”Arvaa kuka, ja missä?”, kuului kysymys, jonka Elvis vastaanotti kirjallisena 29. elokuuta 1970, kaksi viikkoa That's The Way It Is -dokumenttielokuvan filmausten jälkeen.
Viestin kirjoittaja ei todellakaan ollut kiihkeä kauniimman sukupuolen edustaja arvuuttelemassa henkilöllisyyttään ja mahdollista hotellihuoneensa numeroa, vaan herra Presley oli saanut ensimmäisen vakavasti otettavan tappouhkauksensa, eikä aikonut lähettää kiitossähkettä siitä hyvästä: ”En halua, että kukaan huoranpenikka toikkaroi jälkeenpäin retostelemassa, että 'minä tapoin Elvis Presleyn!'. Jos joku minut ampuu, niin luvatkaa, että revitte siltä, vittu, silmät päästä!”, tilitti Elvis koskettavalla tavalla sisäpiirilleen.
Onneksemme Elviksen kolmas Vegas-kiinnitys saatettiin kunnialla päätökseen, ilman laukaustakaan. Tapahtuman johdosta sai kuitenkin liuta FBI-agentteja nauttia ilmaiskonserteista koko loppusesongin ajan.
Myös seuraavaa rupeamaa (26.1. - 23.2.71) yöttömän yön kaupungissa varjosti tappouhkaus, joka sekin osoittautui suutariksi. Tappouhkauksista oli jo alkanut muodostua rutiini Elviksen elämässä. Vaikka kyseiset välikohtaukset varmasti toivatkin vaihtelua ja lisäjännitettä pikkuhiljaa samaa rataa rutiininomaisesti pyörivälle Vegas-ruletille, niin tuskin se oli aivan sitä mitä Elvis oli kaivannut.
Toisaalta, tällaiset FBI-seikkailut kiehtoivat Elvistä pikkulapsen lailla: ”Se oli ihan hullua. Ihan kuin hän olisi ollut pettynyt siitä, ettei häntä ammuttu!”, kertoi taustalauluyhtye Imperialsin Joe Moscheo.
Motivaation puutteesta alkoi myös jo kieliä artistilla diagnosoitu "Vegas-flunssa", joka sittemmin kehittyi krooniseksi, ja vauhdilla läpi vedetyt esitykset, jotka venähtivät hädin tuskin puolen tunnin paremmalle puolelle. Konsertit olivat kuitenkin kutistettu kolmivarttisiksi paljolti siitä syystä, että rahvaat ja raharikkaat pääsisivät nopeammin tuhlaamaan omaisuutensa rulettipöytien äärelle, Eversti Parkerin seuraksi.
Tästäkin huolimatta löytyi miehestämme vielä roimaa alkumiehen voimaa, mikä on todistettavissa kyseiseltä tallenteelta. Ilmeisesti Elvis oli päättänyt, että jos noutaja tulee, niin ainakin hän lähtee valkoiset nahkasaappaat jalassa. Keikka on nauhoitettu kolme päivää avausshow'n jälkeen, 29. tammikuuta 1971 (Dinner Show).
|
| Takakannen kuvassa Elvis tapaa kotiportillaan Elvis-impersonaattorin (vasemmalla), Los Angelesissa, kesällä 1972. Toisessa kuvassa Elvis tapaa joulupukin, joulukortissa, joka edustaa Eversti Parkerin suunnittelemaa kuolematonta taidetta. |
Ensimmäistä kertaa kyseisellä Vegas-jaksolla käyttöön otettu Also Sprach Zarathustra aloittaa konsertin ylevästi ja kirkkain saundein. Sen ei kuitenkaan pidä antaa hämätä, sillä heti alkusoiton jälkeen äänimaailma jostain syystä muuttuu latteammaksi. Se ei toki huononna konserttia, mutta kuunteluelämyksen suhteen fiilikset tippuvat välittömästi. Ja käsittämätöntä on se, että kuin äänitarkkailija Bill Porterin napin painalluksesta, äänentaso paranee kertaheitolla kolmen viimeisen biisin ajaksi. Todella harmi, että saundit eivät ole kauttaaltaan yhtä hyvät.
Tietenkin on otettava huomioon, etteivät vuoden 1971 äänipöytänauhoitukset vielä olleet sillä tasolla, kuin mitä ne olivat muutamaa vuotta myöhemmin. Harmillista onkin, että nauhoitusten tason noustessa konserttien tasolle kävi tasan päinvastoin. Huonon soundboard-äänityksen ja hyvän yleisönauhoituksen ero onkin joskus aika häilyvä.
Onneksi kuitenkin konsertin herkkupala, Snowbird, esitetään show'n loppupuolella, joten pääsemmekin nauttimaan siitä suht' siedettävin saundein. Juuri tämä viisuhan on syy siihen, miksi levy useimmilla keräilijöillä pölyttyy hyllyssä: kappale julkaistiin ensimmäistä kertaa äänipöytänauhoituksena, ja arvoa laskee tuskin tieto, että Elvis esitti sen livenä vain kolme kertaa.
Lue myös blogi.
Lumilinnun lento on alkuun hieman haparoivaa, joten pari yritystä vaaditaan ennen kuin saadaan ilmaa siipien alle. Kovasta räpyttelystä huolimatta ei tämä konserttiversio kanna aivan samoille metreille studioversion kanssa.
Jottei touhu pyörisi aivan yhden biisin ympärillä, niin mainitaan nyt ainakin tömäkästi alkava ja aina hyvä Sweet Caroline; Beatlesien Something, jossa taustat kiljuu kauniisti Kathy Westmoreland, joka oli tullut edellisellä sesongilla (16.8.1970) tuuraamaan Millie Kirkhamia seuraavaksi seitsemäksi vuodeksi; You've Lost That Lovin' Feeling, jonka tarttuvat alkutahdit laukaisevat Elviksen äkillisen narkolepsiakohtauksen, ainakin kuorsauksesta päätellen; Heartbreak Hotel, joka on hieman tavallista bluesahtavampi; Teddy Bear, jota ei yllättäen heitetäkään medleynä Don't Be Cruelin kanssa; Hound Dog, jossa artisti tapansa mukaan räksyttää pari kertaa ennen aktia. Ja kun vielä kaivetaan esiin pahnan pohjimmainen, The Imperialsin Armond Moralesin möreillä bassoilla höystetty The Impossible Dream, joka toimi viransijaisena sille perinteiselle lopetusbiisille, niin homma alkaakin esitysten osalta olla paketissa.
 |
| Elviksellä oli Vegas-show'ssa käytössään samankaltainen Wing Suit, mutta lyhyemmillä hapsuilla, kuin edellisvuoden Los Angelesin konsertissa. |
Käytössä oli sama viitalla ja viuhuvilla fringeillä varustettu valkoinen kostyymi, mikä varta vasten suunniteltiin edellisvuoden (14.11.1970) Los Angelesin -keikalle. Ainoastaan liian pitkiksi havaitut hapsut olivat nyt saksittu lyhemmiksi. Poikkeuksellinen asukokonaisuus inspiroikin supermiehemme yhä hurjempiin suorituksiin: ”Show'n jälkeen lennän tieheni!”, lupaili Elvis yleisölle, jolta tähden lento tiettävästi jäi kuitenkin näkemättä.
Ulkoisilta puitteiltaan bootleg-levymerkin 2001 vuonna 2000 julkaisema Snowbird-cd on melko onnistunut, vaikka kuvitus ei liity mitenkään varsinaiseen asiaan. Kannessa käyskentelee Matti Meikäläisen oloinen supertähti Los Angelesin asunnon raittia, kesällä 1972, pidellen ladattua käsiasetta selkänsä takana – varmuuden varalta, koska on menossa kotiportille ihmettelemään itsensä kopiota. Levyn takakannesta löytyy kuva tapaamisesta.
Todellakin, aito Elvis ja Elvis-kopio samassa kuvassa ei ole ihan jokapäiväinen näky. Elviksen itsensä tiedetään kommentoineen näitä omakuvatuksiaan seuraavasti: ”Ei tuollainen käyttäytyminen ole ihan tervettä”. Elvistä portille tapaamaan tullut impersonaattori oli Johnny Foster, joka kuoli heinäkuussa 2022.
Levyn mukana tuleva kymmensivuinen kirjanen sisältää suurimmaksi osaksi tuttuja otoksia vuosilta 1969–1972, mutta myös pari harvinaisempaa on eksynyt joukkoon, muun muassa kuva missä Elvis istuskelee kaiuttimen päällä vuonna 1971.
Kestoltaan Snowbird on vain nafti 40 minuuttia, joten levyn äkillisestä loppumisesta johtuen jää rytmijalka vielä noin puoleksi tunniksi tyhjäkäynnille polkemaan ja odottamaan bonuksia, joita ei koskaan tule. Saundit, jotka ovat jopa vuoden 1971 soundboard-tasoon nähden kehnot, torppaavat täysipainoisen kuunteluelämyksen.
Vuonna 2013 bootleg-levymerkki Gravel Road Music julkaisi keikan nimellä Snowbird Revisited (kts. kuva), näyttävien kansien kera. Nyt oli levylle lisätty myös bonuksia, jotka sisälsivät Snowbirdin studio-ottoja ja seitsemän minuuttisen puhelinkeskustelun, joka on nauhoitettu yksityisesti maalis-huhtikuussa 1971. Elvis puhuu levytyssessioistaan, esiintymisestään Las Vegasissa ja pelottavasta International Hotel'in maanjäristyskokemuksestaan. (Kalifornian/Nevadan alueella oli suuri maanjäristys helmikuussa 1971). Levy löytyy YouTubesta.
Suositeltavaa kuunneltavaa samalta Vegas-sesongilta:
Vuonna 2014 Gravel Road Music julkaisi nimellä Let It Rock sesongin päätösshow'n, (23.2.1971), joka alleviivaa sitä, että nämä seiskaykköset olivat vielä rautaisia rokkikeikkoja. (Keikka on julkaistu myös vuonna 2009, kahden cd:n boksilla Showroom Internationale 1971)
Heti konsertin alussa kuullaan absurdi one-lainer By The Time I Get To Phoenix keskellä I Got A Womania. Sen jälkeen skipataan Love Me Tender ja esitetään sielukas versio Love Me'sta.
Polk Salad Anniesta on pudotettu alun puheosuus pois ja sitä maustetaan lajityyppiin kuuluvalla vaarallisuudella. Väliin tulkitaan gospelia, joka niitataan artistin katalogissa samaan nippuun uskottavan ja monipuolisen tekemisen kanssa.
Riuskan rokkimedleyn jälkeen siirrytään häkellyttävällä nopeudella tunnelmasta toiseen kun pöytään lyödään Bridge. Ja sitä rataa. Jutustelut on jätetty vähemmälle. Eteenpäin pusketaan voimalla, vauhdilla ja reippaalla asenteella. Vuoden päästä jo lauleskeltiin ylitsepääsemättömistä vuorista ja menetetyistä rakkauksista huomattavasti kesymmällä meiningillä.
Jo vuonna 1995 julkaisi bootleg-levvymerkki Diamond Anniversary Editions ensimmäisen soundboard-äänitteen tammi-helmikuun 1971 Vegas-sesongilta, All Things Are Possible (27.1.1971, Midnight Show). Sen biisilista olikin kiinnityksen yksi monipuolisimmista. Sellaisten harvinaisempien esitysten, kuten There Goes My Everything ja Make The World Go Away lisäksi kuullaan todellinen erikoisuus, Only Believe, joka on tuttu gospel-levytys albumilta Love Letters from Elvis (1971).