Elokuvat | G.I. Blues | 1960

G.I. Blues (Café Europa)
Paramount, 1960
104 minuuttia

Ohjaus: Norman Taurog
Tuottaja: Hal B. Wallis
Käsikirjoitus: Edmund Beloin ja Henry Garson
Musiikki: Joseph J. Lilley
Kuvaus: Loyal Griggs


Katso elokuvan promo

Roolijako:

  • Elvis Presley – Tulsa McLean
  • Juliet Prowse – Lili
  • Robert Ivers – Cookie
  • James Douglas – Rick
  • Letícia Román – Tina
  • Sigrid Maier – Marla
  • Arch Johnson – kersantti McGraw
  • Mickey Knox – Jeeter
  • John Hudson – kapteeni Hobart
  • Kenneth Becker – Mac
  • Jeremy Slate – Turk
  • Beach Dickerson – Warren
  • Trent Dolan – Mickey
  • Carl Crow – Walt
  • Fred Essler – Papa Mueller

Kappaleet:


Ensi-ilta Yhdysvalloissa: 18.8.1960 Dallas
Ensi-ilta Suomessa: 20.1.1961, Gloria (Helsinki)

Aiheesta muualla:

Ylläpidon arvio

Elokuvan alkuperäinen Suomi-juliste.
Elviksen asettauduttua kameroiden eteen viidennessä elokuvassaan G.I. Blues (Café Europa, 1960) oli sitä ennen ehtinyt tapahtua paljon. Sillä aikaa kun Elvis oli ollut suorittamassa asepalvelustaan Saksassa oli rock-musiikki saanut siirtyä syrjään siloteltujen teinipoppareiden tieltä.

Asiaan vaikutti paljon parin edellisen vuoden aikana sattuneet dramaattiset tapahtumat, kun joukko rock'n'rollin kivijalkoja oli sortunut elon tiellä.

Chuck Berry oli joutunut vankilaan huumesyytösten vuoksi. Ritchie Valens, Big Bobber ja Buddy Holly olivat saaneet surmansa lento-onnettomuudessa, "päivänä, jolloin musiikki kuoli". Eddie Cochran menehtyi auto-onnettomuudessa, jossa hänen hyvä ystävänsä Gene Vincent loukkaantui vaikeasti. Myös Carl Perkins oli vuoden 1956 vakavan autokolarin myötä menettänyt parhaimman luomisvoimansa.

Jerry Lee Lewis oli aiheuttanut skandaalin naimalla 13-vuotiaan pikkuserkkunsa. Pisteenä iin päälle oli Little Richard julistanut rock'n'rollin saatanan palvonnaksi ja kääntynyt uskoon. Ja tietenkin päämesenaatti, Elvis itse, oli ollut pois kuvioista kahden vuoden ajan.

Näytti todellakin siltä, mitä oli skeptikkojen ja konservatiivien taholta ennustettu: nuorison palvoma rock'n'roll oli näivettymässä. Kansainvälinen musiikki painottui nyt enemmän poppiin, balladeihin ja italoiskelmiin. Elviksen oma yleisö oli aikuistumassa, joten hänen aikaisempi imago ei enää toimisi niin hyvin murroksen kokeneessa ympäristössä.

Myös Elvis oli muuttunut. Hänet oli tempaistu suosionsa huipulla armeijaan ja samanaikaisesti hänen äitinsä kuoli traagisesti vain 46-vuotiaana. Surun murtamana hän joutui lähtemään puoleksitoistavuodeksi vieraaseen maahan täysin outoihin ja uudenlaisiin ympyröihin. Elvis oli varma, että tämä oli hänen uransa loppu.

Muutokset eivät voineet olla vaikuttamatta Elviksen persoonaan. Takaisin Saksasta tuli vakavoituneempi, seesteisemmän ja sofistikoituneemman oloinen, ja ennen kaikkea uransa puolesta huolestunut, 25-vuotias kersantti.

Elvis oli turhaan huolissaan. Hänen paluunsa armeijan harmaista takaisin siviilin oli suuri spektaakkeli ja sitä seurasi ennennäkemätön menestysputki.

Sen jälkeen kun Elvis oli ensin käynyt levyttämässä yhden uransa hienoimmista albumeista, Elvis Is Back, ja muutaman miljoonahitin, hän poikkesi Frank Sinatran tv-show'ssa, jossa isäntä taputteli hänet tervetulleeksi takaisin ja samalla ikään kuin koko kansan toivevävyksi.

Pojasta oli nyt tehty mies, ja imagoa alettiin muokkaamaan uuteen uskoon ihan urakalla.

Iso osa tätä projektia oli Elviksen tuleva elokuva, joka oli hollywoodilainen näkemys Elviksen armeijapalvelusajasta Saksassa. Kepeä sotilaskomedia, jossa Elvis esittäisi 11 laulua, enemmän kuin missään elokuvassaan siihen asti.

Se oli myös Yhdysvaltojen armeijan promootiofilmi, eikä sitä peitelty. Heti elokuvan alussa, samalla kun panssarivaunut jyräävät näyttävästi kuviin saksalaisessa maisemassa, ilmestyy koko valkokankaan leveydeltä teksti:

”Produced with the full cooperation of the U.S. Army and the Department of Defense”

Se mitä siinä ei lue, löytyy rivien välistä: ”Ja meidän mannekiinina toimii entinen rock'n'rollin kauhukakara, nykyinen yhteiskunnan suoraselkäinen jäsen, Elvis Presley”

Kaikki tämä oli tietenkin vain pintaa. Elvis jatkoi hurvitteluaan entistäkin railakkaammin kuin aikaisemmin. Ehkä armeija tekee pojista miehiä, mutta Hollywood teki taas miehistä poikia.

Elviksen vastanäyttelijätär elokuvassa oli intialaissyntyinen etelä-afrikkalaiset vanhemmat omaava Juliet Prowse. Hän oli opiskellut tanssia 4-vuotiaasta asti ja luonut uraa Euroopassa, kunnes hänet oli bongattu Hollywoodin Pariisin yökerhosta.

Elvis ja Juliet viihtyivät keskenään vähän liiankin hyvin, etenkin ensin mainitun hotellihuoneessa. Haasteellisuutta lisäsi se, että Prowse oli tuolloin myös Frank Sinatran heila. Se aiheutti muutamia kuumottavia tilanteita, kun Frank saapui ilmoittamatta vierailemaan studioilla.

Prowse esittää elokuvassa kaksi täysimittaista tanssiesitystä.

Ohjaajaksi oli valittu jälleen kerran alan veteraani, Norman Taurog. Hän oli aloittanut Hollywoodissa lapsinäyttelijänä ja ohjaajan uransa parikymppisenä mykkäelokuvien parissa. Taurog ohjasi lopulta 151 elokuvaa, joista monet ovat klassikkoja. Hänen ensimmäinen ohjaustyönsä, The Sportsman, valmistui vuonna 1920.

1930-luvulla Taurog nousi ohjaajien eliittiin Papan poika seikkailemassa -elokuvallaan vuonna 1931. Koko perheen elokuva sai neljä Oscar-ehdokkuutta (paras miespääosa, paras ohjaus, paras käsikirjoitus ja paras elokuva), joista se voitti parhaan ohjauksen palkinnon.

Elvis tykästyi Taurogiin ja hän ohjasikin kaikkiaan yhdeksän Elvis-rainaa. Taurog oli tunnettu myös lapsinäyttelijöiden lempeänä ohjaajana. Tenavia esiintyykin käytännössä jokaisessa hänen Elvis-elokuvassaan.

Myös Elviksen vakiomuusikot, Scotty Moore ja D.J. Fontana, olivat jälleen palkattu mukaan ekstroiksi. Scotty kertoi: ”Meidät puettiin asuihin, joihin kuului lyhyet polvihousut. Meidän täytyi mennä kuvauspaikalle jo aamuviideltä tai kuudelta, kun oli vielä kylmä, saamaan jalkameikki sääriimme. Se oli täysin turhaa, koska jalkojamme ei edes näy elokuvassa.”

Elokuva oli jo valmistuessaan vanhanaikainen. Se muistutti sota-ajan musikaaleja, joissa kolme sotamiestä lähtee lomille ja joutuu moninaisiin seikkailuihin. Siinä suhteessa se onkin poikkeuksellinen. Elokuva keskittyy Elviksen lisäksi myös kahden muun sotilaan naispokailuihin. Elvis on yksi porukasta. Se tulisi muuttumaan. Elvis nähtäisiin tulevissa leffoissa enemmän ”yksinäisen ratsastajan” roolissa ja sivujuonikuvioita karsittaisiin rajulla kädellä.

Leffa on varsin viihdyttävä. Onhan se kuitenkin vielä ihan ammattitekele. Elviksen rooli on kaavamainen, mutta tässä vaiheessa uraansa hän kuitenkin yhä jaksaa yrittää. Nyt pistettiinkin koetukselle Elviksen komediakyvykkyys, sillä olihan aikaisemmat leffat olleet pelkästään draamoja. Elvikselle koomikon rooli tuntui asettuvan luontaisesti, koska hän oli hyvin hauska mies siviilissäkin, ja se aitous välittyy myös katsojalle.

Esimerkiksi soolokohtauksessa, kun Elvis yllättäen joutuu lastenhoitajaksi, onnistuu hän siinä vähintäänkin yhtä mallikkaasti, kuin kuka tahansa kokeneempi ja ansiokkaampi näyttelijäkollegansa.

Ei enempää eikä vähempää, kuin ohjaaja George Cukor poikkesi kuusikymmenluvun alussa Elvis-elokuvan kuvauksissa ja viihtyikin siellä koko päivän. Cukor oli tokaissut: ”Hän [Elvis] kykenee mihin tahansa! Häntä olisi unelma ohjata. Hänen ajoituksensa komediassa on täydellinen.”

Noihin aikoihin ohjaaja Robert Wise oli ollut yhteydessä Elvistä edustavaan William Morris Agencyyn, joka ilmoitti Eversti Parkerille, että Wisen mukaan Elvis saattaisi sopia Tonyn rooliin tulevaan West Side Story -musikaalin elokuvasovitukseen. Eversti kuitenkin kieltäytyi välittömästi, sillä ensinnäkin musiikki kyseisessä elokuvassa ei tullut hänen oman kustannusyhtiönsä kautta, ja muutenkin kuviot olisivat aivan liian suuret hänen ”pojalleen”.

Riskinä olisi, että Elvis saattaisi eksyä liian kauas hänen vaikutusvaltansa ulkopuolelle ja murtautuisi ulos kultaisesta häkistään. West Side Story voitti kymmenen Oscaria. Parker oli kaukaa viisas: se todellakin olisi saattanut muuttaa kaiken.

Rock-puritanisteille G.I. Blues oli kuitenkin pettymys. Se, että Elvis nähdään valkokankaalla laulamassa lastenteatterissa puunukelle ja kehtolaulua pikkuvauvalle, oli monelle täysin kestämätön asetelma. Ero oli liian jyrkkä aikaisempiin elokuviin nähden.

”Elviksen roolihahmo poikkesi täysin ei vain hänen armeijaa edeltävän ajan hahmoistaan vaan myös hänet aina määritelleestä kapinallisen mielikuvasta. Tämä Elvis Presley ei ollu hylkiö, vaan turvallinen, 'sosiaalinen' ja iloisen kodikas, tavanomainen Hollywoodin strereotyyppi, jonka tärkein ristiriita tulee siitä eettisestä ongelmasta jonka aiheuttaa yökerhotanssijattaren (Juliet Prowse) 'tapaileminen' vedonlyönnin voittamiseksi.”, Peter Guralnick, Elvis – Graceland (2000).

Myös Elvis itse oli pettynyt. Hän soitteli Saksaan Priscillalle, josta tuleva Mrs. Presley kertoo kirjassaan, Elvis ja minä (1986), seuraavaa:

”Sain juuri sen hiton kuvan valmiiksi, hän sanoi masentuneena. – Ja inhoan sitä. Siinä on parikymmentä laulua, jotka eivät ole hevonpaskan arvoisia, hän sanoi vihaisena ja lisäsi sitten: – Juttelin juuri eversti Parkerin kanssa siitä. Haluan puolet niistä pois. Tunnen itseni joksikin hiton idiootiksi kun puhkean lauluun jutellessani junassa typykän kanssa. – No mitäs eversti sanoi? Kysyin. – Hitto, mitäs hän sitten voi sanoa? Olen sidottu tähän juttuun. Minulle on jo maksettu, hän valitti. – Kaikkien muiden mielestä se on upea. Olen hiton masentunut. – Ehkä seuraava on jo parempi, sanoin. – Joo, joo, hän sanoi ja alkoi jo rauhoittua. – Eversti on pyytänyt parempia käsikirjoituksia. Mutta tämä on paluuni jälkeen ensimmäinen elokuvani ja se on varsinainen vitsi.”

Elviksen antipatioista huolimatta, G.I. Blues oli valtava menestys. Se tuotti tuohon aikaan uskomattomat 4,3 miljoonaa dollaria. Elokuvasta irrotettu albumi nousi Billboardin ykkösijalle, pysytellen siellä kymmenen viikkoa ja yhteensä se roikkui listoilla 111 viikkoa. G.I.Blues oli Elviksen koko uran menestynein albumi musiikkilistoilla.

Trivia

Ensi-illan ennakkomainos.

G.I. Bluesin tuotanto alkoi 2. toukokuuta 1960 ja kesti kesäkuun loppuun. Kaikki Elviksen kohtaukset kuvattiin Paramountin studioilla. Kameraryhmä lähetettiin Länsi-Saksaan muutamaksi viikoksi tekemään ulkokuvauksia, jotta leffaan saataisiin aitoa tunnelmaa.

Elviksen kohtaukset Saksassa hoiti ns. body double, joka tunsi nimen Tom Creel.

G.I. Bluesin ennakkonäytös oli Majestic Theatre'ssa, Dallasissa, 18. elokuuta 1960. Valtakunnallisesti se alkoi pyöriä 23. marraskuuta. Sitä ennen elokuvaa oli näytetty muutamissa Yhdysvaltojen sotilaskohteissa.

Los Angelesin tv-asema KTTV suunnitteli kuvaavansa elokuvan ensi-illan paikallisessa Fox Wilshire Theatre'ssa, 15. marraskuuta, mutta se peruttiin, koska paikalle ei saatu hankittua oikeaa panssarivaunua. Erikoisnäytös, joka oli hyväntekeväisyystapahtuma Verenvuototautisäätiön hyväksi, toteutettiin lopulta radiolähetyksenä. Haastateltavien juhlavieraiden joukossa oli muun muassa Juliet Prowse, Ronald Reagan ja Cesar Romero.

Elokuvan työnimiä olivat: Christmas In Berlin, Dog Face ja Café Europa (joka vakiintui nimeksi Euroopassa).

Suomen tv-ensi-ilta oli 19. huhtikuuta 1980.

Elokuva perustuu perusjuoneltaan (sotilas voittaa vastustelevan kaunottaren itselleen vedonlyönnin pohjalta) näytelmään Sailor Beware (1933), jonka Paramount oli eri tavoin muokattuna filmannut tätä ennen kolmesti: Lady Be Careful (1936), The Fleet's In (1942) sekä Sailor Beware (1951). Viimeksi mainittu oli Jerry Lewis ja Dean Martin -komedia, jossa vilahtaa myös James Dean.

Kuvausten aikana Paramountin studioilla vieraili Nepalin ja Thaimaan kuninkaalliset sekä Ruotsin, Norjan ja Tanskan prinsessat. Elvis toimi heidän isäntänään.

G.I. Bluesin nukketeatterikohtauksessa tekee leffadebyyttinsä Taurogin 13-vuotias tytär, Priscilla, joka istuu yleisössä.

Elvis mursi kuvausten aikana kämmensyrjänsä harjoitellessaan karatea. Elviksen turvonnut käsi näkyy hyvin G.I. Blues -albumin takakannen kuvassa, jossa hän soittaa kitaraa.

Saksan Rüdesheimissä, jossa kuvattiin köysiratakohtauksen ulko-otokset, kuvaaja Loyal Griggs horjahti ja putosi viiniviljelmien päälle lähes kymmenen metrin matkan, mutta ei loukkaantunut vakavasti.

King Creolen ohjaajaa Michael Curtizia oli alun perin suunniteltu ohjaajaksi G.I. Blues'iin.

Lauluntekijät Jerry Leiber ja Mike Stoller kirjoittivat kaksi laulua elokuvaan: Dog Face ja Tulsa's Blues, mutta he vetivät ne pois, koska eivät kelpuuttaneet Elviksen managerin Eversti Parkerin heille tarjoamaa rojaltisopimusta.

Bond-tyttö, ruotsalaissyntyinen, Britt Ekland (007 ja kultainen ase, 1974) teki lähes huomaamattoman leffadebyyttinsä G.I. Bluesissa. Hänet on nähty myös sellaisissa 1970-luvun kulttisarjoissa kuten Kuuden miljoonan dollarin mies, Sheriffi McCloud ja Taisteluplaneetta Galactica. Myöhemmin myös toinen Bond-tyttö, Ursula Andress (Salainen agentti 007 ja tri No), esiintyi Elvis-elokuvassa, Fun In Acapulco (1963).

Blooperit

Elokuvan lehtimainos.

Avauskohtauksessa, jossa Elvis ja toinen sotilas lataavat panssarivaunuun ammuksia, ovat ne aivan liian suuria kyseiseen malliin, joka on 90 millimetrin M48 tankki.

Elviksen esittäessä junassa armeijakavereidensa kanssa kappaletta Frankfurt Special, hän jälleen kerran onnistuu soittamaan akustisella kitaralla sähkökitarasoolon.

Suihkukohtauksessa, jossa kaikkien pitäisi olla ”alasti”, kersantti näyttäisi yhdessä kohtaa nostavan housujaan.

Elokuvan loppupuolella Lili (Juliet Prowse) sanoo Tulsalle (Elvis), että ”sinä aliarvioit vetovoimasi” kun hänen olisi pitänyt sanoa ”sinä yliarvioit vetovoimasi”, koska hänen piti loukata eikä lausua kohteliaisuutta.

Lehtiarvostelut


Mikael Fräntin kynäilemä elokuvan tv-ensi-illan arvio, 19.4.1980, Hesarista, ja Katso-lehden Antti Lindqvistin nihkeä näkemys leffan viimeisimmästä tv-esityksestä 28.9.1996, PTV4-kanavalla (Nelosen edeltäjä).

نموذج الاتصال