvistin arvio Katso-lehdestä, vuodelta 1996, esityskanavana tuolloinen Nelosen edeltäjä, PTV4.

نموذج الاتصال