Finding The Way Home

 

Vuosituhannen vaihteessa elimme vielä jännittäviä aikoja, kun bootleg-lafkat tyrkkäsivät ulos toinen toistaan mielenkiintoisimpia ja laadukkaampia äänitteitä fanien kuultavaksi. Toiminta sai virallisen levy-yhtiön (tuolloin BMG) näyttämään reagoinniltaan aivan liian hitaalta ja pompöösilta instituutiolta, että siitä oikeasti olisi Elvis Presleyn mittavan jälkeen jääneen musiikkiperinnön jakelukanavaksi, kun puhutaan harvinaisista äänitteistä ja niiden saattamisesta säännölliseen julkaisukantaan.

Tuo kaikki tulisi kuitenkin muuttumaan. BMG oli pannut merkille epävirallisten äänitteiden suosion ja niiden entistä laadukkaammat julkaisut. Se asetti paineita heidän julkaisupolitiikkaansa kohtaan. Heidät oli pakotettu toimiin, jotta mustan pörssin kassavirrat saataisiin ohjattua enempi oikeanlaisille urille. Levy-yhtiö järjesti isoja ratsioita boolteg-äänitteiden myyjätahoille Euroopassa ja lanseerasi siinä yhteydessä oman FTD-levymerkkinsä (Follow That Dream), joka oli pelkästään suunnattu keräilijöille ja asianharrastajille.

Merkki toimii edelleenkin erittäin aktiivisena, jopa niin, että arkistojen laarien pohjia jo kolutaan. Entisaikojen sähköinen ilmapiiri uusien Elvis-julkaisujen taholta on auttamatta latistunut ja neitseellisen maaperän löytämiseen vaadittaisiin vähintäänkin Kolumbuksen kaltainen tutkimusmatkailija. Isoja yllätyksiä tuskin on enää luvassa. Niin virallisten kuin epävirallistenkin tahojen anti on tätä nykyä enimmäkseen omien vanhojen julkaisujen kierrätystä, käärittynä uuteen pakettiin.

Mutta vuonna 1999, kun Finding The Way Home -julkaisu näki päivänvalon, oli aika vielä toinen. Kuitenkin jo kolme vuotta aikaisemmin oli vankkumattomaan tiennäyttäjän rooliin noussut bootleg-levymerkki, Bilko, ehtinyt julkaista American Crown Jewels -nimeä kantavan cd:n, jonka sisältö kohautti Elvis-harrastajapiirien syviä rivejä. Levyllä kuultiin ensimmäistä kertaa  ennenjulkaisemattomia ottoja yhdestä Elviksen uran tärkeimmistä sessiosta, jotka järjestettiin Memphisissä, American Sound Studiolla, alkuvuodesta 1969. Southern Style -levymerkin Finding The Way Home -tupla-cd jatkoi siitä mihin Bilkon latua avannut debyytti jäi. 

Sellaisessa tilanteessa elimme, kun otin arvioinnin alle tuon lähes kaksi tuntia harvinaisia äänitteitä sisältävän kokonaisuuden. 

Sittemmin on virallinenkin levy-yhtiö (nyk. Sony) julkaissut runsaasti matskua kyseisistä sessioista, niin suurelle yleisölle suunnatuilla julkaisuillaan kuin FTD-merkin allakin. Viimeisimpänä vuoden 2019 viiden cd:n FTD-boksi,  Elvis: American Sound Sessions 1969.

Uudelleen muokattu juttu on julkaistu alun perin The King -jäsenlehdessä (nro 4/1999).

Vaikka bootleg-rintamalla vietetään hiljaiseloa – syynä on hyvin pitkälti BMG:n piraattimarkkinoita kohtaan harjoittama tiukka linja, johtuen heidän oman FTD-merkkinsä lanseeraamisesta markkinoille – eikä bootseja enää ilmesty joka niemennotkelmasta ja saarelmasta, niin tämän julkaisun kohdalla voidaan kuitenkin todeta, että laatu korvaa määrän. 

Finding the Way Home, jota myös Amerikan Crown Jewels 2:ksi kutsutaan, on uuden Southern Style -levymerkin julkaisu, joka on todellinen namupala ja klassikko jo syntyessään. Kyseessä ei ole enempää eikä vähempää kuin legendaariset äänitykset American Sound Studiolla Memphisissä tammi-helmikuussa vuonna 1969.

Kuuntele Finding The Way Home -julkaisu YouTubessa: CD-1 ja CD-2

Kuten kaikki tiedämme, tuolloin palvottu idolimme ei vielä ollut se "hikeä pukkaava hampurilaismainos ja paljetteihin pukeutunut pilleristi" (Aamulehti 14.8.1999), eikä se "ylensyöntiin kuollut narkkari, jonka musiikkia kuuntelee vain Amerikan keskilännessä asuva valkoinen roskaväki (Katso-lehti 31/1999), vaan ainoastaan musiikillisesti nälkäinen, elämänsä kunnossa oleva aikuinen mies, joka halusi vielä todistaa itsellensä ja muille pystyvänsä levytämään täysipainoista musiikkia. Näistä taiteellisesti vilpittömistä ja kunnianhimoisista lähtökohdista alettiin työstää sessioita, joista muodostuisi yksi hänen uransa merkittävimmistä.

Tätä nimenomaista työstövaihetta pääsemme seuraamaan tällä nimenomaisella tupla-cd:llä, jonka nimi voisi olla myös Essential Elvis volume 6, jos sen olisi julkaissut BMG. Täytyykin vain ihmitellä, miksi virallinen levy-yhtiö ei ole julkaissut sessioista materiaalia kyseiseen sarjaan. Myönnettäköön, että herra Presley käyttää äänitysten aikana kohtalaisen ronskia kieltä, mutta onhan sensuurin terävät sakset ennenkin suorittaneet kauneusleikkauksia artistimme tallenteilla. Mutta ei jäädä liian pitkäksi aikaa pohtimaan sitä, koska tämän äänitteen kautta meillä on ainutlaatuinen tilaisuus seurata istuntojen kulkua kärpäsenä katossa.

Kirurgisista toimenpiteistä puheen ollen, suoritetaanpa ensimmäinen viilto ja katsotaan, mitä levy on syönyt. Jo ensimmäinen pikainen vilkaisu sisuksiin paljastaa, että makeaa on mahan täydeltä ja herkkupaloja tarjolla, joten poimitaanpa sieltä muutamat näytteet.

Wearin' That Loved on Look aloittaa ykköslevyn kiehtovasti. Saamme kuulla, kuinka myöhäispuberteetistä kärsivä solistimme yrittää kähistä kappaleen intron kunnialla läpi. Maailman tunnetuin ääni särkyy muutamaan otteeseen, paljastaen viehättävällä tavalla Elviksen inhimillisyyden. Äkillisen äänenmurroksen aiheuttajana oli jo orastava kurkunpääntulehdus, mikä myöhemmin äityi sen verran pahaksi, että tammikuun sessiot jouduttiin keskeyttämään. Erityismaininta täytyy antaa Tommy Cogbillin tyylikkäälle funky-bassolle, mikä kuuluu hienosti tällä julkaisulla. Kaiken kaikkiaan helvetillinen rutistus. 

Kappaleesta Only the Strong Survive kuulemme useammankin epäonnistuneen yrityksen. Tässäkin, Jerry Butlerin vain muutamaa viikkoa aikaisemmin levytetyssä hittibiisissä, on vaikeuksia intron kanssa. Etelänpojan paksu kieli ei tahdo taipua tahtiin musiikin, mikä aiheuttaakin yleistä huvittuneisuutta. On kuitenkin lohduttavaa tietää, että se mitä tässä biisissä tarvitaan, tuntuu toimivan: "Wait a minute, shit, I just started to get my cock goin'!" Muutama kokonainenkin versio kuullaan, joista kaksi sisältää Elviksen harvinaisia puheosuuksia, tähän tyyliin: "She said, boy, that's one of the worst jobs of singing I ever heard you do in your natural life. (Elvis jatkaa, muuttaen äänensä falsettoon) I said, why don't you give me a fucking chance. She said, listen, you little cocksucker." 

"There's a long line of mourners...". Sessioiden ensimmäinen nauhoitettu kappale Long Black Limousine, enteellisine värssyineen, on aina ollut yksi suosikeistani. Raita alkaa otolla 1, joten saamme todistaa näiden historiallisten levytysten ensimmäisen nuotin tallentumista ääninauhalle. 

Lue myös blogi Long Black Limousine | 1969

Uskoisin, että en hirveästi puhu ohi suuren suuni, jos väitän, että levyn yksi helmistä on kappale You'll Think of Me. Tämä Mort Shumanin kirjoittama hienous oli pitkään hyljeksimieni viisujen joukossa, mutta ajan paineen alla on hiilestä syntynyt timantti, joka on löytänyt paikkansa myös allekirjoittaneen sydämessä. Ensimmäisestä otosta lähdetään jälleen liikenteeseen ja kurkun kanssa on tälläkin kertaa ongelmia, toinen otto päättyykin turhautuneeseen kommenttiin "God dammit!". Vaikeuksien kautta saavutetaan lopulta voitto, ja jälkipolvet pääsevät nauttimaan kahdesta täyspitkästä otosta. Mainitsemisen arvoiseksi nousee tällä erää Reggie Young, jonka kitarasta tulvivat rautalankasoundit soljuvat sulavasti läpi kappaleen. Vaikka Elvis ihmisenä ei ehkä koskaan täysin varttunut aikuiseksi, niin hän kuitenkin kykeni aidosti välittämään niitä tunteita lauluissaan, kuten tämäkin esitys sen vakuuttavalla tavalla todistaa. 

From a Jack to a King -soulhumpassa tarinan Jack kokee sukupuolenvaihdoksen Elviksen uuden sanoituksen myötä: "From a Jack to a Jenny.." Isä Vernon oli poikkeamassa studiolla ja Elvis todennäköisesti halusi hänen mielikseen levyttää kappaleen, koska se oli yksi isän suosikeista.

Elviksen suuresti ihaileman r&b-laulajan Clyde McPhatterin alkuperäislevytys Without Love saa yllättävää lisäpotkua ja voimaa karsituista taustoista. Vain kaksi kokopitkää ottoa on säilynyt tästä emotionaalisesta rakkauden ylistysveisusta. Molemmat niistä kuulla tällä julkaisulla. Mielenkiintoista on myös se, että bootsijulkaisulla on tässäkin biisissä paremmat saundit kuin virallisella julkaisulla. 

Pikkunätistä kantribluesista If I'm a Fool meille tarjoillaan muutama hyvä yritys laulun kirjoittajan, Bobby Woodin tyylitietoisen pianon siivittämänä. Elvis sekoaa sanoissaan kappaleen ensimmäisessä otossa: "they're saying I am just your fool, eh, clown..." ja lopettaa sen hienotunteisesti: "Wait a minute, you cocksuckers out there".  Onnistuneen kolmannen oton jälkeen tuottaja Chips Moman tokaisee äänittämöstä: "Sounds good Elvis", johon Elvis kohteliaana etelän herrasmiehenä vastaa: "Ha, ha, rotten!". 

Klassikon tekoprosessi, oli se sitten miltä taiteen alalta tahansa, on yleensä kiinnostavaa seurattavaa. Sitä se on nytkin. Suspicious Mindsin kaikki otot (lukuunottamatta masteria) kuullaan nyt ensimmäistä kertaa. Ilman takeltelua ei selvitä klassikon teostakaan. Näennäisen helpolta kuulostava master-versio on sekin vaatinut oman työstämisensä. Vaikeuksia tuntuu tuottavan kohta, jossa lauletaan: "Would I still see suspicion in your eyes...", joka sitten käännetäänkin heti ensimmäisessä otossa helpommin taipuvaan muotoon: "Would I still see, see fuck you rider...". Ensin touhulle nauretaan, mutta kolmannen yrityksen jälkeen Elvis pyytää Bobby Woodilta apua: "Bobby, do harmony with me and I'll pick it up." Seitsemännessä otossa kaikki lopulta loksahtaa kohdalleen, jolloin kuuntelijakin voi tuntea, yhdessä artistin kanssa, onnistumisen iloa.

Kuolemattomien esitysten sarja jatkuu kiehtovilla kokeiluilla session toisesta klassikosta, In the Ghetto, joiden eri otot poikkeavat jonkin verran toisistaan. Yhdessä otossa Gene Chrisman palikoi virveliään hieman tiuhempaan tahtiin. Myös erityylisiä kitarasäestyksiä yritetään, mutta kappaleen lopussa uudella tavalla soivat Bobby Emmonsin utuiset urkusoundit jättävät kuitenkin parhaimman jälkimaun. Vokalistin tulkinta pelkistyneisyydesään on jäätävää niukkuuden taidetta.

Kaikuluontainsoundien saattelema Kentucky Rain keskeytetään ensimmäisessä otossa, jota Chips haluaa kommentoida heti tuoreeltaan: "It needs to have a little edge to it". Kymmenennellä otolla vaadittu särmä vihdoin löytyy ja se tyydyttää myös tuottajatiimiä: "Elvis, you were singing the hell out of it". Kentucky Rain on hienosta polveilevasta tarinasta ja vahvoista tunnelmakuvista rakentuva kokonaisuus, joka jaksaa joka kuuntelukerta tarjoilla jotain uutta.

A Little Bit of Green taas ei tarjoa juurikaan mitään uutta verrattuna masteriin, mutta hoitaa tehtävänsä tämän kokoelman pienenä suolapalana mainiosti.    

"It's the feeling that I get, looking down at my brand new baby...". Paketin päättää instrumentaaliversio kappaleesta Poor Man's Gold, jota ei ole listattu levyn krediteihin. Tasan minuutti (!) Kentucky Rainin jälkeen alkava instrumentaali tuottaa varmasti iloa kaikille karaokefaneille, jos vain viitsii nähdä pienen vaivan sanojen etsimisessä. Hyvään alkuun pääsee ylläolevalla riimillä. On arvoitus, miksi Elvis ei ollut halukas levyttämään yhtä säettä pidemmälle tätä Mac Davisin (In The Ghetto, Don't Cry Daddy, Memories) kirjoittamaa laulua. Ehkä hän ei vaan pitänyt siitä. Tällä julkaisulla Elviksen laulamaa värssyä ei kuitenkaan kuulla. Se julkaistiin fanien ihmeteltäväksi BMG:n Suspicious Minds (1999) -tupla-cd:llä (ja myös vuonna 2019 Sonyn FTD-boksilla). Lauluntekijä levytti kappaleen itse, lokakuussa 1969. Biisi julkaistiin kuitenkin vasta viisi vuotta myöhemmin, singlen One Hell of a Woman b-puolella, maaliskuussa 1974.

Finding the Way Home sisältää joiltakin osin samaa materiaalia kuin American Crown Jewels -bootsi, mutta suurin osa sisällöstä on ennenjulkaisematonta. Äänentoisto on lähes kauttaaltaan kirkasta kuin Kiteen kotipolttoinen konsanaan. Ainoastaan If I'm a Foolin otot 1 ja 2 kärsivät lievästä kohinasta, ja verrattuna levyn muihin loistavilta soundaaviin biiseihin Only the Strong Surviven otot kuulostavat hieman tuhnuisilta. Mistään vakavasta ei tosin ole kysymys. 

Levyllä on myös outoja feidauksia, joilla joskus keskeytetään lupaavasti alkanut biisi harmittavasti. Nämäkään eivät onnistu pilaamaan levyltä välittyvää hyvää tunnelmaa. Cd on monotallennus, jota en edes huomannut, ennen kuin luin kyseisen faktan mukana seuranneen kirjasen viimeiseltä sivulta.

Kyseinen 11-sivuinen levyn kylkiäisenä tuleva kirjanen tarjoaa ihmeteltäväksemme pari hyvää never before seen -kuvaa. Mielenkiintoisin niistä löytyy sivulta 8, jossa Vernon ja Elvis (ehkä n. 10 v.) poseeraavat valokuvauskopissa. Isän ylpeyden, myöhemmin tavaramerkiksi muodostunut tuttu viisto hymy nähdään jo näin varhaisessa otoksessa.

Finding The Way Home on hankkimisen arvoinen julkaisu. Se on mitä mainioin kytkykauppa BMG:n Suspicious Minds -tupla-cd:n kanssa – ja jos vielä ennestään omistat Crown Jewels -bootsin, on hallussasi todellinen American trilogy. Unohtaa ei tietenkään sovi There's Always Me -bootsisarjan osia 2 ja 3. joilla myös kuullaan näiden sessioiden tuotoksia. 

Levyn hankintaa saattaa vaikeuttaa se tosiasia, josta jo juttuni alussa vihjaisin, että isoveli valvoo Keski-Euroopan bootsi-dealereiden toimintaa, mistä syystä toiminta on erittäin varovaista. Uskoisin kuitenkin, että kääntämällä muutaman kiven ja kannon se lopulta löytää tiensä kotiin. Vaiva ja rahanmeno palkitaan – jos ei ruhtinaallisesti, niin vähintäänkin kuninkaallisesti.