Elvis palasi armeijan leivistä Saksasta maaliskuussa 1960. Vasta seuraavana vuonna hän konsertoi ensimmäistä kertaa uudella vuosikymmenellä. Kaksi konserttia pidettiin Elviksen kotikaupungissa Memphisissä, joiden jälkimainingeissa rantauduttiin Havaijille. Siellä Elvis osallistuisi uransa siihen asti suurimpaan ja julkisuusarvoltaan näkyvimpään hyväntekeväisyystempaukseen.
Historian siivet havisivat siinäkin suhteessa, että olisi ensimmäinen kerta, kun yksittäinen viihdetaiteilija ja varsinkin rock'n'roll -artisti konsertoisi hyvän asian puolesta näin mittavassa ja kansallisesti merkittävässä tapahtumassa.
Konsertti oli Elviksen viimeinen yli kahdeksaan vuoteen. Jatkossa hän esiintyisi vain Hollywood-kameroiden edessä. Seuraavan kerran hänet nähtäisiin konsertoimassa vasta heinä-elokuussa 1969, Las Vegasissa.
|
| Pearl Harborin satamassa seisonut sotalaiva U.S.S. Arizona ottaa osumaa, joulukuun 7. päivä 1941. |
Pearl Harbor, joka sijaitsee Oahun saarella lähellä Havaijin pääkaupunkia Honolulua, toimi yhtenä toisen maailmansodan merkittävimmistä taistelunäyttämöistä. Paikassa sijaitsi Yhdysvaltojen laivasto- ja lentotukikohta, jonne japanilaiset hyökkäsivät täydellä voimalla joulukuun seitsemännen päivän aamuna vuonna 1941.
Amerikkalaiset, jotka eivät olleet varautuneet japanilaisten yllätysvierailuun kärsivät raskaita tappioita: yli 2400 ihmistä menetti henkensä, joista noin seitsemänkymmentä oli siviilejä, yli tuhat ihmistä haavoittui, satoja lentokoneita ja useita laivoja tuhoutui. Lähes puolet hyökkäyksen uhreista sai surmansa taistelulaiva U.S.S. Arizonalla, joka osuman saatuaan vajosi sataman pohjaan, vieden mukanaan 1177 upseeria ja miehistön jäsentä.
Myös taistelulaiva Oklahomalla menehtyi 400 henkeä, mutta U.S.S. Arizona oli se, josta tuli koko surullisuudenkuuluisan tapahtuman symboli. William Manchester kirjoittaa kirjassaan Goodbye, darkness seuraavasti: ”Amerikkalaisten iskulauseeksi muodostui: ’Remember Pearl Harbor’, mistä syntyi myös maan tunnetuin sotalaulu. Mutta sen suuren aluksen menetys oli se, mikä piinasi sotilaitten mieliä.
Kuusi kuukautta myöhemmin, kun laivaston luutnantti Wilmer E. Gallaher käänsi uljaan syöksypommittajansa nokan kohti japanilaista taisteluiva Akagia, palasi hänen mieleensä välähdyksenomaisesti Pearl Harborin valtaisa tulimyrsky, jota hän oli ollut todistamassa. Samalla kun Akagi räjähti, huusi hän riemuissaan: ’Arizona, I remember you!’”
Natsi-Saksan kanssa liittoutuneiden japanilaisten hyökkäyksen tarkoituksena oli yrittää estää amerikkalaisten osallistuminen sotaan, ja vallata puoli maapalloa, mutta itse asiassa he vain onnistuivat herättämään nukkuvan jättiläisen. Yhdysvallat julisti sodan Japania ja Saksaa vastaan.
Neljä vuotta myöhemmin joutuivat japanilaiset maksamaan Pearl Harborin tapahtumista kovan hinnan. Kuten hyvin tiedämme, päättyi toinen maailmansota historian julmimpaan kostotoimenpiteeseen: amerikkalaiset surmasivat satojatuhansia siviilejä pudottomalla atomipommin sekä Hiroshiman että Nagasakin kaupunkiin.
Vaikka U.S.S. Arizona ei ehtinyt toisessa maailmansodassa ampua laukaustakaan, ei sen merkitystä ja arvoa amerikkalaisten taistelumielialan kohottajana voitu aliarvioida. Sen lisäksi aluksesta oli tullut joukkohauta yli tuhannelle sotilaalle, ja tämän ymmärsivät myös amerikkalaiset. Kun muutama vuosi sodan päättymisestä oli kulunut, alkoivat tietyt tahot suunnitella alueelle muistomerkkiä.
Muistomerkki
|
| Amiraali Arthur Radford astumassa alkuperäiselle Arizonan muistomerkille 7. maaliskuuta 1950. |
Ehdotuksia muistomerkin pystyttämisestä oli sadellut jo vuodesta 1943 lähtien, mutta vasta vuonna 1949 perustettiin Havaijille erillinen muistomerkkikomissio (Pacific War Memorial Commission) hoitamaan tehtävää. Virallista tunnustusta tuli heti seuraavana vuonna kun Tyynenmeren laivaston ylipäällikkö ja amiraali Arthur Radford määräsi puisen alustan ja lippumaston rakentamisen tuhotun U.S.S. Arizonan venekannelle. Tapahtuman yhdeksäntenä vuosipäivänä lipputangon juureen kiinnitettiin asiaankuuluva muistolaatta.
Toinen Arizonan muistomerkin pystyttämistä enteilevä tapahtuma järjestettiin joulukuussa 1955, kun laivastoklubi vihki Ford Islandilla sijaitsevan suuren basalttikiven Pearl Harborin taisteluissa kuolleiden sotilaiden muistolle. Se oli Pearl Harborin ensimmäinen pysyvä muistomerkki.
Vihdoin vuonna 1958 Presidentti Eisenhower myönsi luvan kansallisen muistomerkin rakentamiselle ja sen varainkeruulle. Vaikka muutama Elvis-lähde väittääkin, että varoja oli kerätty jo useamman vuoden ajan, ja että se olisi ollut hidasta, tehotonta ja huonosti organisoitua, niin tosiasiassa lupa julkisten lahjoitusten vastaanottamiselle myönnettiin vasta tuolloin.
Muistomerkkirahaston kartuttamiseen ryhdyttiin heti, ja toiminta oli varsin aktiivista ja tuloksellista, kuten seuraavasta voimme sen hyvin todeta. Tavoitteena oli saada kokoon 500 000 dollaria vuoteen 1961 mennessä jolloin Pearl Harborin tapahtumista tulisi kuluneeksi kaksikymmentä vuotta.
Ensimmäinen suuri keräystapahtuma aloitettiin kansallisella televisiokanavalla joulukuussa 1958. Ohjelmassa This Is Your Life anottiin kansalaisilta rahalahjoituksia noin kuukauden ajan. Keräys tuotti kaiken kaikkiaan yli 95 000 dollaria, ollen siten suurin yksityiseltä sektorilta saatu lahjoitus.
Muita lahjoittajia olivat muun muassa Laivaston reserviseura, Laivastossa palvelevien ja eläkkeelle jääneiden kansallinen järjestö, Rannikkovartiosto ja Merivoimien henkilökunta. Lisäksi Pearl Harbor -seura lähetti kirjeen kaikkiin USA:n kaupunkeihin, joiden väkiluku olisi vähintään 3000 henkeä. Kirjeessä pyydettiin paikallisia kauppakamereita osallistumaan keräykseen.
Alkuvuodesta 1960 aloitti laivasto Pearl Harborissa rakennuspaikan valmistelut, kun rahastoon oli kertynyt 250 000 dollaria. Ja lokakuussa Walker-Moody Construction Company voitti sopimuskilpailun muistomerkin rakentamisesta. Arkkitehdiksi valittiin Alfred Preis, joka kuvaili luomustaan seuraavasti: ”Rakennelman laskeutuminen sen keskikohdalla, ja toisaalta taas sen lopun vahva ja voimakas nousu, ilmentää alun tappiota ja lopullista voittoa… Kokonaisvaikutelma on seesteinen ja rauhallinen. Rakennelman yleisilmeestä on jätetty pois surumielisyys, jotta katsoja voisi muodostaa siitä omien henkilökohtaisten tuntemuksiensa näköisen mielikuvan.”
Vaikka loppuvuodesta 1960 muistokassassa oli jo lähes 300 000 dollaria, niin vielä kaivattiin lisää. Toimeen tarttui nyt Honolulu Advertiserin toimittaja George Chaplin, joka oli toisen maailmansodan veteraani, ja suorittanut palveluksensa USA:n virallisen sotalehden The Stars And Stripes –toimittajana. Hän lähetti joulukuussa 1500:lle mannermaan sanomalehdelle kirjeen, jossa näitä pyydettiin mainitsemaan muistomerkkiä koskeva keräys.
Pyyntö tuotti yhteensä 20 000 dollaria, mutta kaikkein tärkein yhteydenotto tuli länsirannikolta: Los Angeles Examiner oli julkaissut jutun pääkirjoituksessaan, ja sen oli nähnyt myös Elviksen manageri Eversti Parker, joka soitti välittömästi Chaplinille: ”Tiedän erään nuoren miehen, jonka palveluksesta saattaisi olla suuri apu…”, aloitti Parker puhelun.
Hän kertoi, että Elvis olisi lähiaikoina tulossa Havaijille filmaamaan elokuvaa, ja jos Chaplin vain hoitaisi tarvittavat käytännön järjestelyt ilmaiseksi (esiintymispaikan, liput, valot, järjestysmiehet ym.), niin Elvis olisi valmis esiintymään ilman erillistä korvausta hyväntekeväisyyskonsertissa, jonka tuotto lahjoitettaisiin lyhentämättömänä muistomerkkirahastoon. Tarjouksen kuultuaan Chaplin otti Parkerin joululahjan kiitollisin mielin vastaan ja lähetti hänelle vielä myöhemmin virallisen kutsun saapua Havaijille.
Myyntitykki Eversti Parker
|
| Eversti Parker (vas.) ojentaa komission puheenjohtaja H. Tucker Gratzille Elviksen kuvan nimikirjoituksella. |
Eversti saapui Havaijille tammikuun seitsemäntenä. Hänen täytyi vielä vakuuttaa varsin vanhoilliset kenraalit, amiraalit ynnä muut muistomerkkikomission jäsenet konsertin kannattavuudesta. Parkerin ystävä ja paikallinen radiopersoona Tom Moffatt, joka toimi nyt konserttipromoottorina, oli läsnä muistomerkkikomission kokouksessa: ”Armeijan upseerit olivat skeptistä porukkaa. Rock'n'roll oli vielä suhteellisen uusi asia, ja konservatiivisesti ajattelevat ihmiset pitivät sitä edelleenkin turhan rajuna musiikkina. Mutta Eversti Parker oli niin mahtava myyntimies, että tapaamisen lopussa koko kööri teki hänelle kunniaa.” Moffatt kertoo.
Ron Jacobs, joka oli radio KPOI:n toinen ”tiskijukka”, muistelee myös erästä kokoontumista: ”Moffatt ja minä olimme paikalla kun Parker jakeli käskyjä koko Tyynenmeren alueen korkea-arvoisimmille upseereille. Vaikka hän olikin vain Tennesseen osavaltion ’kunnia Eversti’, niin hän kykeni täydellisesti hypnotisoimaan aidot kenraalit ja amiraalit puheellaan. Kun upseerit poistuivat tilaisuudesta, ojennettiin heille samalla valokuva Elviksestä. Heidän täytyi hillitä itsensä, jotteivat olisi näyttäneet innokkailta Elvis-faneilta.” Sanomattakin oli selvää ettei konsertin pitämiselle olisi enää mitään esteitä.
Tammikuun 11:sta piti Parker Hawaiian Village –hotellissa lehdistötilaisuuden, jossa hän julkisti konsertin virallisen alkamisajankohdan ja paikan. Elvis konsertoisi lauantaina 25. maaliskuuta Bloch Arenalla, joka sijaitsi lähellä Pearl Harborin satamaa (alkuperäiseksi konserttipäiväksi ilmoitettiin palmusunnuntai 26 maaliskuuta, mutta ajankohtaa ei tuolloin pidetty soveliaana rock-konsertin pitämiselle, joten sitä aikaistettiin päivällä.) Samalla myös tiedotettiin myyntiin tulleista 100 dollarin hintaisista ”ringside” –lipuista, joita olisi tarjolla yhteensä 300 kappaletta . Halvimpien lippujen myynti alkaisi Maaliskuun 13:sta, jolloin niiden hintahaarukka liikkuisi 3–10 dollarin välillä.
|
| Music Reporter uutisoi (20.2.1961) tulevasta konsertista otsikolla: "Elvis muistaa Pearl Harboria". |
Parker teki selväksi, että kaikki konsertissa läsnäolevat joutuisivat lunastamaan lipun: ”Jokainen joutuu ostamaan oman lippunsa – kuvernööri, amiraali Solomons, amiraali Sides, komitean jäsenet – jokainen, jopa minä. Joka iikka siinä salissa osallistuu Arizona-rahaston kartuttamiseen.”, kommentoi Parker lehdistölle ja jatkoi suitsutustaan: ”Elvis ei ansaitse penniäkään illan esityksestä. En usko mihinkään osittaiseen hyväntekeväisyyteen. Joka ikisen pennin on mentävä rahastoon. Itse asiassa, Elvis soitti minulle tiistai-iltana, ja kertoi ostaneensa ensimmäisen myyntiin tulleen sadan taalan lipun. Hän sanoi: ’Jos minun täytyy maksaa siitä, että pääsen esiintymään, niin se on minulle ihan oikein.’”
Komission puheenjohtaja H. Tucker Gratz oli Parkerin lupauksista vieläkin päästään pyörällä: ”Vilpittömät kiitokseni Eversti Parkerille. On vaikea uskoa, että tämä on totta.” ”Kyllä se vaan on pojat”, vastasi Parker ja jatkoi: ”Tämä on täyttä asiaa, kyseessä ei ole mikään kikka. Elviksellä ei ole mitään syytä poistua saarelta, ennen kuin luvatut 50 000 dollaria ovat koossa. Tiedättehän, että Elvis on nyt 26-vuotias, ja se oli suunnilleen niiden poikien keskimääräinen ikä, jotka hukkuivat Arizonalla. Minusta on sopivaa, että hän tekisi tämän.”
Eversti palasi mantereelle seuraavana päivänä solmimaan uusia elokuvasopimuksia, mutta mikä mielenkiintoisinta, hän ryhtyi myös neuvotteluihin NBC:n kanssa shown mahdollisesta televisioinnista. Mutta riikinkukkoyhtiötä ei valitettavasti tuohon maailman aikaan kiinnostanut puhdas sponsorointiajatus hyväntekeväisyyden nojalla. Varsinkin kun Parkerin ehtoihin kuului, että ohjelma siirtyisi Elviksen omaisuudeksi yhden esityksen jälkeen.
Radiopromootiota
|
| Tom Moffatt, Eversti Parker ja Ron Jacobs KPOI-radioasemalla, elokuussa 1959. |
Helmikuun 25:s pidettiin Memphisin hyväntekeväisyyskonsertti, jonka menestys lupasi hyvää myös tulevalle Pearl Harborin tapahtumalle. Parker palasi Havaijille maaliskuun 11. päivä, kaksi viikkoa ennen konserttia. Hän oli mantereella ollessaan myynyt sadan taalan lippuja jo 75 kappaletta, kun taas saarivaltio oli kunnostautunut 82 lipun edestä. Virallinen lipunmyynti alkaisi kahden päivän kuluttua, joten Parker aloitti välittömästi markkinoimaan konserttia. Hän hääräsi joka puolella puhuen tapahtumasta, ja pompotteli sotaherroja mielensä mukaan.
Eversti osti puolituntia lähetysaikaa Oahun kaikilta kolmeltatoista radioasemalta, jotka lähes välittömästi lahjoittivat rahat keräykseen. Etukäteen nauhoitetussa ohjelmassa soitettiin pääsiäisen johdosta Elviksen hengellistä tuotantoa. Se siis toimi konsertin ohella myös mainiona puffina Elviksen uudelle gospel-albumille. Kappaleiden välillä kertoivat kaikki Havaijin silmäätekevät lyhyesti tapahtumasta: Amiraali E.A. Solomons kertoi muun muassa, että muistomerkin pohjatyöt oli jo saatu valmiiksi, mutta ylärakenne oli vielä tekemättä – ja, että hyväntekeväisyys konsertilla tulisi olemaan suuri osuus sen loppuun saattamisessa.
Majuri Blaisdell sanoi, että Presleyn avustuksen johdosta muistomerkki saataisiin valmiiksi vielä tämän vuoden aikana. H. Tucker Gratz kertoi Arizonan muistopäivän (30. toukokuuta) virallisista seremonioista. Ja Kuvernööri Quinn esitti toivomuksensa, että koko Havaiji tukisi Presleyn esitystä ja Arizonan muistomerkkikeräystä. Sears-tavaratalon johtaja Morley Theaker, joka vastasi lipunmyynnistä, ilmoitti että 100 dollarin lippuja oli vielä jäljellä 144 kpl. George Chaplin kertoi kuinka tarina sai alkunsa, ja myös Elvis itse muisteli edellistä käyntiään Havaijilla marraskuussa 1957, jolloin hän piti 1950-luvun viimeiset konserttinsa Honolulu Stadionilla ja Schofieldin kasarmilla lähellä Pearl Harboria. Ohjelma kuultiin myös mantereella sekä Asevoimien radioverkossa. Lähetys toi konsertille lisää julkisuutta, ja vauhditti lipunmyyntiä roimasti.
”D-day” lähestyi uhkaavasti, joten maaliskuun 18. Elvis lensi Los Angelesiin. Kolme päivää myöhemmin hän virittäytyi oikeaan tunnelmaan Blue Hawaii-albumin äänityssessiossa, jotka päättyivät 23. maaliskuuta. Bändi oli lennätetty Nashvillesta sessiota ja konserttia varten. Vielä viimeiset harjoitukset Bell Airin Perugia Way'lla sijaitsevassa Elviksen asunnossa, jonka jälkeen kaikki oli valmista.
Juhlakalu saapuu
|
| Elvis on laskeutunut Havaijille, vierellään elokuvatuottaja Hal Wallis ja hattupäinen Eversti Parker. |
25. maaliskuuta kello 12.15 kosketti Pan American Airwaysin suihkukone Honolulun kansainvälisen lentokentän pintaa. Samalla rikkoontui äänivalli – ei suinkaan koneen ansiosta, vaan 3000 hysteerisen fanin kirkuessa tervehdystään: ”Hi, E-L-V-I-S…!” Innokkaimmat fanit olivat saapuneet paikalle yli kolme tuntia etuajassa, ja joukossa oli teinien lisäksi yllättäen myös vanhempaa väkeä. Lopulta heidän odotuksensa palkittiin, kun noin vartti laskeutumisen jälkeen heidän lentopelosta kalpea idolinsa ilmestyi koneen ovensuuhun. Samalla koneella saapui Havaijille myös näyttelijä James Stewart perheineen, mutta Jimmyä ei huomannut kukaan.
Huumaava kiljunta täytti ilman, kun Elvis asteli vaivalloisesti eteenpäin valtaisa lei-kerrostuma kaulallaan. Radioasema KPOI:n tiskijukka Ron Jacobsille hän pystyi vain toteamaan, että ”On hienoa palata takaisin, ja kiitoksia kaikille.” Myös hellehattuinen radiotoimittaja Tom Moffat oli paikalla utelemassa Elvikseltä mitä hänen iltapäiväohjelmaansa kuuluisi seuraavaksi. Seitsemänkymmentäviisi Honolulun sotilaspoliisia oli vastaamassa tähden turvallisuudesta, ja saattamassa häntä Hawaiian Village –hotelliin.
Parhaiten tuota lentokentällä ja hotellilla vallinnutta anarkiaa kuvaili shown esiintyjäkaartiin kuulunut kantrikoomikkoveteraani Minnie Pearl: ”Sitä kaaosta ei voi kuvailla sanoin. En ole eläessäni nähnyt niin paljon naisia. He kiljuivat. He ulvoivat. Olin aivan kauhuissani. Ajattelin: ’He tappavat hänet.’ Niin he olisivat tehneetkin jos olisivat päässeet hänen kimppuunsa, niin ainakin pelkään. No, lopulta me pääsimme limusiineihin – ne oli pysäköity ihan koneen viereen – ja menimme hotelliin, Hawaiian Villageen.
Hotellissa on sellainen lanai-tyyppinen uloke, ja kun me saavuimme paikalle siellä oli viisisataa kirkuvaa naista eikä aitaa niin kuin lentokentällä. Joten se oli tosi vaarallista. Nousimme Elviksen kanssa limusiinista – en unohda sitä koskaan. Poliisit muodostivat sellaisen ihmisketjun pitääkseen ihailijat takanaan, mutta väki pääsi läpi. Naisia, kiljuvia naisia, kaikenikäisiä. He pääsivät poliisiketjun käpi ja kävivät kiinni Elvikseen. Tom Parker pelästyi tietenkin kuollakseen. Pääsimme lopulta pakoon ja sisään hotelliin. Minä kysyin Elvikseltä: ’Miten sinä kestät tuollaista?’ Hän vastasi: ’Siihen tottuu.’ Mihin minä sanoin: ’Nuo naisethan voisivat tappaa sinut.’ Hän vastasi: ’Eivät he minulle pahaa tee.’”
|
| Kalliimpi 100 dollarin pääsylippu. |
Illan konsertti oli jo lähes loppuunmyyty. Halvimmat liput olivat menneet kuumille kiville, mutta kaksi päivää aikaisemmin järjestetystä puhelinmyyntikampanjasta huolimatta, oli sadan dollarin lippuja edelleenkin jäljellä. Joten Parker oli taas mies paikallaan: hän järjesti vielä viime hetken mainostempun ilmoittamalla, että jos komission puheenjohtaja H. Tucker Gratz saisi myytyä viisikymmentä lippua shown alkuun mennessä, niin hän ja Elvis ostaisi toiset viisikymmentä lippua (arvo 5000 dollaria). Näin myös tapahtui. Everstin ja Elviksen ostamista lipuista lahjoitettiin 30 kappaletta paikallisen sotasairaalan potilaille.
Lehdistötilaisuus
|
| Unenpöppöröinen haastateltava, vierellään Eversti Parker. |
Lehdistötilaisuus alkoi hotellin Carousel Roomissa kello 15.45 Elviksen saapuessa paikalle haukottelevana ja unenpöppöröisenä. Juuri päiväuniltaan noussut laulaja havahtui hereille viimeistään silloin kun 18-vuotias Farrington Highschoolin oppilas Norma Roffman tuli ojentamaan hänelle lein: Norma käytti tilaisuuden sumeilematta hyväkseen tarrautuen Elvikseen kuin takiainen, eikä suostunut hellittämään otettaan ennen kuin hotellin turvamies tuli repimään hänet irti. Välikohtauksen jälkeen tilaisuus aloitettiin.
Paikalle oli saapunut Oahun kaikista 27:stä lukiosta yhteensä noin 100 koululaistoimittajaa. Lehdistöä edustivat saaren kaksi päivälehteä, Sunday Advertiser ja Star-Bulletin. Vaiteliaan ja hieman epävarman oloinen Elvis vastaili kysymyksiin kohteliaasti ja Advertiserin toimittajan Joel Goldbergin mukaan ”asiallisesti mutisten”.
Toimittaja Shideler Harpe kirjoitti: ”Kaikkien näiden vuosien jälkeen, Elvis näytti edelleenkin siltä kuin hän olisi hämmentynyt kaikesta häneen kohdistuvasta huomiosta. Hän vaikutti enemmän mukavalta ja hiljaiselta entiseltä kuorma-autokuskilta kuin kansalliselta idolilta.”
Elvis kertoi solmineensa noin yhdentoista filmin sopimuksen aina vuoteen 1965 asti. Hän sanoi myös viipyvänsä saarella kaksi tai kolme viikkoa uuden filminsä Blue Hawaiin kuvauksissa, ja laulavansa siinä lähes pelkästään Havaiji-standardeja. ”Leffassa surffaillaan paljon”, kiteytti Elvis nerokkaasti elokuvan sisällön, lisäten vielä, että se sisältää myös paljon uimista.
Kun häneltä kysyttiin vaikuttaisiko nykyinen maailmantilanne hänen asemaansa reserviläisenä, hän sanoi: ”Olen reservivalmiudessa. He (armeija) voivat kutsua minut palvelukseen hätätilanteessa.”, ”Hän ei ole käytettävissä ennen kuin show on ohi.”, lisäsi Parker perään.
Eversti oli taas elementissään. ”Hänen managerinsa Eversti Tom Parker heitteli herjoja, jotka kirvoittivat opiskelijoiden naurut ja aplodit.”, kirjoitti Advertiser. Parker elvisteli siihen malliin, että joku olisi voinut erehdyksessä luulla häntä tilaisuuden päätähdeksi.
Kysymykseen aikooko Elvis matkustella enemmänkin lähiaikoina, Elvis totesi: ”Saatan lähteä Etelä-Afrikkaan nappaamaan villipuhvelin". Elvis kertoi myös saavuttaneensa karatessa mustanvyön tason, ja että oli aloittanut harrastuksen armeija-aikana: "Minulla on tällä hetkellä noin kolme tai neljä karate-opettajaa, saksalainen, japanilainen ja indokiinalainen. He kaikki ovat Euroopasta.", Elvis tarkensi.
Toimittaja utelee myös, miksi Elvis on muuttanut laulutyyliään, johon Elvis vastaa, että ei hän oikeastaan ole muuttanut mitään, ja että hän vain haluaa kokeilla erilaisia juttuja. Mutta rehellisyyden nimissä Elvis kuitenkin myöntää, että osaa laulaa vain yhdellä tyylillä.
Tilaisuuden lopussa Laivaston kommodori Herbert Gimple ojensi Elvikselle amiraali Chester Nimitzin allekirjoituksella varustetun kunniakirjan, missä häntä kiiteltiin yhteistyöstä ja avunannosta. Sen lisäksi hänelle myönnettiin muistomerkkikomission kunniajäsenyys, ja todisteeksi siitä hänelle luovutettiin sertifikaatti sekä Havaijin vaakunan muotoon tehty muistoplakaatti.
Myös Parker sai ansionsa mukaan: hänelle myönnettiin Laivaston kunnia-amiraalin arvo. Juhlallisuuksien jälkeen alkoi Elvis keskittymään illan konserttia varten. Jos tapahtuman järjestelyt ja PR-tilaisuudet olivat olleet Parkerin show'ta, niin nyt oli Elviksen vuoro.
Bloch Arenan konsertti
|
| Konsertin virallinen flaijeri. |
Väkeä alkoi valua konserttipaikalle puoli neljältä iltapäivällä, ja kolme tuntia myöhemmin oli liikenne jo jumissa. Ihmiset ryntäsivät sisään, Bloch Arenan porttien avautuessa kello 19.15, ja sali jonne mahtui noin 5000 henkeä, oli täynnä viidessätoista minuutissa.
”Paikalla oli satoja, jotka eivät olleet varsinaisia Elvis-faneja, mutta jotka olivat tulleet konserttiin tukeakseen rahastoa tai vain keksiäkseen minkä vuoksi ’The King Elvis’ oli ansainnut kruununsa, ja miksi hän tienasi kymmenen kertaa enemmän kuin Amerikan presidentti.”, kirjoitti Advertiser.
Kestäisi vielä kaksi ja puolituntia ennen kuin itse juhlakalu astuisi esiin. Tilaisuus aloitettiin kello 20.30 varsin hartaissa merkeissä, kun Isä John L. Wissing luki rukouksen. Seremoniamestarina toimi paikallinen artisti-koomikko Sterling Mossman. Phil Ingall's Orchestra esitti avausnumeron, jonka jälkeen Mossman laukoi parit vitsit, ja esitti bändinsä kanssa Polynesialaisia lauluja.
Floyd Cramer sooloili pianollaan. The Jordanaires tunnelmoi. Boots Randolph antoi saksofoninsa puhua. Ja ensimmäisen puoliajan päätti illan erikoisvieras kantrikoomikko Minnie Pearl, The Grand Old Opry –radioshown tähti.
Väliajan jälkeen esiteltiin komission puheenjohtaja H. Tucker Gratz, joka taas esitteli Amiraali Robert L. Campbellin, joka luki yleisölle Laivastolta saadun kiitossähkeen. Sitten hän aloitti lyhyen puheen, mistä saattoi jo fiksuimmat päätellä, että jotain kivaa oli tulossa: ”Tämän illan kunniavieraamme on kunnon amerikkalainen. Hän on esiintynyt useissa päärooleissa. Yhdessä näistä rooleista hän on esiintynyt U.S.A:n armeijan sotilaana – hänen suorituksensa oli erinomainen. On ilo toivottaa tervetulleeksi, ja esitellä teille ELVIS PRESLEY!”
Valtaisa huutomyrsky halkoi ilmaa kun kullalla silattu komistus astui lavalle. Elvis oli pukeutunut kultalamee-takkiin – samaan, mitä hän käytti edelliselläkin Havaijin keikalla, marraskuussa 1957 – hopeanhohtavaan paljetein koristeltuun paitaan ja tummansinisiin housuihin. Kuten kaikki konsertista otetut kuvatkin sen paljastavat, oli näky harvinaisen pramea. Siksi onkin harmillista, että show'ta ei televisioitu.
Vaikka elävää kuvaa ei saatavilla olekaan, niin ääntä sitä vastoin löytyy. Vuonna 1978 bootleg-albumilla ensimmäistä kertaa kuultu konserttinauhoite julkaistiin virallisesti RCA:n taholta vuonna 1980 Elvis Aron Presley –hopeboksilla. Ja vuodesta 1995 lähtien on konsertista voinut nauttia digitaalisessa muodossa, kun BMG uudelleenjulkaisi hopeaboksin CD-formaatissa. Nykyään konsertti on saatavilla jo useammallakin virallisella, puolivirallisella ja virattomalla julkaisulla sekä tietenkin netin suoratoistopalveluista.
|
| Bloch Arenan konsertti julkaistiin ensimmäisen kerran bootleg-albumilla, toukokuussa 1978. |
Äänite toimii mitä parhaimpana todisteena viimeisellekin epäilevälle tuomaalle Elvis-konsertissa vallitsevasta massahysteriasta. Huutoa, kirkumista, viheltämistä ja tömistelyä kuullaan shown alusta loppuun, lähes katkeamattomana äänivyörynä. Äänityksen taso on heikko, eikä yleisön mökä millään tavalla ainakaan paranna kuuntelunautintoa. Mutta siltikin esitys on kiehtovaa kuunneltavaa: Elvis yhdistelee sulavasti ”vanhoja” rokkejaan ja uusia superhittejään, sirotellen väliin myös bluesia ja gospelia.
Peter Guralnick on kirjassaan Elvis – Graceland kuvaillut osuvasti äänitteeltä välittyvää tunnelmaa: ”Jokaiselta säilyneeltä kotiäänitetyltä kopioltakin kuulee lavalta huokuvan energian ja saa käsityksen musiikin vapauttaman tunneryöpyn voimasta. Esityksessä on selvästi samaa ironiaa, josta Press-Scimitarin Bill Burk puhui Memphisin konsertin yhteydessä, samaa leikittelyä yleisön kanssa, mutta esityksessä on muutakin: silkkaa riemukkuutta, syvältä nousevaa ilmaisun voimaa, joka ei voi olla tuntumatta. Nyt yhtye oli soitellut yhdessä nelisen viikkoa, ja Elvis saa heistä irti ei vain sitä mihin he pystyvät vaan sen minkä he pystyvät antamaan hänen tehdä.
Kerran toisensa jälkeen hän houkuttelee kitaristi Hank Garlandia soittamaan soolon, ilmaisee hyväksyntäänsä murahduksilla ja huudahduksilla, joilla ei ole mitään tekemistä yleisön kanssa. Musiikki vyöryy ja sykkii omalla painollaan, Elvis pyytää Hankilta jälleen soolon, hän vaatii Boots Randolphilta uutta saksofonisooloa, hän unohtaa sanoja, jopa hukkaa laulun rakenteen, mutta tarttuu hetkeen puhtaalla, kahlitsettomalla tunteella… Elviksen kanssa vuodesta 1956 työskennellyt Jordanairesien Gordon Stoker vertasi esityksen spontaaniutta mieheen, joka on juuri vapautunut vankilasta.”
Kappalevalikoima ja –järjestys oli tismalleen sama kuin Memphisin konsertissakin, ainoastaan Doin' The Best I Can oli jostakin tuntemattomasta syystä jätetty pois. Muusikot olivat pääasiassa samoja kuin Memphisissäkin; Guralnickin luettelemien herrojen lisäksi lavalla nähtiin tietenkin Scotty Moore ja D.J. Fontana. Pystybassoa soitti nyt Bob Moore (Memphisissä Bob Alexius) ja pianossa Floyd Cramer. Simultaanisesti D.J:n kanssa Memphisissä rumpuja takonut Ronnie Capone oli tällä kerralla jäänyt pois.
Honolulu Advertiserin toimittaja ei säästellyt ylisanoja, kaksi päivää myöhemmin julkaistussa artikkelissa: ”Elvis on musiikin Messias. Hänellä on eläimellistä magnetismia, joka välittyy hänestä voimakkaammin kuin kenestäkään muusta aikaisemmin näkemästämme tai kuulemastamme viihdetaiteilijasta. Hänellä on lähes diktatoorinen valta faneihinsa nähden. Olen toiminut sekä Johnnie Rayn että Frank Sinatran mainosagenttina, mutta voin kertoa, että Elvis kykenee ajamaan faninsa sellaiseen tilaan, johon kumpikaan entisistä asiakkaistani ei pystynyt… Niille kaikille joilla on ennakkoluuloja Elvistä kohtaan, huomautettakoon, että hän on luonnossa paljon komeampi, paljon vetoavampi, paljon miellyttävämpi ja paljon parempi esiintyjä – kultalamee-takistaan, paljetteineen kaikkineen, huolimatta – kuin mitä hän on levyillään, televisiossa, ja elokuvissaan.”
|
| Kultalamee-takkinen komistus Bloch Arenan lavalla. Taustalla lauluyhtye The Jordanaires ja pystybasson varressa Bob Moore. |
Konserttia oli valvomassa 12 moottoripyöräpoliisia ja joukko siviilipukuisia poliiseja. Yksi konstaapeleista tilitti tuntemuksiaan shown jälkeen: ”Se oli tuskallinen kokemus. Enpä haluaisi olla Presleyn housuissa… en, jos nuo kaikki kakarat huutaisivat minulle koko ajan.”
Myös radiotoimittaja Ron Jacobs oli paikalla: ”Ilmassa oli sähköä ja jännitettä jollaista aisti vain Elvis-konserteissa. Olen nähnyt monia konsertteja; The Beatles, Rolling Stones, Michael Jackson, ’N Synch jne. Mutta kukaan heistä ei synnyttänyt yleisössä sellaisia reaktioita kuin Elvis.”, hän kertoi vuosia myöhemmin, ja jatkoi: ” Olin ihmeissäni kuinka niin pieni ryhmä muusikkoja pystyi luomaan niin 'paljon' musiikkia. Elvis visualisoi musiikkia lavaliikehdinnällään. Kaikkein hienoin hetki oli se, kun Elvis lopetti esityksensä Hound Dogiin, ja luisui polviensa varassa ainakin kuuden metrin matkan lavan poikki.”
Konsertin lopussa kuulemme legendaariset sanat: ”Elvis has left the building!” Ja varsin kauan Elvis pysyikin poissa rakennuksesta. Seuraavan kerran elävän yleisön eteen kapuaisi hyvin erinäköinen ja oloinen artisti pulisongeissa ja mustassa nahka-asussa, vuoden 1968 tv-spesiaalissa. Ja siitä kuluisi vielä vuosi ennen kuin Elvis aloittaisi varsinaiset konserttiesiintymisensä Las Vegasissa.
Suunnitelmissa oli, että Elvis konsertoisi Seattlen maailmannäyttelyssä vuonna 1962 It Happened At The World's Fair -elokuvan kuvausten yhteydessä. Mutta ”sitä” ei maailmannäyttelyssä koskaan tapahtunut. Ja läheltä piti, ettei Elvis samana vuonna lähtenyt suurelle RCA:n rahoittamalle, yhteensä neljäkymmentäkolme kaupunkia kattavalle Amerikan kiertueelle. Sopimusneuvotteluissa kuitenkin ilmeni RCA:n ja Parkerin välillä erimielisyyksiä, ja lopulta tämäkin suunnitelma jäi toteuttamatta.
Tilinpäätös
|
| Valmis muistomerkki lepää uponneen U.S.S. Arizonan päällä 1960-luvun postikorttikuvassa. |
Konsertti tuotti yhteensä 64 696 dollaria, joten asetettu päämäärä ylitettiin lähes 15 000 dollarilla. Summa sisälsi 5000 dollarin shekin, jonka Parker luovutti komission puheenjohtajalle H. Tucker Gratzille, seuraavana päivänä järjestetyssä juhlalounastilaisuudessa. Loppusumma saatiin kokoon kun Havaijin hallituksen sinnikkään painostuksen jälkeen Yhdysvaltain kongressi myönsi komissiolle 150 000 dollarin määrärahan.
Muistomerkki valmistui seuraavana vuonna ja vihittiin käyttöön Arizonan muistopäivänä 30. toukokuuta 1962. Rakennelma lepää uponneen aluksen päällä, jonka siluetti näkyy veden alta selvästi.
Muistomerkin sisällä on valtava valkoinen marmoseinä, johon on kaiverrettu kaikkien Arizonalla menehtyneitten uhrien nimet. Vielä vuonna 1980 alueelle valmistui Visitor Center, joka toimii museona ja missä esitetään dokumentaarista filmimateriaalia Pearl Harborin hyökkäyksestä. Muistomerkki on yksi Yhdysvaltojen suosituimmista turistinähtävyyksistä, siellä vierailee yli miljoona ihmistä vuosittain.
|
| Eversti Parker ja Elvis toimittamansa muistoseppeleen äärellä, elokuussa 1965. |
Elvis saapui katsastamaan muistomerkkiä vasta elokuussa 1965 Paradise Hawaiian Style -elokuvan filmausten yhteydessä. ”Hienoa, että se on noin vaatimattoman oloinen. Olen todella iloinen, että se ei ole liian pramea”, totesi Elvis nähdessään monumentin ensimmäistä kertaa.
Amiraali Henry S. Persons, H. Tucker Gratz ja isä Vernon seurasivat kun Elvis ja Parker laskivat kaksi suurikokoista seppelettä muistomerkin sisällä sijaitsevalle alttarille. Toista seppelettä koristi 1177 punaista neilikkaa – yksi jokaista Arizonalla hukkunutta kohti.
Elvis oli tyytyväinen, että oli saanut olla osallisena jossakin näin merkittävässä asiassa: ”On hienoa, että elämänsä aikana saa mahdollisuuden tehdä jotakin tämän luontoista. Tällainen työ toimii hyvänä vastakohtana viihdyttämiselle, ja on juuri sen vuoksi erityisen palkitsevaa.”
|
| Pearl Harborin veteraanit tekivät Elviksestä kunniajäsenen Pearl Harbor Survivors Associaton -yhdistykseensä, ja kävivät henkilökohtaisesti luovuttamassa siitä plakaatin Elvikselle Las Vegasissa 15.12.1975. |
Vaikka Elviksen konsertti toi tapahtumalle valtavasti rahaa ja julkisuutta, ja auttoi sitä kautta komissiota ratkaisevasti päämääränsä saavuttamisessa, ei siitä ole alueella minkäänlaista mainintaa. Muistomerkin seinällä on ainoastaan yksi plakaatti, jossa Elvis mainitaan yhtenä lahjoittajana monien muiden joukossa. Mitään Elvistä koskevaa aineistoa ei ole julkisesti nähtävillä, kaikki on kätketty muistomerkin arkistoihin.
Ron Jacobs: ”Moffatt ja minä pysyimme Parkerin kanssa hyvinä ystävinä aina hänen kuolemaansa asti. Hänen suurin pettymyksensä oli se, että Elvis ei koskaan saanut hallitukselta virallista tunnustusta siitä mitä hän teki Havaijin, Yhdysvaltojen ja koko maailman hyväksi.”
Hyviä linkkejä:
- USS Arizona Memorial (Wikipedia)
- U.S.S. Arizona Benefit Concert (elvis.com.au)
- Recognition, restoration and the USS Arizona Memorial (scottymoore.net)
- Elvis Rock ’n’ Rolled in 1961 For the USS Arizona Memorial (Elvis History Blog)
- How Elvis Helped Save the USS Arizona Memorial (USNI News)
- How Elvis Presley Saved the USS Arizona Memorial (biography.com)
- Elvis Presley At Pearl Harbor
- Elvis Presley’s 1961 benefit concert remembered
- Elvis in Hawaii 1961 (Rex Martin's Elvis Moments in Time)
- Collectors 'all shook up' by $20,000 Elvis Presley set list auction
- Rock Around The Bloch! (Facebook)