A New Kind of Rhythm!

Riverfront Coliseum, 21.3.1976 (8:30 pm), Cincinnati, Ohio

Madison-levymerkin vuonna 2007 julkaiseman bootlegin nimi selittyy sillä, että Elviksellä oli kyseisellä kiertueella hieman erilainen bändikokoonpano kuin aiemmin. Uusina jäseninä kehissä oli Larry Londin, rummut ja Shane Kiester, koskettimet. Oli lähellä, että myös James Burton olisi jäänyt kiertueelta pois, mutta pieni palkankorotus auttoi kummasti. 

Ennen tätä maaliskuun neljän kaupungin ja kuuden päivän minikiertuetta Elvis oli ollut kiertueella viimeksi edellisen vuoden heinäkuussa. Yksi erikoisshow kuitenkin välissä heitettiin, kun Elvis esiintyi uransa suurimmalle yleisölle (noin 60 000 henkeä) uudenvuoden konsertissa Pontiacissa, Michiganissa. Lopulta keikkavuosi oli yksi Elviksen vilkkaimmista.

 

Kieltämättä uusien bändijäsenien soitanta tuo mukanaan tuoreutta yleissaundiin. Erityisesti huomio kiinnittyy Londinin "halonhakkuuseen", joka poikkeaa aika lailla Ronnie Tuttin vivahteikkaammasta poljennosta. Itse pidän enemmän Tuttin tyyliä paremmin sopivampana Elvis-konserttisettiin. Vaihtelu kuitenkin virkistää. 

Kuuntele konsertti YouTubessa:

Katso myös elvisconcerts.com: A New Kind of Rhythm!

Shane Kiester on myös varsin erilainen pimputtelija, kuin esimerkiksi vuosia vakiokalustoon kuulunut Glen D. Hardin. Hänen soitantonsa kuitenkin jää valitettavasti hieman taka-alalle, mutta bändiesittelyn aikana Kiester kyllä tekee selvää koskettimista, ja tekee tiettäväksi sen, että nyt ei ole näppäimissä ihan tavallinen vakosamettihousuinen mies. 

Myös David Briggs ansaitsee maininnan elektronisen pianonsa takaa, jota myös clavinetiksi kutsutaan. Kyseessä on varhainen syntsa, jonka soundi on melko jännä. Tällä live-äänitteellä se kuuluu hienosti, vaikkakin saisi olla näkyvillä enemmänkin sovituksissa. Elvis itsekin bändiesittelyn aikana tekee selväksi, että on tohkeissaan tästä uudesta ja ihmeellisestä nykyajan kapineesta. Harmi, että emme saa koskaan tietää, mihin Elviksen livesoundi olisi kehittynyt (studiosoundista puhumattakaan), koska herra oli kuitenkin edelleenkin valmis antamaan tilaa jollekin uudelle. Gracelandissa saman vuoden lokakuussa äänitetty Way Down toimii siitä myös hyvänä esimerkkinä. 

Itse keikka lähtee räväkästi käyntiin See See Raiderilla, mutta hyvin pian avausbiisin jälkeen laitetaan autopilotti päälle ja homma rullataan tutulla rutiinilla loppuun. Artisti on kuitenkin ihan pirtsakalla tuulella, eikä sitä myötä suurempiin väsymyksestä johtuviin nenäulinoihin sorruta. 

Jotenkin vaan alkaa taas ottaa pattiin useamman biisin kohdalla ei-ammattimainen keskeyttäminen ja uudelleen aloitus. Burning Love’ssa tutusti unohdetaan alussa sanat. Se tuntui Elviksellä jo tässä vaiheessa olevan ylitsepääsemätön rutiini. Jonkinlainen korvien välissä lymyilevä krooninen mörkö. Kunhan alun sössimisistä selvitään, niin hienosti tämäkin esitys lähtee lentoon. 

Show’n kohokohtiin kuuluu Steamroller Blues, joka kuulostaa uudella takamiehistöllä mukavan erilaiselta, sekä Hurt, joka esitetään ensikertoja, ja on sitä kautta myös hieman hillitympi. Elvis itse asiassa esittää full reprisen, eli kappaleen toisinnon kokonaisuudessaan. 

Erikoisuutena voisi mainita hieman huvittavan Elviksen luennan hätäilmoituksesta (emergency announcement), joka isketään artistin käteen pyytämättä ja yllätyksenä. Elvis sopertelee hellyttävästi läpi kuulutuksen, jossa yleisössä ollutta henkilöä pyydetään portille se ja se. Levyn kirjasessa kysytäänkin: ”Carla Mulford of Lawrenceburg, Indiana, where are you know?”. 

Toinen erikoisuus on Al Dvorinin loppukuulutukset, jotka seuraavat heti konsertin jälkeen. Niitä kuullaan nyt poikkeuksellisen pitkän ajan: yli kolme minuuttia. Mielenkiintoinen on kommentti, jossa Dvorin kertoo yleisölle, että Elviksen huiveja on jäänyt ylimääräisiä noudettavaksi lavan reunalta (!). Paljonko mahtaa olla keräilijöillä tällaisia huiveja myynnissä kovaan hintaan, johon jumalainen käsi ei ole koskettanut eikä messiaaniset hikihuokoset vuodattaneet karpaloitaan? 

Cd-sisältää hienon 16-sivuisen kirjasen.

Levyn soundit ovat äärettömän kirkkaat, jopa liian. ”Diskanttisuudesta” tulee melkein raiste tietyssä vaiheessa, mutta ennemmin tätä kuitenkin kuuntelee kuin tuhnua äänitettä. Yleisön reaktiot myös kuuluvat erittäin hyvin, ottaen huomioon, että kyseessä on äänipöytänauhoite. 

Levy on julkaistu aikaisemmin nimellä Holding Back The Years, jo niinkin varhain kuin 1995. Tällä levyllä soundit pitäisi kuitenkin olla paremmat ja äänite on binaural. Sinällään ihan mainio pläjäys, joka erottuu tavanomaisesta konserttibuutsimassasta yllä mainituista syistä.