Tulipa sitten tämäkin leffa vihdoin tsekattua läpi. Tarkoituksena ei ollut tehdä siitä arvostelua, mutta tässä sitä taas ollaan. Suomen ensi-ilta oli jo 14. helmikuuta kuluvaa vuotta, joten se on ehditty analysoida läpi moneen kertaan. Asetelma on ollut selkeä: media on suhtautunut suopeasti ja fanit järjestelmällisesti tyrmänneet.
Naisia idolien takana on harvemmin käsitelty ja kuvattu elokuvissa kovinkaan perusteellisesti. Taannoinen Baz Luhrmannin Elvis (2022) nostaa myös supertähden jalustalle, puuttumatta sen syvällisemmin Elviksen ja Priscillan suhteen ongelmallisuuteen. Siinä mielessä pienellä budjetilla valmistunut Priscilla puolustaa paikkaansa, ja se voidaankin käsittää jonkinlaisena vastavoimana, Daavid vastaan Goljat -asetelmana, isolla rahalla toteutetulle, Oscar-ehdokkuuksia kahmineelle Luhrmannin näkemykselle.
Mutta miten siinä sitten on onnistuttu? Ei kovin hyvin. Vaikka olenkin fani, niin en nouse automaattisesti barrikadeille, vaikka Elvistä ei elokuvassa kovin hyvässä valossa näytetäkään. En olisi halunnut, mutta valitettavasti joudun asettumaan ristiinnaulitsijan asemaan.
Episodimainen raina kärsii syvyyden puutteesta. Hahmot ovat yksiulotteisia ja kliseisiä. Priscilla (Cailee Spaeny) nähdään suurimmaksi osaksi vain kuiskailevana ja tahdottomana nukkevaimona. Ja Elvis (Jacob Elordi) on yhtä vaikea profiloitava elokuvaan kuin aina. Tälläkään kertaa se ei vakuuta.
Leffa perustuu vuonna 1985 julkaistuun Elviksen ex-vaimon, Priscilla Presleyn kirjaan, Elvis ja minä, Se sovitettiin jo 1980-luvun lopulla kaksiosaiseksi tv-elokuvaksi (Wikipedia), joka oli vuokravideolevityksessä myös Suomessa, joten idea ei varsinaisesti ole mikään uusi.
Ohjaaja Sofia Coppola lähti totetuttamaan projektia yhdessä Priscillan kanssa, joka on myös elokuvan yksi tuottajista ja toinen sen käsikirjoittajista. Ja lopputulema on juurikin niin subjektiivinen, kuin sen vain voi olettaakin olevan. Vaikuttaisi siltä, että niskaan hengittänyt Presley on ollut vain ohjaajan luovuutta ja vapautta rajoittava tekijä, sillä niin orjallisesti kirjan tekstiä elokuva seuraa.
Kirjasta on noukittu kaikki huonoimmat hetket ja ne hyvät hetket on jätetty kuriositeetin asemaan, vain muutaman sekunnin klipeiksi. Luonnollisestikaan Priscillan omia syrjähyppyjä ei nosteta esille. Lopulliseen eroon sysännyt suhde karateopettaja Mike Stonen kanssa on liitetty tarinaan vain hyvin lyhyesti ja muodollisesti.
Jacob Elordin, joka on itselleni vielä melko tuntematon suuruus, näin sattumoisin elokuvassa Saltburn (2023) juuri ennen kuin katsoin Priscillan. Siinä hän onnistuu rikkaan raikulipojan roolissaan mainiosti, kun taas Elviksenä sorrutaan tavanomaiseen.
Elvis persoonana on vaikea toisintaa. Sen olen vuosien varrella huomannut. Hänestä rakentuu hahmona hyvin helposti latteuksiin nojaava hengetön pökkelö, joka jää kauas alkuperäisestä, vivahtekkaasta, aidosta ihmisestä. Kukaan nainen ei olisi rakastunut niihin "elviksiin", joita olen nähnyt fiktiivisissä elokuvissa ja tv-tuotannoissa. Ei kukaan.
Elokuvassa ei käytetä Elviksen musiikkia, koska perikunta ei antanut siihen lupaa. Se saattaa olla vain hyväkin ratkaisu kokonaisuuden kannalta, jonka pyrkimyksenä on kuvata vieraantuneisuutta ja yksinäisyyttä.
Ennenaikaisesti menehtynyt, Elviksen ja Priscillan tytär, Lisa Marie, ehti lukea elokuvan käsikirjoituksen ja tuomitsi sen täysin. Tiedossa on, että äidin ja tyttären suhde ei aina ollut sieltä sopuisammasta päästä. Lisa oli isin tyttö. Onkin siis vaikea ymmärtää, miksi Elvis on rainassa esitetty niinkin kontrolloivana, kolkkona ja kylmänä hahmona? Etenkin, kun Priscilla itse on haastatteluissaan lähes poikkeuksetta puhunut vain lämpimästi ex-miehestään.
Introverttina olen tuijottanut usein valkoista tapettia tyhjin silmin pitkiä aikoja, ne hetket ovat olleet paljon sisältörikkaampia kuin tämän tekeleen parissa vietetyt. Ei uskoisi, että ohjaaja on sama kuin loistavissa elokuvissa Lost In Translation (2003) ja Virgin Suicides (1999). Vaikka ohjaajan käden jälki onkin nähtävissä, on Priscilla silti helposti kehnoin Coppolan toteutus, mitä olen todistanut. Jopa turha uusinta elokuvasta The Beguiled (Lumotut, 2017) oli puhuttelevampi.
Plussaa voi antaa tunnelmien taidokkaasta luomisesta, lavastuksesta ja puvustuksesta, esimerkiksi Graceland on toteutettu melko uskottavasti. Mutta, vaikka raamit ovat hienot ja tyylikkäät, sisältö jää vain Kauniiden ja rohkeiden pinnallisen tematiikan tasolle, jonka jälkeen voi lähteä tiskaamaan, ilman sen kummempia mietteitä. Unohdettava.
Muita arvosteluja:
Helsingin Sanomat
(maksumuurin takana)
Suomen Kuvalehti
Keskisuomalainen (maksumuurin takana)
Kulttuuritoimitus
Ilta-Sanomat
Demokraatti (harvoja kriittisiä arvosteluja)
Episodi
Seiska
Voice