Elokuvat | Wild In The Country | 1961

Wild In The Country (Kapinallisen laulu)
20th Century Fox, 1961
kesto 114 minuuttia

Ohjaus: Phillip Dunne
Tuottaja: Jerry Wald
Käsikirjoitus: Clifford Odets (Perustuu J. R. Salamancan romaaniin The Lost Country)
Musiikki: Kenyon Hopkins
Kuvaus: William C. Mellor
Leikkaus: Dorothy Spencer


Roolijako:

  • Elvis Presley – Glenn Tyler
  • Hope Lange – Irene Sperry
  • Tuesday Weld – Noreen
  • Millie Perkins – Betty Lee Parsons
  • Rafer Johnson – Davis
  • John Ireland – Phil Macy
  • Gary Lockwood – Cliff Macy
  • William Mims – Uncle Rolfe
  • Raymond Greenleaf – Dr. Underwood
  • Christina Crawford – Monica George
  • Robin Raymond – Flossie
  • Pat Buttram – Mr. Longstreet
  • Ruby Goodwin – Sarah
  • Alan Napier – Professor Joe B. Larson
  • Red West – Hank Tyler

Kappaleet:


Ensi-ilta Yhdysvalloissa: 15.6.1961 Memphis, Tennessee
Ensi-ilta Suomessa: 19.9.1961, Boston (Helsinki)

Aiheesta muualla:

Ylläpidon arvio

Elokuvan alkuperäinen Suomi-juliste.

Järjestyslukua seitsemän pidetään usein jonkinlaisena kulminaatiopisteenä, sitä se oli myös Elvis-elokuvien kohdalla, kun niiden määrä saavutti kyseisen lukeman. Sen jälkeen alkaisi tapahtua asioita, joista ei enää olisi paluuta.

Marraskuussa 1960 aloitti Elvis jo kolmannen elokuvansa kuvaukset saman vuoden sisällä. Se olisi myös viimeinen 20th Century Foxille tehty Elvis-elokuva. Alun perin vahvaksi draamaksi tarkoitettu Wild In The Country (Kapinallisen laulu, 1961) ei syntynyt onnellisten tähtien alla.

Elokuva esitteli Elviksen Glenn Tylerin roolissa, joka kamppaili taiteellisten pyrkimystensä, kolme naisen sekä äkkipikaisen ja väkivaltaisen luonteensa välisessä kiirastulessa.

Juoni perustui J. R. Salamancan romaaniin The Lost Country, johon arvostettu Clifford Odets kirjoitti hyvän käsikirjoituksen, mutta elokuvayhtiö 20th Century Fox alkoi pihistellä budjetissa, tunki sormensa tuotantoon ja vaati pakollisten laulujen lisäämistä tarinaan tiukentaen kuvausaikataulua. Näin ollen, ensin lupaavalta vaikuttanut projekti ei lopulta lunastanut odotuksia ja jäi vain keskinkertaiseksi melodraamaksi.

Tämä oli myös pettymys ohjaaja Philip Dunnelle, joka oli toivonut voivansa tuoda esiin Elviksen todelliset kyvyt vakavana näyttelijänä. Dunne oli suostunut mukaan, kun kuuli, että käsikirjoittaja Clifford Odets on mukana. Mutta vasta kun vähän yli puolet käsikirjoituksesta oli valmiina, Odets jostakin syystä erotettiin tehtävästä. ”Kässäri oli saatettava loppuun ja niinpä koetin matkia Odetsin tyyliä, mikä oli lähinnä mahdoton tehtävä”, muisteli Dunne, joka itsekin tunnettiin enemmän käsikirjoittajana kuin ohjaana.

Lisäksi mitään kuvausaikataulua ei ollut. Ahdinkoa lisäsi vielä se, että juoni, joka käsitteli vanhemman naisen ja nuoren miehen suhdetta, jäi toteutumatta, koska naispääosaan kaavaillun ranskalaistähti Simone Signoret'in kanssa ei päästy yhteisymmärrykseen palkkaneuvotteluissa. Elokuvan tuottaja Jerry Wald oli siis pakotettu käyttämään jotain studion sopimusnäyttelijöistä, tässä tapauksessa Hope Langea.

Ongelmaksi muodostui vain se, että Lange oli rooliin aivan liian nuori (vain vuoden Elvistä vanhempi). ”Meidän elokuvan pääteemaksi valitsemamme rakastavaisten ikäero lensi siis ulos ikkunasta. Sen tilalle oli vaihdettava luokkaero.”, kertoi Dunne.

Eikä siinä vielä kaikki. Studio ja elokuvan ”tekninen neuvonantaja” Eversti Parker vaativat taas lauluja mukaan, vaikka Elvis, Dunne ja Ward olivat niitä vastaan. ”Parker oli tahditon mies, jolla oli valtaa ja joka myös käytti sitä. Kun hän ja Sypros Skouras (20th Centyry Foxin johtaja) pistivät päänsä yhteen, tiesin, että elokuvan eheyttä vastaan kehiteltiin jotain katastrofia.”, muisteli Dunne.

Lisäksi, kun tuli ilmoitus, että kuvaukset oli saatava loppuun 37 päivässä, siinä vaiheessa kun niitä oli jo tehty 30 päivän ajan, ja joista osa oli kulunut laulujen purkittamiseen, paloi Dunnelta käämi: ”Mitäs jos emme ehdi tekemään sitä siinä ajassa? Kuulkaas, minulla taitaa olla parempi idea, lopetetaan homma saman tien!”, meuhkasi Dunne ja lähti pakkaamaan matkalaukkuaan. Jotta täydelliseltä fiaskolta vältyttäisiin, joutui studio myöntymään Dunnen vaatimaan lisäaikaan.

Kaiken tämän keskellä Elvis yritti puristaa itsestään uskottavimman roolisuorituksen siihen asti. Olosuhteeet huomioon ottaen hän onnistuu hyvin. Dunne: ”Elviksen lahjakkuus näyttelijänä yllätti minut. Hän esitti roolinsa niin olisi aina esittänyt tällaisia rooleja. Minulla oli tapana soittaa näyttelijöille jotain musiikkia, jotta he saavuttaisivat oikean tunnelman. Erästä kohtausta varten soitin Elvikselle Bachin 5. Barnderburgilaisen konserton hitaan osan. Ja hän ihastui siihen!”

Arvossa pidetty Elvis-elämäkerturi Peter Guralnick ei ole ollut yhtä vakuuttunut. Hän lyttää kirjassaan Elvis – Graceland (LIKE 2000) Elviksen suorituksen täysin: ”Mikäli haluaa etsiä yhden ratkaisevan vian Wild In The Countrysta – sen lisäksi että käsikirjoitus sisältää kaikki aikansa 'herkkä nuori mies' -latteudet – se vika on Elvis Presley. Hän tuntuu olevan eksyksissä, kompastelevan roolinsa halki, heittelehtivän mahtipontisten julistusten reunustamien kärttyilyjen ja yhtä naurettavan värjyvän herkkyyden välillä ... Hän on eloton, hän puuskahtelee repliikkejään, pielessä ovat niin ajoitus, vakuuttavuus, paneutuminen kuin äänensävykin. Tätä voi vertailla hänen esitykseensä King Creolessa, joka oli täynnä huoletonta varmuutta, rentoutta ja harkitun otteen lyyrisyyttä. Nyt, vain kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, repliikeissä ei ole rytmiä. Elokuvan nuori mies tuntuu lukevan repliikkejään läpi, monissa tapauksissa kuin kilpalausuntana.”

Melko tuoreessa haastattelussa, Guralnick puhuu, kuinka Elvis oli ikään kuin kadottanut kunnianhimonsa näyttelemiseen. Se kuulemma näkyy juurikin kahdessa (edellinen oli Flaming Star) armeijan jälkeisessä draamaroolissa.

En voi mitenkään yhtyä ainakaan kaikilta osin Guralnickin näkemyksiin. Epävarmuus, joka eli armeijan jälkeisessä Elviksessä johtui monista syistä. Olihan hän kuvitellut, että hänen uransa oli loppu. Lisäksi Elviksen äiti oli kuollut, Gladys ei ollut enää tukemassa poikansa tekemisiä. Elvis oli löytänyt armeija-aikanaan ”ihmelääkkeen” nimeltään amfetamiini, joka loi keinotekoista itsevarmuutta ja energisyyttä sekä alkoi myös pikkuhiljaa vaikuttaa haitallisesti käyttäjänsä luonteeseen.

Elviksen kohdalla pitää aina muistaa myös se, että ennen ensimmäistä elokuvaansa, hänellä ei ollut rooleja edes koulunäytelmissä. Hän oli imenyt kaikki oppinsa James Deanin ja Marlon Brandon kaltaisilta alan lahjakkaita edelläkävijöiltä, jotka olivat saaneet koulutuksensa New Yorkin Actor's Studiolla. Lähimmäksi sitä Elvis pääsi, kun Eversti Parkerin apulainen, Tom Diskin, antoi King Creolen kuvauksissa hänelle Stanislavskin metodinäyttelemisen oppeja sisältävän kirjan, My Life in Art. Elviksen näytteleminen onkin suhteutettava edellä mainittuihin puitteisiin, ja niissä, se on erittäin hyvää.

Elokuvan ensi-illan ennakkolehtimainos.

Vertaisin Elvistä Marilyn Monroeen, joka omasi samanlaista luonnonlapsen karismaa, mutta jonka kohtalona oli joutua tietynlaisen imagon vangiksi. Vaikka Marilyn oli 1950-luvun puolivälissä Hollywoodin yksi kirkkaimmista tähdistä, halusi hän siltikin käydä Actor's Studiolla syventämässä ammatinkuvaansa. Mutta sieltä palatessaan häntä vierastettiin, koska hän oli ”oppinut” näyttelemään. Heti kun Marilyn palasi takaisin tyhmän blondin rooliinsa – ja mieluiten vielä tanssivana ja laulavana – niin hän oli taas kaikkien rakastama.

Elviksen roolisuoritukseen vaikuttivat varmasti monet asiat. Kuten jo edellä tuli todettua, eivät lähtökohdat ylipäätänsäkään olleet kovin suotuisat. Elviksellä oli jo edellisen elokuvan aikana vaikeuksia luoda yhteys ohjaajan (Don Siegel) kanssa, ja samanlaisia tuntemuksia oli hänellä nytkin. Myös Elviksen liepeillä jatkuvasti hengaillutta kaverikööriä eivät ohjaajat katsoneet hyvällä, he valittivat sitä, etteivät päässet tarpeeksi lähelle Elvistä, jotta olisivat voineet luoda näyttelijän kanssa luottamuksellisen suhteen.

Elviksen yhtä mielitiettyä elokuvassa näytellyt Millie Perkins:

”Elvis osoittautui ihmiseksi, josta pidin kovasti. Hän yritti kovasti tehdä tästä elokuvasta paremman kuin muut elokuvansa. Näin hänen yrittävän ja esittävän kysymyksiä, mutta uskoisin, surullista kyllä, että ohjaajalla ei ollut resursseja auttaa Elvistä sen kaiken läpi. Tunsin, että siinä oli mies, jolla oli sydän ja sielu, ja joka todella välitti ihmisistä. Hän kohteli minuakin niin, meidän kesken vallitsi kunnioitus, mutta elämämme kulkivat aivan eri tasoilla. Olin tuolloin naimisissa Dean Stockwellin kanssa, ja Elvis oli... minusta tuntui kuin hän ajalehtisi. Hänen kaverinsa olivat paikalla joka päivä, painien lattialla. En edes tiennyt, mitä tyttöjä hän tapasi tuolloin, koska se ei kiinnostanut minua. Hänen henkilökohtainen elämänsä tuntui niin typerältä, ja silti tiesin, että olin sen uhri. Minusta tuntui siltä, että Philip Dunne mielisteli Elvistä. Näin Elviksen katsovan ihmisiä ympärillään, tehden heistä yhteenvetoja nopeammin kuin kukaan muu olisi kyennyt, ja tunsin, että melko nopeasti hän huomasi olevansa pettynyt Philip Dunneen, mutta hän oli liian kohtelias ja hyväkäytöksinen, että olisi sanonut asiasta mitään.”

Perkinsillä itsellään oli samankaltaisia huomioita ohjaajan suhteen. Hän kutsui Dunnea ”intellektuelliksi teeskentelijäksi”.

”Jokin muukin oli kuitenkin vialla. Elvis oli pahalla päällä. Hän oli nähnyt, kuinka rooli elokuvassa Täältä ikuisuuteen (From Here to Eternity) oli muuttanut Frank Sinatran elämän, ja toivoi, että hänelle kävisi samoin. Mutta siinä häntä ei auttaisi tällaiset sekatyyliset elokuvat, jotka eivät olleet täysin draamallisia mutta eivät kunnon musikaalejakaan. Hän haukkui elokuvien käsikirjoituksia kavereilleen, mutta kenties hän myös epäili sisimmässään, ettei osaisi esittää luontevasti kuin itseään.”, Ray Connolly: Elvis Presley – Legendan elämä 1935–1977 (Minerva 2019)

Aina välillä Elvis saa esitykseensä rentoutta ja vaivattomuuden tuntua, mutta kun suuta aletaan laittaa mutruun ja puristaa draamaa perseellä, niin vaikutelma muuttuu päälleliimatun oloiseksi. Tunteen palo jää puolitiehen, eikä se välity katsojalle. Aidoimmat purskahdukset saavutetaan kohtauksissa, joissa vaaditaan raivoa ja äkkipikaisuutta, piirteitä, jotka olivat Elviksen yksityiselämässä välillä liiankin totta.

Elvis oli kasvanut ympäristössä, jossa omia heikkouksia ei saanut näyttää. Hänen maailmankuvansa rakentui machomaiselle ajattelutavalle. Kun hän yhtäkkiä elokuvassa joutuikin esittämään haavoittunutta, herkkää ja avoinna olevaa ihmistä, ei se käynytkään käden känteessä. Ainoastaan hyvin yksityisinä hetkinään hän pystyi siihen, mutta ei koko valkokankaan leveydeltä. Siinä kohti hän olisi tarvinnut näyttelijän koulutusta tai vähintäänkin hyvää ohjausta.

Dunne: ”Meidän ujo 8-vuotias tyttäremme ei millään halunnut kätellä ihmisiä. Elvis suostutteli hänet siihen. Elvis vain ojensi kätensä ja pienen rohkaisun ja mairittelun jälkeen Jessica kätteli häntä. Sillä hetkellä ymmärsin, mitä Elviksestä olisi voinut tulla ilman valtavaa kuuluisuutta, Parkeria, jees-miehiä... tuolla hetkellä Elvis oli valloittava.”

Elviksen näytteliminen draamoissa valitettavasti loppui jo ennen kuin se oli päässyt edes kunnolliseen alkuun. Hänelle ei annettu tarpeeksi mahdollisuuksia. Emme saa siis koskaan tietää, olisiko Elviksestä kehittynyt varteenotettava ja täysipainoinen näyttelijä.

Elokuvassa on kaikki puitteet kunnossa. Kuvaus on jälleen kerran hienoa. Olihan kameran varressa kaksinkertainen Oscar-voittaja, William C. Mellor. Valaistus ja lavastus ovat uskottavia, etenkin Glenn'in enon Rolfen (William Mims) pihapiirissä ja sisätiloissa. Myös aidot ulkokohtaukset ovat tyylikkäitä. Sitten tuleekin se ongelma. Elokuva itsessään on pitkäpiimäinen kuvajainen siitä, mitä sen olisi pitänyt olla: väkevä ja syvällinen draama. Se onkin tapetti! Kaunis ja silmää miellyttävä, mutta ohut, ilman sen kummempaa kosketuspintaa.

Näyttelijät vain pönkittävät tätä mielikuvaa. Hope Lange, myötätuntoisena psykologina, on hengetön ja tunteita herättämätön. Hänen tulevan aviomiehensä roolissa seisoskeleva, John Ireland, on yhtä eläväinen ja mielenkiintoinen kuin raakalauta. Gary Lockwood, jonka näemme myös Elviksen aisaparina tulevassa elokuvassa It Happened At The World's Fair (Sydän tarjolla, 1963), esittää nyt öykkäriä, joka ei ainakaan allekirjoittanutta saa kyrpiintymään.

Oikeastaan ainoa elon merkkejä osoittava näyttelijäkaartilainen on lumppumaisessa roolissaan keimaileva Tuesday Weld. Myös Elviksellä näyttää synkkaavan parhaiten juuri hänen kanssaan. Olivathan he jo hieman heilastelleet ennen leffan kuvauksia. Aina kun nuo kaksi ovat samoissa kuvissa, voi katsoja rentoutua, yhdessä Elviksen kanssa.

Pariskunnan kemiat kulminoituvat kohtaukseen, jossa Glenn ja Noreen (Tuesday Weld) saapuvat Irene Sperryn (Hope Lange) kotitalon pihaan hillumaan humalassa. Kerrotaan, että Elvis otti pari drinkkiä ennen kohtausta, jotta suorituksesta tulisi uskottavampi. Elokuvan mieliinpainuvimpia hetkiä se ainakin on. Niitä nimittäin ei ole montaa.

Aikalaisia on saattanut myös huvittaa Elviksen akateeminen, kirjallisia lahjakkuuksia esittelevä rooli, kulkihan se ristiriidassa rokkitähden sivistymättömyyden ja juntin maalaispojan mielikuvan kanssa. Todellisuudessa Elvis oli lukutoukka. Eikä lukemisto ollut ollenkaan sieltä kevyemmästä päästä. Vuosien varrella Elvis kahlasi läpi yli tuhat runoutta, filosofiaa, spirituaalisia tekniikoita, esoteerista taidetta, kosmologiaa, numerologiaa, metafysiikkaa ja jopa okkultismia käsittelevää teosta.

Elvis oli myös haaveillut lukion jälkeen yliopistoon menosta, mutta köyhällä perheellä ei sellaiseen kuitenkaan ollut varaa. Elvikseltä siis löytyi työkalupakistaan hyviä välineitä, mutta ihan täysin hän ei niitä osannut hyödyntää.

Wild In The Country oli siihen asti huonoiten lippukassoilla menestynyt Elvis-elokuva. Se ei löytänyt yleisöänsä. Elviksen iloisista musiikkesityksistä nauttimaan tulleet fanit joutuivat pettymään, samoin kuin laadukkaan draaman ystävät.

Vaikka taiteellinen/taloudellinen puoli leffoissa takeltelikin ja itsevarmuus näyttelemisessä, ei artistin epävarmuudesta ollut tietoakaan musiikkirintamalla. Elvis takoi tuolloin suurimmat hittinsä ja levytti monet hienommista albumeistaan. Elviksen on ollut pakko jossakin välissä pysähtyä punnitsemaan valintojaan, mutta hän ei kuitenkaan ollut aikeissakaan lopettaa elokuvanäyttelijän uraa, itse asiassa, se oli vasta lähtöruudussa. Hän todellakin toivoi, että kaikki vielä sen suhteen muuttuisi kunnianhimoisempaan ja valoisampaan suuntaan.

Seuraava elokuva tulisi muuttamaan kaiken ja määrittelemään hänen kohtalonsa Hollywoodissa – lopullisesti.

Ohjaaja Philip Dunne: ”Toivon kuitenkin, että Elvis tajusi ennen kuolemaansa, että tässä elokuvassa hän kykeni hyödyntämään runollisen materiaalin täysissä määrin ja osoitti samalla olevansa mitä lahjakkain näyttelijä – sekä muusikko, joka kykeni arvostamaan Johann Sebastian Bachia!”

Trivia

Elokuvan ensi-illan lehtimainos.

Wild In The Countryn kuvaukset aloitettiin 11. marraskuuta 1960 ja saatiin päätökseen 17. tammikuuta 1961.

Kuvauspaikkoina Kaliforniassa olivat muun muassa Victorian Ink House St. Helena'ssa ja ulkokuvauksia tehtiin ympäri Napa Valley'ta, muun muassa siellä sijaitsevassa Calistogan kaupungissa. Myös UCLA:n kampusalueella käytiin tekemässä kuvauksia 75 avustajan voimin.

Amerikan ensi-ilta pidettiin Memphisissä 15. kesäkuuta 1961. Suomeen Kapinallisen laulu saapui elokuvateatteri Bostoniin 15. syyskuuta 1961.

Suomen tv-ensi-ilta oli 22. marraskuuta 1997 (MTV3)

Elokuva perustui J.R. Salamancan romaaniin The Lost Country. Elokuvaversio erosi alkuperäisteoksesta jonkin verran. Kirjassa Glenn oli orastavan kirjailijan sijasta taiteilija ja Irene Sperry oli opettaja.

”Wild In The Country” on fraasi Walt Whitmanin kirjasta Leaves of Grass. Tuottaja Jerry Wald on sanonut, että hän odotti vuosia elokuvaa, jossa hän saisi käyttää tuota titteliä.

Ohjaaja Philip Dunne oli saavuttanut menestystä enemmän käsikirjoittajana. Hänen parhaiten tunnettuja elokuviaan ovat How Green Was My Valley (Vihreä oli laaksoni, 1941), The Ghost and Mrs. Muir (Kummitus ja rouva Muir, 1947) ja The Robe (Näin hänen kuolevan, 1953).

Elokuvan vaihtoehtoisessa lopussa Irene Sperry kuolee oman käden kautta ja Betty Lou saattaa Glenin kouluun. Testiyleisö oli kuitenkin halunnut Irenen säilyvän hengissä.

Millie Perkins teki elokuvadebyyttinsä pääroolissa, The Diary of Anne Frank (Anne Frankin päiväkirja, 1959).

Kuvaaja William C. Mellor voitti Oscarit elokuvista A Place In The Sun (Paikka auringossa, 1951) ja The Diary of Anne Frank (Anne Frankin päiväkirja, 1959).

Vuonna 1960 ohjaaja Philip Dunne toimi presidenttikandidaatti John F. Kennedyn puheenkirjoittajana. Myös toinen Kennedy-yhteys elokuvasta löytyy: Rafer Johnson (Davis) oli entinen olympialaisten kymmenottelun voittaja, ja Wild In The Country oli hänen toinen elokuvansa. Hän ja Roosevelt Grier toimivat Robert F. Kennedyn henkivartijoina, kun hänet ammuttiin Ambassador-hotellissa, Los Angelesissa, 5. kesäkuuta 1968. Johnson ja Grier riisuvat Sirhan Sirhanin aseista. Kennedy kuoli aikaisin seuraavana aamuna.

Psykologia näytellyt Hope Lange teki debyyttinsä valkokankaalla Marilyn Monroen elokuvassa Bus Stop (Bussipysäkki, 1956), kuten myös hänen aviomiehensä Don Murray. He erosivat Wild In The Countryn kuvausten aikana. Lange kirjoitti joitakin vuorosanojaan uusiksi, niin hyvin, että ohjaaja Philip Dunne antoi hänelle hänen oman Writers Guild of America -jäsenkorttinsa.

Kuvausten aikana Elvis sai levy-yhtiö RCA:lta lahjaksi platinakellon, siitä hyvästä, että oli myynyt 75 miljoonaa levyä.

Elokuva sisältää hauskan kuriositeetin: sekä Tuesday Weld että Millie Perkins ovat myöhemmin näytelleet Elvis-aiheisissa tuotannoissa. Ensin mainittu Elvis-fania vuoden 1988 filmatisoinnissa Heartbreak Hotel (Eläköön Elvis!) ja jälkimmäinen Elviksen äitä tv-sarjassa Elvis (Kuningas Elvis, 1990).

Glenn Tylerin rooliin oli harkinnassa myös poplaulaja Fabian.

Glennin veljeä, Hank Tyleria näytellyt, Red West, oli Elviksen ystävä jo kouluajoilta. Hän pääsi nyt lausumaan ensimmäiset vuorosanansa elokuvassa. Myöhemmin Red menestyi Hollywoodissa ihan mukavasti, saaden useita sivurooleja filmeissä ja televisiossa. Hänen monista hahmoistaan voidaan vaikka mainita Sgt. Andy Micklin, Suomessakin 1980-luvulla nähdyssä tv-sarjassa, Baa Baa Black Sheep (Raikulipojat lennossa, 1976–1978).

Blooperit

Juoppokohtauksessa Elvis, Tuesday Weld seuranaan, roiskuttaa letkulla vettä Irene Sperryn kotitalon ikkunoihin. Lähikuvassa, jossa naiset katsovat ulos, on ikkuna kuitenkin aivan kuiva.

Lehtiarvostelut

Katso-lehden ja Arto Pajukallion arvio, elokuvan tv-ensi-illan tiimoilta 22.11.1997 (MTV3). Kapinallisen laulu on esitetty Suomen valtakunnan kanavilla kaksi kertaa, viimeisin kerta on ollut 17.8.2003 (MTV3).

نموذج الاتصال