Kirjoitin vuonna 2000 arvion tuolloin juuri ilmestyneestä Too Much Monkey Business -levystä, Elvismaan nettisivuille (nyk. Facebook-ryhmä). Julkaisusta oli vastuussa keräilijöille suunnattu FTD-levymerkki, joka elää ja voi hyvin vielä tänäkin päivänä. Käytännössä kyse oli tammikuussa 1981 ilmestyneen Guitar Man -albumin uudelleenjulkaisusta – ensimmäistä kertaa cd-formaatissa ja ennenjulkaisemattomilla bonusbiiseillä ryyditettynä.
Päätin kaivaa vanhan juttuni naftaliinista, muokattuna ja päivitettynä, koska viime aikoina on YouTube-palveluun vuotanut epävirallisista lähteistä kyseisten sessioiden harvinaista materiaalia. Joten on aiheellista luoda taas katsaus siihen, mistä tässä kaikessa oikeastaan olikaan kysymys. Siitä seuraavassa.
Vuonna 1980 Elviksen entinen tuottaja Felton Jarvis sai idean levyttää vanhoja Elvis-kappaleita, kolme vuotta artistin kuoleman jälkeen, uusilla ja ajanmukaisemmilla taustoilla kuorrutettuna. Ajatus ei ollut uusi, sillä samaa ideaa oltiin jo käytetty ainakin Patsy Clinen ja Jim Reevesin kohdalla, joista jälkimmäinen antoi inspiraation myös tähän tuotantoon.
Itse asiassa alun perin Feltonin oli tarkoitus tehdä duettolevy, jota varten paikalle kutsuttaisiin sen ajan viihdetaivaan tähtiä, kuten muun muassa Dolly Parton, Neil Diamond, Tony Joe White ja Carl Perkins laulamaan Elviksen äänen kanssa.
Joe Tunzin Elvis Sessions I ja II –opuksissa jo tiedettiin kertoa, että ainakin Tony Joe White, Carl Perkins ja Larry Gatlin olivat vierailleet studiolla levyttämässä omat osuutensa. Myös The Man And His Music –lehden (nro:t 16-17/1992) toimittajan Gordon Minton tutkimustyön tulokset olivat samansuuntaisia.
Levy-yhtiö RCA oli pyytänyt myös artistiaan Waylon Jenningsiä laulamaan duettoa Jenningsin omaan biisiin, You Asked Me To. Waylon oli vain tokaissut, että soittakaa Elvikselle, jos se käy hänelle, se sopii minullekin.
Mutta mitä sanoikaan Ernst Jørgensen (Elvis-uutuusjulkaisujen vastaava tuottaja) Elvis Unlimited –lehdessä (nro 9/2000): ”Blue Suede Shoes ei ole duetto Carl Perkinsin kanssa. Se oli ainoastaan ehdotus. Felton kirjoitti muistiinpanoihinsa alustavia suunnitelmia siitä mitä albumi pitäisi sisällään: duettoja ja sen sellaista. Myöskään For Ol’ Times Sake ei ole duetto Tony Joe Whiten kanssa. Kappale ei valitettavasti ole uudella cd:llä, koska nauha oli vahingoittunut”.
Mutta niin kuin nyt on käynyt ilmi, projekti ehdittiin jo osittain laittaa vireille. Ernst Jørgensenin vuosia vanha lausunto todistettiin äskettäin vääräksi, kun Tony Joe Whiten ja Elviksen duetto ilmestyi kuin ilmestyikin YouTubeen, muutaman muun dueton lisäksi. Levy-yhtiössä ei selvästikään tuolloin tiedetty, mitä näissä sessioissa oikeasti oli tehty ja keitä siellä oli käynyt levyttämässä.
Ilmeisesti osa alkuperäisistä masternauhoista on hävinnyt. Se ainakin osittain selittäisi Jørgensenin ”tietämättömyyden”. Nyt YouTubeen levinnyt materiaali on peräisin Felton Jarvisin jäämistöstä, ja on tiettävästi c-kaseteilta purettu, mistä myös kertoo niiden vaihteleva laatu.
Suunnitelma duettolevystä kuitenkin haudattiin, mahdollisesti sen vuoksi, että Felton Jarvis kuoli ennen levyn valmistumista.
Näin Felton tiivisti ajatuksensa alkuperäisen Guitar Man –albumin takakanteen: ”Nämä Elviksen esitykset ovat kaikki julkaistu aikaisemmin, mutta niissä hänen äänensä oli enemmän tai vähemmän taustalla, jousien ja taustakuorojen toimiessa hallitsevana elementtinä. Siksi onkin hienoa, että saan mahdollisuuden tuoda kuultavaksi Elviksen upeat vokaaliosuudet, teille kaikille jotka häntä rakastitte. Kun kuuntelette tätä LP:tä, saattaa kuullostaa siltä, kuin Elvis olisi levyttänyt kappaleet uudelleen, mutta itse asiassa ainoastaan Elviksen laulu on siirretty alkuperäisistä esityksistä. Tiedän, että Elvis olisi rakastanut tätä levyä, ja todella toivomme, että sinä myös.”
|
| Alkuperäinen Guitar Man -albumi, vuodelta 1981. |
On totta, että Felton Jarvis saa yleensä syyt niskaansa Elvis-sessioiden ylituottamisesta, mutta totta on myös, että mitään ei päästetty julkisuuteen ilman Presleyn suostumusta. Felton tiesi asiakkaansa maun ja myötäilikin sitä kuuliaisesti: ”Elvis ajatteli, että suuri joukko toisi voimaa ja vahvuutta esityksiin. Hän halusi lisää ääniä ja jousia jne. Mutta joskus homma voi mennä liiallisuuksiin ja siksi yksinkertaisemmat jutut tuntuvat todella mukavilta sillöin tällöin”, kertoi Felton vuonna 1980 tehdyssä haastattelussa.
En tiedä, yrittikö Felton näillä uusilla levytyksillä saada jonkinlaisen synninpäästön aikaisemmista tekemisistään, vai oliko tarkoituksena ainoastaan syntinen rahastus. Ensimmäisen vaihtoehdon toteutumiselle eivät nämä leyvytykset ainakaan täysin anna aihetta. Ideana projekti ei välttämättä ollut kaikkein hullumpia, mutta suunnittelu ja toteutus jäivät suurimmaksi osaksi puolitiehen.
Taustavoimien suhteen olisi homman ainakin luullut luonnistuvan, sillä tammi-helmikuussa ja vielä loka-marraskuussa 1980 kokoontui Chip Youngin Young’un Sound –studiolle Nashvilleen joukko asiansa osaavia muusikoita, joista osa oli tuttuja jo alkuperäisistä Elvis-sessioista: Jerry Reed (kitara), Chip Young ja Ray Edenton (komppikitara), Jerry Carrigan ja Larrie Londin (rummut), Mike Leech (basso) ja David Briggs (piano).
Muita hieman tuntemattomampia nimiä olivat: Larry Byrom (soolokitara), Jerry Shook (kitara), Dale Sellars (sähkökitara), Richard Shook (basso), Sonny Garrish (steel-kitara), Robert Thompson (banjo), Billy Puett (saksofoni & huilu) ja Terry McMillan (lyömäsoittimet). Taustalaulajat koostuivat sellaisista nimistä kuin: Leah Jane Berinati, Jackie Cusic, James Cason, Bruce Dees ja Chip Young. Vain elävä solisti puuttui.
|
| Felton Jarvis ja Elvis, 10. syyskuuta 1967, RCA:n Studio B:llä, Nashvillessa, jossa muun muassa nauhoitettiin kappaleet Guitar Man ja Just Call Me Lonesome, joiden vokaaliraitoja käytettiin vuoden 1980 Guitar Man -albumin sessioissa. |
Tämän tasoisella porukalla ei yksinkertaisesti voida mennä aivan metsään, ja joitain ihan onnistuneita tekeleitä sessioissa saatiinkin aikaan, jotka jolkuttavat mukavasti eteenpäin vielä tänäkin päivänä: Just Call Me Lonesome, Loving Arms, You Asked Me To, Faded Love ja She Thinks I Still Care kuuluvat vahvimpiin esityksiin. Kokonaisuuskin alkuperäisellä albumilla pysyy ihan mukavasti kasassa, vaikka yleisvaikutelma onkin eittämättä hieman halpa ja keinotekoinen.
Mutta, jos levyä vertaa samoihin aikoihin julkaistuihin hengenheimolaisiin, kuten David Briggsin kyhäämiin I Was The One ja The Elvis Medley –tuotoksiin, niin se nouseekin arvoon arvaamattomaan. Asioita pitää suhteuttaa ja aikoinaan älppäri on varmasti kuulostanut hyvinkin verevältä, ja potkii se paikka paikoin vieläkin, vaikka taustojen parasta ennen päiväys onkin jo ohitettu.
Alkuperäisen Guitar Man -albumin ilmestymisestä on jo yli 40 vuotta, joten jo pelkästään nostalgian siipien kannattelemana se jaksaa yhä viihdyttää. Muistan, että näin ja kuulin levyn ensimmäistä kertaa serkkuni luona 1980-luvun alussa. Sekavin tuntein kuuntelin tuota uutta ja outoa ”disco”-Elvistä ilman sen suurempia väristyksiä. Hankin levyn itselleni vähän myöhemmin, edelleen siinä uskossa, että kyseessä oli ”oikea” Elvis-äänite. Ja kun totuus jossain vaiheessa varhaispuberteettiani vihdoin paljastui, koin ehkä pienen helpotuksen: eihän se meidän Elvis nyt sentään tällaista jytkettä menisi levyttämään.
Alkuperäisellä albumilla kuultiin kolme ennenjulkaisematonta vaihtoehtoista vokaaliraitaa kappaleissa Just Call Me Lonesome, She Thinks I Still Care ja After Loving You, jotka ovat sittemmin julkaistu myös alkuperäisillä taustoilla. Ei pidä myöskään unohtaa aikoinaan ihmetystä aiheuttanutta Guitar Man –biisissä olevaa What’d I Say –lopetusta, joka tuolloin kuultiin ensimmäistä kertaa.
Originaalijulkaisun kaupallinen menestys oli tyydyttävää tasoa. Itse albumi nousi Billboardin Hot 100 -listalla korkeimmillaan sijalle nro 49. Myös kaksi sinkkulohkaisua julkaistiin: Guitar Man/Faded Love saavutti listapaikan nro 28 ja Loving Arms/You Asked Me To –sinkkua ei noteerattu pörssissä lainkaan. Kantri-jyrit sen sijaan innostuivat asiasta kovastikin: Guitar Man/Faded Love nousi jopa Hot Country –listan ykköseksi ja toinen sinkkulohkaisu nousi sijalle nro 8. Albumi löysi listapaikkansa sijalta nro 6.
FTD:n Too Much Monkey Business -levyllä kuullaan kymmenen aikaisemmin julkaisematonta sovitusta. Mutta nyt ei edes nostalgian armollinen läsnäolo ole pelastamassa näitä tekeleitä. Selvästikin alkuperäiselle levylle oli valittu ne onnistuneimmat sovitukset, eikä kaikkia kappaleita ollut alun perinkään suunniteltu julkaistavaksi, niin valtava määrä niitä äänitettiin (33 kpl). Osa jäi puolitekeleiksi ja osan kohdalla haluttiin ilmeisesti vain kokeilla homman toimivuutta.
Kokeilun maku näissä onkin vahvasti läsnä. Miksi ylipäätänsä on edes lähdetty yrittämään sellaisia kappaleita kuten esimerkiksi If You Talk In Your Sleep tai Hey Jude, jotka liikkuvat kuitenkin aika kaukana Guitar Man -albumikokonaisuuden kantrilinjasta. Myös kajoaminen mestarillisiin levytyksiin, kuten Long Black Limousine ja In The Ghetto, lähentelee jo pyhäinhäväistystä.
Kentucky Rain on ehdottomasti sieltä toimivimmasta päästä sovituksia. Se tosin oli jo julkaistu RCA:n Golden Country Oldies -promootio-cd:llä, vuonna 1990, ihan silkasta erehdyksestä. Siitä otti kopin bootleg-levyjen levittäjät ja julkaisivat kappaleen The Other Side Of Memphis -nimisellä cd:llä, välittömästi samana vuonna. Yllätyskortti tämänkin biisin kohdalla oli siis jo käytetty. Niukin naukin päänsä pinnan yläpuolella pitävät I’ll Be There, reggae-vaikutteisine taustoineen ja edellä mainittu If You Talk In Your Sleep, joka jollain oudolla tavalla toimii, eksoottisesta huilusta huolimatta.
Vaikka Elviksen ja Carl Perkinsin duettoa ei julkaistu, tallattiin hänen sinisten mokkakenkiensä päälle kuitenkin. Elviksen vuoden 1969 –live versio kappaleesta Blue Suede Shoes sai taakseen studiobändin, ja tulos on nyt kaikkien kuultavissa. Se on karmea.
Usealta biisiltä evättiin pääsy cd:lle. Sessioissa nauhoitettiin uudet taustat vielä seuraaviin esityksiin:
Help Me Make It Through The Night
And I Love You So
Shake A
Hand
(That’s What You Get) For Lovin’ Me
Funny How Time Slips
Away
Blue Eyes Crying In The Rain
Help Me
Susan When She
Tried
The Fool
You Don’t Know Me
Bitter They Are, Harder
They Fall
For Ol’ Times Sake
Jotkut niistä toimivat ihan mukavasti, mutta jotkut ovat selkeästi keskeneräisiä raakamiksauksia. Julkaistun materiaalin myötä, on myös paljastunut, että yksittäisistä kappaleista löytyy erilaisia versioita, niin sanottuja vaihtoehtoisia ottoja. On sinällään harmi, jos virallinen levy-yhtiö on hukannut sessionauhoja, sillä niistä olisi saanut koostettua varsin kattavan paketin uudelleenjulkaisua varten.
Kyseiset sessiot jakavat fanit yleensä kahteen leiriin: toiset tykkää, toiset ei. Myös netistä löytyy arvosteluja sekä puolesta että vastaan. Omasta puolestani voin sanoa, että oli hienoa saada tämäkin levykummajainen aikoinaan cd:lle, vaikka päivitystä julkaisuun jo pikaisesti kaivattaisiinkin. Jos levy olisi suunnattu suurelle yleisölle, olisin ehkä itsekin hieman hämmästellyt, mutta tälläisena FTD-hyödykkeenä se toimii kuin stetson Elviksen päässä.
Kun touhua ei ota turhan vakavasti, tuottaa levy iloa moniin pimeisiin iltoihin ja -Elvis-pippaloihin. Täysin vakavissaan ei todennäköisesti ole tekijäporraskaan ollut valitessaan levyn nimeä: Too Much Monkey Business kuvaa varmasti hyvin Ernst Jørgensenin ”kiintymystä” näitä sessioita kohtaan. Hän tunnetusti kuuluu siihen leiriin, joka ei tykkää.
Sittemmin näitä jälkiäänitystuotantoja on ilmestynyt kuin sieniä sateella. On ollut jouluduettolevyä, on ollut nykypoppareiden remiksaamia tuotoksia – menestynein niistä tietenkin Junkie XL:n A Little Less Conversation (2002). Ja on ollut Royal Philharmonic Orchestran kanssa tehtyä levyä, jotka nekin, etenkin Briteissä menestyivät erinomaisesti, luotsaten Elvikselle lisää listaykkösiä.
Idea on viety jopa konserttilavoille asti, milloin Elviksen alkuperäisen 1970-luvun livebändin, milloin sinfoniaorkesterin soittaessa taustalla, aidon Elviksen ilmestyessä isolle screenille laulamaan. Ja tietenkin ihan viimeisimpänä on Presleyn katalogiin kajottu Baz Luhrmannin uuden Elvis-elokuvan soundtrackilla, jossa Elviksen musiikki elää remiksattuna rinta rinnan rap- ja hiphop-genren kanssa.
Mutta vuoden 1980 Guitar Man -sessiot olivat ensin, toimien tienraivaajana tuleville vastaaville projekteille.
Kyseiset istunnot jäivät Felton Jarvisin viimeiseksi tuotannoksi. Hän kuoli tammikuussa 1981, ainoastaan 46-vuotiaana, juuri ennen levyn ilmestymistä. Näin ollen, näitä levytyksiä voidaan pitää hänen musiikillisena testamenttinaan.