So High

Uudelleen muokattu juttu on julkaistu alun perin The King -jäsenlehdessä (nro 1/2004).

Uusin FTD-julkaisu, So High, on jo järjestyksessään 25. Jos tähän lisätään vielä BMG:n virallisesta myyntikatalogista eliminoidut, ja nyt FTD-sarjassa uudestisyntyneet elokuvasoundtrackit, nousee lukumäärä jo 31:een. Julkaisutahti on tänäkin vuonna hurja: 4 – 5 ”varsinaista” FTD-julkaisua, parhaimmillaan kuusi soundtrackia, vaihteleva määrä muita virallisesta katalogista poistettuja levyjä sekä uusimman ilmoituksen mukaan myös kirjoja. Kaikki tämä vuoden sisällä. Ei siis mikään ihme, että levymerkin päävastaava Ernst Jörgensen mainitsi taannoin julkaisuja riittävän enää noin 3 – 5 vuodeksi, jollei uutta materiaalia ala löytyä.

Kaukana ovat ne päivät, kun uutta ja harvinaista Elvis-tuotosta sai odotella vuositolkulla. Nyt ovat siis padot auenneet, ja levyjä tulvii sisään ovista ja ikkunoista. Sen vuoksi laitankin nyt sulun äskeiselle vuodatukselleni ja keskityn tähän viimeisimpään FTD-julkaisuun, joka vuoden vaihteessa lipui huusholliini. Pysyykö se pinnalla vai onko kyseessä pelkkä uppotukki, siitä seuraavassa.

Levy haarukoi herkkupaloja kaikkiaan neljästä eri studiosessiosta, jotka järjestettiin RCA:n Nashvillessä sijaitsevassa Studio B:ssä, vuosina 1966 –1968. Suurin osa levyn vaihtoehtoversioista on jo julkaistu erinäisillä bootleg-levyillä. Ainakin seuraavilta vähemmän virallisilta julkaisuilta löytyy samaa materiaalia: The How Great Thou Art Sessions Vol. 1 ja 2 (kaikki levyn 11 ensimmäistä biisiä), Stand By Me Vol. 1 ja 2, Unsurpassed Masters Box 3 ja 4, There’s Always Me Vol. 2 ja 4, Come What May, 24 Carat Gold ja I’m Going Home.

Ainoastaan seitsemän (ja puoli), levyn 25 raidasta, ovat täysin ennen julkaisemattomia versioita. Virallisesti ei yhtäkään versiota ole vuotanut julkisuuteen aiemmin, jos ei oteta huomioon puolivirallista amerikkalaista Time Life –levymerkin Elvis-sarjaa, jonka Gospel-nimiseltä julkaisulta löytyy We Call On Him’in otto 2. Tuo kyseinen, ainoastaan Amerikassa julkaistu sarja, on kuitenkin meidän monien tavoittamattomissa. Varsinkin, kun sarjan levyjen sisältöön on yleensä lisätty vain yksi vaihtoehto-otto per CD, on enemmän kuin reilua, että kyseisiä ennenjulkaisemattomia ottoja on alkanut putkahdella myös FTD-sarjassa.

Esille nostettava seikka on myös se, että bootlegeilla biisit ovat paria poikkeusta lukuunottamatta monoversioita, kun taas tässä tapauksessa kaikki kappaleet soivat kristallin kirkkaana stereona. Toden totta, soundit ovat heti musiikin jälkeen tämän levyn parasta antia. Jos ei harmiton nauhakohina häiritse, on vaateliainkin hifisti varmasti tyytyväinen. Sisältö on kuitenkin sen verran mehukasta, että tunnelmaan pääsisi vaikka vanhalla putkiradiollakin.

Kuuntele So High -levy YouTubessa.

Gospelräppi ja The Golden Gate Quartet –klassikko Run On aloittaa levyn väkevästi. Kappale aloitti myös 25. toukokuuta 1966 pidetyt, neljä päivää kestäneet gospeljamboreet, RCA:n Studio B:ssä. Kaikkiaan 11 esitystä kyseisestä sessiosta on löytänyt tiensä tälle julkaisulle, joista neljä edustaa maallisempaa materiaalia.

Elvis oli pitkästä aikaa päässyt taas tekemisen makuun ja levyttämään oikeaa musiikkia, kepeiden elokuvarallatuksien sijaan, ja se myös kuuluu. Harvinaisen keskittyneen oloinen artistimme heittää kuin liukuhihnalta veret seisauttavia tulkintoja esimerkiksi sellaisista kappaleista kuten Stand By Me, Tomorrow Is A Long Time, Somebody Bigger Than You And I ja Love Letters.

Mutta kuten usein ennenkin, kuulostavat nämä, kuten myös kaikki muutkin tämän session esitykset, kutakuinkin valmiilta tuotoksilta. Hyvänä esimerkkinä siitä toimii Down In The Alley (otto 6), jota ei masterista (otto 9) erota kirveelläkään. Bootleg-julkaisu There’s Always Me Vol. 4, tarjoilee kyseisestä biisistä pari varsin hulvatonta yritystä (otot 2 – 4), joiden aikana Elvis ja Charlie Hodge kamppailevat hysteriakohtauksen kourissa. Ehkä nekin naurut joskus vielä kuullaan viralliselta taholta, mutta ei näköjään vielä tällä kertaa.

Pieninä erikoisuuksina voitaisiin mainita kappaleet If The Lord Wasn’t Walking By My Side, joka on master-version (otto 5) jälkeinen otto 6, ja levyn nimikappale So High, jonka erikoisuus on siinä, että kappaleen loppupuolella kuullaan sekunnin murto-osan kestävä katkos, joka on BMG:n mukaan ilmaantunut vasta tehtaalla, levyn painatusvaiheessa. Ikävä moka. Eikä tämä ole edes ensimmäinen kerta, tuskin viimeinenkään. Levy-yhtiö on kuitenkin luvannut korvata erheensä lähettämällä seuraavan FTD-julkaisun kylkiäisenä uuden entistä ehomman levyn viallisen tilalle.

Kantrilaulaja Kitty Wells, Elvis , John Wright (Kittyn aviomies) ja heidän poikansa, RCA:n Studio B:llä, 28.5.1966.

Vaihtoehto-ottoja tämän session kappaleista on jo julkaistu BMG:n taholta kohtuullisen mukavasti, muun muassa Close Up –boksilla ja FTD:n Easter Special’illa. Mainittakoon, että jälkimmäisellä julkaisulla väitetään, että myös siltä löytyisi Stand By Me’stä kakkosotto, kuten myös arvostelun alla olevalta levyltäkin, mutta Easter Special’illa kyseessä on kuitenkin otto 7.

Lue myös blogi: Easter Special

Elvis kävi vuodattamansa äänensä valmiille taustanauhoille kesäkuun 12. päivä vuonna 1966 pidetyssä minisessiossa, jossa nauhoitettiin ainoastaan kolme kappaletta. Niistä yksi, I’ll Remember You, tarjoillaan tällä julkaisulla. Ensimmäistä kertaa kuulemme kappaleesta virallisesti julkaistun vaihtoehtoversion (otto 2), jonka master-versio on koostettu otoista 3 ja 1.

Uskomatonta on, että Elvis tarvitsi kolmen kappaleen levyttämiseen aikaa ainoastaan reilu puoli tuntia, ja yhteensä seitsemän (!) ottoa. Kun vielä tiedämme, että kaksi muuta sessiossa levytettyä kappaletta olivat sellaisia valiosuorituksia kuten Indescribably Blue ja If Every Day Was Like Christmas, niin voinemme pitää sitä kohtuullisen kovana tuloksena mieheltä, joka oli ennen sessiota valitellut haluttomuuttansa levyttämiseen ja kipeätä kurkkua.

Runsas vuosi oli jo ehtinyt vierähtää edellisestä studiosessiosta, kun Elvis jälleen palasi levyttämään musiikillisesti haastavampaa materiaalia Studio B:lle, syyskuussa 1967. Tässä välissä Elvis oli tuhlaillut taiteellista ambitiotaan elokuvien Double Trouble, Easy Come Easy Go ja Clambake -soundtracksessioissa, joten motivaation suhteen ei tällä kerralla varmasti aiheutuisi ongelmia. Näissä niin sanotuissa Guitar Man –sessioissa levytettiin syyskuun 10 – 11. välisenä aikana yhteensä yhdeksän kappaletta, joista tälle julkaisulle on valittu kahdeksan esitystä. Ainoastaan Big Boss Man on jätetty rannalle ruikuttamaan.

Elokuvissa ryvettynyt Elvis ei edustanut enää alkuvuodesta 1968 kaikkein kuuminta hottia. Edes tammikuussa julkaistu, varsin vahva single Guitar Man/High Heel Sneakers, ei jaksanut kiinnostaa yleisöä kuin kohtuullisesti. Yhdysvalloissa sinkku nousi korkeimmillaan sijalle 43 ja Briteissä saavutettiin listasija 19.

Sessioiden avausbiisi Guitar Man on tämän levyn ensimmäinen täysin ennen julkaisematon vaihtoehto-otto. Elvis oli bongannut kappaleen Los Angelesin radiotaajuuksilta, ja hän halusi siihen ehdottomasti samanlaisen kitarasoundin kuin alkuperäisessä esityksessäkin. Toteutuakseen se vaati sen, että kappaleen alkuperäinen esittäjä ja säveltäjä Jerry Reed roudattiin studioon Nashvillen ulkopuolella sijaitsevalta jokisuistolta, jossa kitaravirtuoosi oli ollut kalastusretkellä.

Hetken Reedin suoraan suolta riuhtaistua rähjäistä ulkomuotoa ihmeteltyään, Elvis sai yhteyden tähän ”Alabaman villimieheen”, ja herroilla alkoikin synkata nopeasti ja hedelmällisesti. Reed otti heti ohjat käsiinsä ja siirtyi käytännössä tuottajan rooliin, sen varsinaisen tuottajan, Felton Jarvisin jäädessä ihmettelemään touhua vierestä. ”Phuuh, en ole soittanut viikkoon”, Reed manaili, mutta pienen takkuilun jälkeen hän pikkaili taas instrumenttiansa takuuvarmalla otteella, jota on aina ilo kuunnella.

Tässä Guitar Man (otto 9) –versiossa ei vielä kuulla What I’d Say –lopetusta, koska Elvis otti sen käyttöönsä vasta otosta 10 lähtien. Elvis lisäsi kekseliäästi, improvisaation tuloksena, pätkän kyseisestä Ray Charles -klassikosta kappaleen loppuun. Ensimmäistä kertaa versio kuultiin vuonna 1981 postuumisti julkaistulla Guitar Man -albumilla, joka sisälsi Elviksen vanhoja kappaleita uusituilla taustoilla.

Seuraava ennenjulkaisemattomien ottojen rypäs koostuu kappaleista Singing Tree (otto 1), Just Call Me Lonesome (otot 3, 4), Hi-Heel Sneakers (otto 5) ja You Don’t Know Me (otto 2). Mitään varsinaisia yllätyksiä eivät nämäkään versiot tarjoa. Laulavan Puun hedelmät ovat jo kypsän tuntuisia poimittaviksi heti ensimmäisestä otosta lähtien. Kyseinen Elvis-originaali on toki aina ollut kaunis ja lämmin kuin pilvetön poutapäivä, mutta varsinkin tämä dubbaamaton versio tekee siitä entistäkin vetoavamman.

Bootsilta There’s Always Me Vol. 2, löytyy laulusta Singing Tree kaksikin vastaavanlaista versiota, joista toinen on dubbaamaton masteri (otto 13) ja toinen taas niin sanottu remake-versio, syyskuun 12. päivältä, jolloin Elvis jälkiäänitti kappaleeseen oman harmoniaosuutensa. Myös Close Up –boksi (otto 4) sekä FTD:n Long Lonely Highway (otto 13) on jo esitellyt biisin riisutussa muodossa.

Vuonna 1996 julkaistu Great Country Songs -cd oli varsin onnistunut suurelle yleisölle suunnattu kooste Elviksen kantrivaikutteisista kappaleista. Se sisälsi myös muutamista biiseistä ennenjulkaisemattomia ottoja.

Kuten aiemmin mainittu If The Lord Wasn’t Walkin By Side, niin myös Just Call Me Lonesome kuuluvat siihen sarjaan kappaleita, joista Elvis niittasi masterin heti ensimmäisellä otolla. Kokeilua kuitenkin jatkettiin tälläkin kertaa, ja täysipitkä otto nro 4 on hyvin, hyvin lähellä BMG:n Great Country Songs –kokoelmalla julkaistua versiota (otto 6). Masteriin verrattuna, näissä jälkimmäisissä otoissa on tempo hieman nopeampi ja steel-kitara hallitsevammassa asemassa. Lisäksi tässä neljännessä otossa on Elviksen äänessä tuhdimmin kaikua, joka tekee siitä hieman tunkkaisemman kuuloisen.

Tuntemattomaksi jääneen, mutta kuitenkin tuotteliaan kantrilaulaja-lauluntekijä Rex Griffinin kappaleen levytti ensimmäisenä Eddy Arnold, 30. joulukuuta 1953. Heti Arnoldin vanavedessä sen levytti Red Foley, 6. tammikuuta 1954. Molemmat versiot julkaistiin elokuussa 1954.

Harold Bradleyn sähköistetty-sitar aloittaa lähes viisi minuuttia kestävän Tommy Tuckerin vuoden 1963 originaalin, Hi-Heel Sneakers. Yllätysmomentti on kuitenkin jo menetetty, sillä jo kymmenen vuotta sitten, levy-yhtiön julkaisemalla boksilla, From Nashville to Memphis: The Essential ’60s Masters (1993), kappaleesta esiteltiin neljä puoli minuuttia kestävä editoimaton masteri (otto 7), joka ei juurikaan eroa tästä versiosta. Näin messevää bluesrymistelyä kuuntelee kuitenkin aina enemmän kuin mielellään. On uskomatonta ajatella, että sama mies levytti samana vuonna myös sellaisia ”klassikoita” leffoihinsa kuten Clambake, Confidence ja He’s Your Uncle Not Your Dad.

Elviksen seurassa muusikko Pete Drake, RCA:n Studio B:llä, Nashvillessa, 10.9.1967. Drake soitti sessioissa steel-kitaraa.

Ja kuinkas ollakaan, siinä Clambake missä mainitaan, sillä seuraavaksi on vuorossa kyseisen leffan antia. Aikoinaan Ray Charlesin tunnetuksi tekemästä balladista You Don’t Know Me, jonka itse asiassa on levyttänyt myös kappaleen toinen tekijä Eddy Arnold, kuullaan nyt ensimmäistä kertaa masterin (otto 1) jälkeinen vaihtoehtoversio. Kappaleen elokuvaversiosta on toki julkaistu vaihtoehto-ottoja useampikin, mutta ei tästä varsinaisesta studioversiosta, joka on nauhoitettu noin puoli vuotta myöhemmin. Hieman erilaista vivahdetta tähän versioon tuo Jordainersien syväkurkku Ray Walker, jonka bassopomputteluja ei kuulla masterissa.

Kolossaalinen on osuva adjektiivi kuvaamaan Elviksen tulkintaa kappaleesta You’ll Never Walk Alone (otto 1). ”Give me a little bit of an intro…”, pyytää Elvis pianon ääreltä, ja näin käynnistyy kestoltaan lähes viisi ja puoli minuuttinen jumalanpalvelus. Elvis selvästikin nauttii kappaleen ilmapiiristä, eikä malta lopettaa, vaan jatkaa kuin pakkomielteen vallassa kertosäkeen toistamista yhä uudelleen ja uudelleen… Nyt ei mies vie musiikkia, vaan musiikki miestä.

Levytys antaa varmasti hyvän käsityksen siitä, millaisia olivat Elviksen privaatit gospelsessiot. Hyvin on kotiläksyt luettu, ei voi muuta sanoa. Kyseinen otto on jo puolittain julkaistu, sillä masteri on koostettu otoista 8 ja 1. Vastaavanlainen vaihtoehtoversio (otto 2) löytyy myös vuonna 1997 julkaistulta Platinum-boksilta, mutta nyt esitys on miltei kaksi minuuttia pidempi.

Tämä Rodgers/Hammerstein -klassikko, joka sävellettiin musikaaliin Carousel (1945), on tietenkin nykyään tunnettu englantilaisen jalkapallojoukkue Liverpoolin oluenhuuruisena kannatuslauluna. Sekään tieto ei onneksi onnistu pilaamaan tunnelmaa Elviksen antaumuksellisesta esityksestä.

Seuraavat studioistunnot (joissa nauhoitettiin myös leffamusaa) pidettiin jälleen Studio B:llä, Nashvillessa, tammikuun 15 – 16. päivä, 1968. Sessioihin saapunut, juuri 33 vuotta täyttänyt artisti, ja pian myös tuore isä, ei ollut kaikkein motivoitunein levytyshommiin.

Heti alkuun kuulemme hillon valmistuksen hienoista vivahteista kertovan kappaleen, Jam. No, ei sentään. Kyseinen jamittelu tosin kuulostaa aikamoiselta musiikilliselta soseelta, jossa jokainen muusikko vaikuttaisi soittavan eri kappaletta, Elviksen jodlatessa taustalla. Tämä lyhyt 26 sekuntia pitkä lämmittely, jolla on ihan oikea nimikin, eli Muleskinner Blues, on julkaistu aikaisemmin sellaisilla bootseilla kuin There’s Always Me Vol. 4 ja I’m Going Home, mutta nyt siis ensimmäistä kertaa virallisesti.

Sessioissa levytettiin ainoastaan neljä kappaletta. Tarkoitus oli levyttää enemmänkin, mutta Elvis keskittyi lähinnä hauskanpitoon. Se varmasti oli vastareaktio turhautumiselle, joka aiheutui hänelle tarjotun materiaalin köykäisyydestä ja uusista tuulista, jotka jo puhalsivat ovenraosta. Asetaatti jos toinenkin lensi nurkkaan Elviksen etsiessä epätoivoisesti kunnollisia lauluja.

Tilannetta kuvaa hyvin se, kun lähes kaksi päivää oli käytetty äänityksiin, oli nauhalle tallentunut ainoastaan kolme kappaletta. Loppujen lopuksi kitaristi Chip Young ehdotti levytettäväksi Jerry Reedin – joka oli jälleen kutsuttu paikalle edelliskerran hyvien kokemusten perusteella – omatekemää testosteronipläjäystä U.S. Male, josta on nyt julkaistu masteria edeltävä otto 11.

Hurlumheimeininki jatkui tämänkin esityksen aikana, sillä heti ensimmäisen oton jälkeen Elvis aloitti kappaleen The Prisoner’s Song (tunnetaan myös nimellä Wings Of An Angel). Tämä virallisesti ennen julkaisematon jammailu jää varmasti virallisesti julkaisemattakin, sillä sen verran lapsilta kiellettyä tekstiä se Elviksen runoilemana sisältää. Kappale kuitenkin löytyy muutamalta bootlegilta, kuten esim. There’s Always Me Vol. 2:lta.

Bootleg-klassikkosarja There's Always Me Vol. 1-4, julkaistiin vuosina 1995-96. Se oli harvinaisella ja harvinaisen hyvätasoisella sisällöllään täysin kilpailukykyinen virallisen levy-yhtiön silloisten julkaisujen kanssa. Epäviralliset julkaisut elivät 1990-luvulla kulta-aikaansa ja niistä kehittyi yhä näyttävämpiä, mielenkiintoisempia ja erityisesti hyvin himoittuja. RCA/BMG olikin pakotettu perustamaan oma keräilijöille suunnattu sarja, hillitsemään villiintyneitä piraattimarkkinoita. Follow That Dream (FTD) -levymerkki lanseerattiin vuonna 1999, ja siitä lähtien sen alla on ilmestynyt säännöllisesti tyylikkäitä cd-, vinyyli- ja kirjajulkaisuja hc-faneille, aina tähän päivään asti.

Täysin ennen julkaisematon versio kappaleesta Too Much Monkey Business (otot 4 ja 10) on yksi levyn kohokohdista, ja se kiteyttää hyvin studiossa vallinneen tunnelman. Heti raidan alussa korvakäytävämme avataan lyhyellä Elvis-operetilla, When Irish Eyes Are Smiling. Velmuilua kestää nafti kaksi minuuttia, jonka aikana Elvis ja Jerry Reed muun muassa vitsailevat Tupelo Mississippi Flash’in kustannuksella, biisin, joka oli ollut Reedin ensimmäinen top 20 -hitti edellisenä vuonna. Kaiken kaikkiaan hauska välipala, muuten niin vähän studiojutustelua sisältävässä paketissa. Esitys sinällään, on hyvin samankaltainen kuin FTD:llä Long Lonely Highway kuultu otto 9.

Elokuvaan Stay Away, Joe levytetty Going Home ei osuvasta sanoituksestaan huolimatta koskaan päätynyt itse elokuvaan, vaan se hukattiin onnistuneesti Speedway-soundtrackin täytebiisiksi. Kappaleen ottojen numerointiin liittyy niin paljon hämminkiä, että en edes harkitse alkavani sitä vyyhtiä tässä yhteydessä selvittämään. Suljen siis silmäni ja toivon hartaasti, että kyseessä on otto 29, kuten levyn sisäkannet väittävät. Asiaa puoltaa ainakin se seikka, että tämä versio ei masterista (otto 30?) paljoakaan eroa.

Going Home’sta todellakin värkättiin vähintäänkin 30 ottoa. Elvis lähinnä vain keskittyi pelleilemään biisin kustannuksella, koska ei jostakin syystä digannut sitä ollenkaan: ”Worst fucking song I ever heard”, todettiin hänen lausuvan studiossa. Mutta vuosien varrella julkaistujen ottojen myötä se kylläkin on tarjoillut monet hersyvät hetket kuulijoille.

Vaikka So High’n sisällöstä suurin osa onkin jo julkaistu bootlegeilla, eikä ennen julkaisemattomattomista otoistakaan kovin suuria yllätyksiä löydy, on tarjolla kuitenkin sen verran herkullinen keitos gospelia, folkkia ja kantrirokkia, maustettuna erinomaisilla soundeilla, että hyvällä omalla tunnolla voin sanoa levyn olevan hintansa väärti. Eikä vähiten sellaisten esitysten ansiosta kuin Hi-Heel Sneakers, You’ll Never Walk Alone ja Too Much Monkey Business. Kun CD on vielä silattu näin tyylikkäillä kansilla, on FTD:n porukka onnistunut luomaan todella toimivan kokonaisuuden.

Levyä kuunnellessani alkoi kiukkusuoneni kuitenkin sykkiä, kun tajusin jälleen kerran sen tosiasian, että monet tämän levyn hienoista esityksistä hukutettiin aikoinaan elokuvasoundtrackien bonusbiiseiksi. Jos esimerkiksi syyskuun 1967 ja tammikuun 1968 sessioiden materiaali olisi koostettu yhdelle albumille, niin kyseessä olisi ollut erittäin vahva kokonaisuus, ja ennen kaikkea se olisi toiminut mitä mainioimpana lanseerauksena tulevalle ’68 Comeback Specialille, ja koko Elviksen uudelle tulemiselle.

Joka tapauksessa tämäkin julkaisu todistaa jälleen sen, että ajanjaksona, jota yleisesti pidetään yhtenä Elviksen uran vähäpätöisimmistä, levytti hän kuitenkin merkittävän määrän täysipainoista musiikkia. So High’lta sitä löytyy 25 kappaleen edestä.