Kun Elvis saapui Nashvillen Studio B:lle kesäkuussa 1970, ei hän ollut levyttänyt siellä kahteen ja puoleen vuoteen. Kaikki oli polkenut paikallaan. Ilmapiiri ei ollut enää luova. Joten entinen 1960-luvun Nashvillen bändi hylättiin, ja tuottaja Felton Jarvis kokosi kasaan kaupungin kuuminta hottia olevat nuoret muusikot. Näin oli ilmapiiri nerokkaasti käännetty ummehtuneesta inspiroituneeksi.
Elvis sai taustalleen arvoisensa rytmiryhmän: James Burton (kitara), Chip Young (kitara), David Briggs (piano), Charlie McCoy (urut ja huuliharppu), Jerry Carrigan (rummut) ja Norbert Putnam (basso). Jos edellisellä levytyskerralla American Sound Studiolla, tammi-helmikuussa 1969, soi musiikissa Memphisin soul, niin nyt yleissoundi pohjautui country-vaikutteisiin.
Talkoitten anti oli monenkirjava kuin räsymatto. Neljän päivän aikana musisoitiin vaivattoman oloisesti läpi populaarimusiikin eri teemat valssista rokkiin, kantrin ja popahtavan iskelmän kautta mahtiballadeihin. Tekeminen ei ollut liian harkittua eikä hiottua. Nyt ei jääty pitkään hieromaan yhtä kappaletta, vaan seuraavaan siirryttiin suhteellisen rivakasti. Elvis saattoi yhtäkkiä ottaa jostakin muusikon veivaamasta nuotin pätkästä kiinni, ja aloittaa jamit sen parissa. Tunnelma oli spontaani, rento ja rosoinen. Kaikki toimi kuin Strömsössä.
Maratonsessioissa levytettiin kaikkiaan 34 kappaletta, ja materiaalia riitti yhteensä kolmelle LP- ja kuudelle single-levylle. Ensimmäinen sessioista julkaistu levy kantoi nimeä Elvis Country, jota pidetään Elviksen vahvimpana 1970-luvun albumikokonaisuutena. Se jäi myös Elviksen ainoaksi teema-albumiksi, jos gospel- ja joulualbumeja ei oteta lukuun.
Elvis Country -albumista pyrittiin selvästi luomaan totutusta poikkeavaa formaattia, niin ulkoasultaan kuin sisällöltäänkin. Kansikuva ei ollut tavanomainen Elvis-poseeraus, vaan siinä nähtiin Gladysin ja Vernonin kolmevuotias rakkauden hedelmä, hattu somasti kallellaan ja maapähkinä vasemmassa poskessa pullottaen.
Myös levyn musiikkiraitojen välissä kuultiin jotain erikoista. Perinteisen muutaman sekunnin tauon sijaan, oli raitojen väli täytetty kappaleella I Was Born About Ten Thousand Years Ago. Näin pyrittiin luomaan illuusio päättymättömästä soinnista, joka ei anna kuuntelijalle hetkeksikään aikaa herpaantua. Ratkaisu on ollut Elvis-levyllä persoonallinen, mutta se ei ole miellyttänyt kaikkia faneja.
Levy-yhtiö RCA:lle on kuitenkin annettava pisteet siitä, että näinkin "radikaaleihin" ratkaisuihin Elvis-levyn kohdalla oltiin uskallettu lähteä. Mutta siihen se sitten jäikin. Jatkossa Elvis-julkaisut noudattivat tutun turvallista kaavaa. Valitettavasti.
Elvis Country kuitenkin menestyi varsin hyvin, myyden kultaa, ja nousten Yhdysvalloissa korkeimmillaan listasijalle 12. Briteissä levy saavutti top ten -sijan 9.
ElvisMesta on koostanut albumin uudelleen, ilman häiritsevää välisoittoa. Yllättäen albumi kuulostaa raikkaammalta, ja jotkut biisit saavat ratkaisusta selvää etua. Kuten esimerkiksi Whole Lot-ta Shakin' Goin' On, jossa tymäkkä viidakkorumpuintro pääsee paremmin oikeuksiinsa, kun toinen kappale ei sulaudu sen päälle. Samoin käy myös kappaleelle The Fool, jonka suokitaran räime lähtee kuin kissakala rannasta. Nyt sitä ei häiritse mikään.
Harmittavasti biiseistä I Washed My Hands In Muddy Water ja Faded Love ei ole julkaistu alkuperäisiä ”puhtaita” mastereita, vaan saatavilla on ainoastaan pidemmät editoimattomat master-versiot, joista vielä jälkimmäisessä – alkuperäisestä poiketen – löytyy puhaltimilla varustettu versio.
Myös Tomorrow Never Comes'in alussa kuullaan Elviksen pelleilyä Roy Orbisonin kappaleesta Running Scared. Nämä kaikki tietenkin rikkovat originaalin albumin tunnelmaa, mutta eivät sitä kuitenkaan ratkaisevasti häiritse. Tältä se olisi kuulostanut: