Irlannin lahja maailmalle, joka kantaa amerikkalaisen tiedustelulentokoneen nimeä on U2.
Tiedossa on, että kyseisen bändin jäsenet osaavat arvostaa Elviksen perintöä. Dokumenttielokuvassa Rattle and Hum (1988), joka keskittyy yhtyeen silloiseen Amerikan kiertueeseen, heidät nähdään vierailemassa Gracelandissa, ja rumpali, Larry Mullen Jr, jopa liikuttuu kameroiden edessä näkemästään ja kokemastaan.
Bändin solisti, Bono, on jaellut vuosien varrella elämää suurempia lausuntojaan Elviksestä. Hänen kirjoittamansa kappale 🔈 Elvis Ate America on tsekkaamisen arvoinen, mutta nyt keskitymme toiseen samalla teemalla kulkevaan teokseen.
Elvis Presley and America julkaistiin vuonna 1984, albumilla The Unforgettable Fire. Kappale poikkeaa levyn muusta linjasta, unenomaisella ja tajunnanvirranomaisella tunnelmallaan. Johtuen paljolti siitä, että se oli tajunnanvirtaa.
Bono halusi tehdä levylle jotain, jonka tekeminen ei olisi kovin tietoista, ja jossa olisi vahva lyyrinen ote. Tuottaja Brian Eno kannusti Bonoa tekemään improvisoidun esityksen, jossa hän lausuisi ääniraidan päälle mitä sylki suuhun tuo. Esityksen ääniraitana käytettiin hidastettua versiota biisistä A Short of Homecoming, joka myös löytyi kyseiseltä albumilta.
Bono muistelee kirjassa U2 by U2:
"Sanoitukset eivät oikeastaan olleet kovin paljon esillä, koska Brian, Danny Lanois ja Edge eivät olleet kiinnostuneita sanoituksista. He halusivat säilyttää minun "bongolesen". 'Miksi kirjoittaa sanoituksia?', he sanoivat minulle: 'Miksi vaivautua? Fiilikset irtoavat siitä, kun kuvittelet, että olet japanilainen tai että olet italialainen. Kuvittele, että olet walesilainen. Kuvittele, että olet länsi-Irlannista, kuulet sen sydämessäsi, et tarvitse päätäsi.' Ja minä, kuin idiootti, uskoin sen, joten en koskaan saanut valmiiksi hyviä kappaleita, kuten Bad, klassikoita, kuten Pride In The Name Of Love, ne jäivät vain luonnoksiksi."
Nyt bändin keulakuva pääsisi irrottelemaan. Bono luuli, että kyseessä olisi vain raakaversio, jota sitten muokattaisiin ja korjattaisiin myöhemmin. Se oli kuitenkin puhdasta hetkessä elämistä. Eno oli enemmän kiinnostunut improvisaatiosta ja esityksen jatkuvuudesta, eikä editoidusta versiosta, joten kappaleen ensimmäinen versio oli sen viimeinen, ja päätyi levylle.
Bono on kertonut sanojen olleen reaktio Albert Goldmanin häpäisykirjalle, Elvis (1981).
Laulun Elvis-yhteyksiä on Bono selittänyt myös seuraavasti:
"Siinä se oli, tämä kaunis harmoninen muotokuva, hidastettuna, kunnes se kuulosti siltä, kuin jonkun aivot olisi kyllästetty Valiumilla, jonkun, joka ei voi koskettaa asioita kasvojensa edessä, jonkun, joka on niin kiedottu kipulääkkeiden puuvillaan, jonkun, joka on kuin Elvis Presley. Joten se on usvaa, muminaa, mutta kuinka voit kutsua laulua nimellä Elvis Presley and America, selittämättä samalla itseäsi."