Elokuvat | Kid Galahad

Kid Galahad (Nyrkkeilysankari Kid Galahad)
United Artists, 1962

Ohjaus: Phil Karlson
Tuottaja: David Weisbart
Vastaava tuottaja: Walter Mirisch
Käsikirjoitus: William Fay
Musiikki: Jeff Alexander
Kuvaus: Burnett Guffey
Leikkaus: Stuart Gilmore

Perustuu Francis Wallacen romaaniin Kid Galahad

Roolijako:

Elvis Presley – Walter Gulick
Gig Young – Willy Grogan
Lola Albright – Dolly Fletcher
Joan Blackman – Rose Grogan
Charles Bronson – Lew Nyack
David Lewis – Otto Danzig
Robert Emhardt – Maynard
Liam Redmond – Father Higgins
Judson Pratt – Zimmerman
Ned Glass – Lieberman
George Mitchell – Mr. Sperling
Roy Roberts – Jerry the Promoter
Michael Dante – Joie Shakes
Richard Devon – Marvin
Edward Asner – Apulaispiirisyyttäjä Frank Gerson

Kappaleet:

King of the Whole Wide World
This Is Living
Riding the Rainbow
Home Is Where the Heart Is
I Got Lucky
A Whistling Tune

Ensi-ilta Yhdysvalloissa: 29.8.1962
Ensi-ilta Suomessa: 30.11.1962, Aloha (Helsinki)

Aiheesta muualla:

Elokuvan alkuperäinen Suomi-juliste.

Trivia

Elokuvan tarina vaati, että nyrkkeilijöiden harjoitusleiri sijoitettaisiin kesäiseen New Yorkin Catskillsiin. Kid Galahad kuvattiin kuitenkin loka-marraskuussa Idyllwildissä, Kaliforniassa, Los Angelesin itäpuolella sijaitsevassa lomakeskuksessa. Paikka sijaitsi korkealla, joten siellä oli kolemapaa, kuin aurinkoisessa Kaliforniassa yleensä. Näyttelijöiden piti pukeutua kesävaatteisiin ja hymyillä vaikka oli todella kylmä, ja he yrittivät olla hengittämättä kameran edessä. Kuvaukset jouduttiin keskeyttämään 21.11.1961 lumimyrskyn vuoksi ja siirrettiin takaisin Hollywoodiin. Katso video Kid Galahadin kuvauspaikoista.

Sisäkuvaukset tehtiin MGM:n Culver Cityn studiolla ja ne valmistuivat joulun alla 21.12.1961.

Kuvaustauko. Lippalakkipäinen ohjaaja Phil Karlson, Lola Albrightin ja Elviksen välissä, lavastetun lomakeskuksen sisätiloissa, MGM:n Culver Cityn studiolla.

Kid Galahadin Yhdysvaltojen ensi-ilta oli 29. elokuuta 1962. Suomen ensi-ilta pidettiin elokuvateatteri Alohassa, Helsingissä, 30. marraskuuta 1962.

Elokuvan Suomen tv-ensi-ilta oli 5. heinäkuuta 1977 (TV1). Se oli ensimmäinen Suomen tv:ssä nähty Elvis-elokuva. Kaikkiaan elokuva on nähty kotimaan valtakunnan kanavilla neljä kertaa, viimeksi 10. lokakuuta 2015 (YLE Teema).

Tarinan oli kirjoittanut Francis Wallace jo 1930-luvulla ja se oli julkaistu tuoreeltaan The Saturday Evening Post -lehdessä.

Warner Brothers filmasi Kid Galahadin ensimmäisen kerran vuonna 1937. Sen suomalainen nimi oli Gangasterivalmentaja. Ohjaajana toimi Michael Curtiz, joka ohjasi myös Elviksen parhaaksi elokuvaksikin mainitun King Creolen (Kitara kainalossa, 1958). Elvis olisi halunnut Curtizin myös hänen Kid Galahad -elokuvansa ohjaajaksi.

Elokuvan ensi-illan lehtimainos.

Toisen kerran tarina kuvattiin vuonna 1941, mutta tuossa versiossa kehä oli muutettu sirkusareenaksi. Sirkustirehtöörin roolissa nähtiin Humphrey Bogart, joka näytteli myös vuoden 1937 elokuvassa. Eddie Albert näytteli Walter Gulickin roolin leijonankesyttäjänä.

Kid Galahadin ohjasi gansteriaiheisiin erikoistunut Phil Karlson, joka oli nuori lakiopiskelija, kun hän sai työpaikan Universal Picturesissa rekvisiittamiehenä. Pian hän siirtyi elokuva-alalle ja jatkoi ohjaamista pienen budjetin elokuvissa, joissa pääosissa olivat Bowery Boys, Charlie Chan ja Abbott & Costellon komediaryhmä. Hän ohjasi myös elokuvat Hel to Eternity (Helvetistä ikuisuuteen, 1960), The Young Doctors (Nuoria lääkäreitä, 1961), Ben (1972) ja Walking Tall (Lahjomaton sheriffi, 1973).

Vain kaksi viikkoa sen jälkeen, kun Elvis ilmoittautui elokuvaan, ohjaaja Phil Karlson levitti julkisuuteen kuvia Presleystä, miltä hän näyttäisi kehässä. "Hän näyttää siltä, että sähkövatkain olisi työstänyt hänen kasvojaan", kolumnisti Dorothy Manners raportoi. ”Yksi silmä on turvonnut ja kiinni, hänen poskellaan on ruma haava ja hänen huulensa ovat turvonneet. Kuvista päätellen Kid Presleyn täytyy hävitä jokainen käsikirjoituksen ottelu."

Promokuvia, joissa havainnollistetaan elävästi, miltä näyttää juuri lähempää tuttavuutta nyrkkien kanssa tehnyt Walter Gulick.

Gig Young (oikealta nimeltään Byron Barr), näytteli nyrkkeilypromoottoria. Hän rakasti näyttelemistä kasvaessaan kotiseudullaan Minnesotassa. Young työskenteli sellaisissa elokuvissa kuin Desk Set (Täydellinen sihteeri, 1957), That Touch of Mink (Minkin kosketus, 1962) ja Strange Bedfellows (Oudot petikaverit, 1965). Hän sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta miessivuosasta elokuvissa Come Fill the Cup (Viimeinen varoitus, 1951) ja Teacher's Pet (Opettajan lemmikki, 1958). Hän voitti sekä Oscar- että Golden Globe -palkinnon parhaasta miessivuosasta vuoden 1969 elokuvassa They Shoot Horses Don't They? (Ammutaanhan hevosiakin).

Lokakuussa 1978, kolme viikkoa tuoreen aviolliittonsa jälkeen, Gig Young ja hänen vaimonsa löydettiin kuolleena asunnostaan Manhattanilla. Poliisi oletti, että Young ampui vaimonsa ja sitten itsensä. Young löydettiin kasvot alaspäin makuuhuoneensa lattialta, Smith & Wesson -pistooli kädessään. Young oli ampunut itseään suuhun. Hänen vaimoaan oli ammuttu takaraivoon. Itsemurhaviestiä ei löytynyt.

Charles Bronson, joka näytteli valmentaja Lew Nyackia, syntyi Charles Buchinskyna Pennsylvaniassa vuonna 1921. Hän oli yksi 15 lapsesta, jotka syntyivät liettualaisten maahanmuuttajien vanhemmille. Perheensä ainoana lukion käyneenä hän työskenteli hiilikaivoksissa tukeakseen perhettään taloudellisesti. Toisen maailmansodan aikana hän palveli Yhdysvaltain armeijassa. Hänen ansioluoettelostaan löytyy satoja elokuvia ja tv-ohjelmia sivunäyttelijänä ja päätähtenä – yleensä jämäköissä ja kovissa rooleissa. Hänen tunnetuimipia elokuviaan ovat The Magnificent Seven (7 rohkeata miestä, 1960), Once Upon a Time in the West (Huuliharppukostaja, 1968), The Dirty Dozen (Likainen tusina, 1967) ja Death Wish (Väkivallan vihollinen, 1974). Hän sai Emmy-ehdokkuuden vuonna 1961 sivuroolistaan television G.E. Theater -esityksessä Memory in White. Vuonna 1972 hän sai Golden Globe -palkinnon maailman suosituimpana miesnäyttelijänä. Hänen viimeiseksi työkseen jäi tv-elokuvasarja Family of Cops (1995-1999).

Kerrotaan, että Elvis ja Charles Bronson eivät tulleet toimeen keskenään. Bronson ei puhunut Elviksen kanssa ja halveksui hänen karate-näytöksiään kuvausten välissä. Elvis taas kutsui häntä kavereitten kesken "muskeliapinaksi".

Elvis istuu Mayflower-muuttoauton takana alkutekstien aikana. Yritys on edelleen toiminnassa, ja sillä on sama logo: mastopurjelaiva.

Elvis oli juuri hankkinut Scatterin, lemmikkisimpansin, joka huvitti Elvistä temppuillaan. Scatter matkusti usein Kaliforniaan porukan mukana ja vieraili elokuvien kuvauksissa. Tämä oli Scatterin ensimmäinen matka Hollywoodiin.

Lemmikkisimpanssi Scatter, Alan Fortasin ja Elviksen välissä, Kid Galahadin kuvaustauolla. Taustalla Gig Young.

Kid Galahad saattaa olla ensimmäinen elokuva, jossa käytetään hammaslankaa.

Elokuvasta pois leikatussa aloitusjaksossa Elviksen esittämä Walter Gulick varastaa tuopin maitoa.

Joan Blackman näytteli Elviksen rakastettua Rose Grogania, promoottorin sisarta. Hän ja Elvis olivat työskennelleet yhdessä edellisenä vuonna elokuvassa Blue Hawaii (Sininen Havaiji).

Lola Albright näytteli Dolly Fletcheriä, promoottorin tyttöystävää. Hänet todennäköisesti tunnetaan parhaiten Emmy-ehdokkuudestaan laulaja Edie Hartina tv-sarjassa Peter Gunn. Hän näytteli muun muassa Judie Garlandin ja Fred Astairen tähdittämässä elokuvassa Easter Parade (Sinun kanssasi kahden, 1948) ja Kirk Douglasin elokuvassa Champion (Nyrkkeilysankari, 1949). Häneltä löytyy myös lukuisia vierailevia rooleja erinäisissä tv-produktioissa.

Galahadin nyrkkeilytyyli näyttäisi ennakoivan Muhammad Alin kuuluisaa "Rope-A-Dope" -tekniikkaa, jossa vastustajan annetaan väsyttää itsensä ja sitten lyödä hänet kanveesiin yhdellä iskulla. Sylvester Stallonen, jonka tiedetään olevan Elvis-fani, on arveltu kopioineen idean Kid Galahadista, omaan menestyneeseen Rocky-elokuvasaagaansa.

Mushy Callahan, nuorten nyrkkeilyn keskisarjan maailmanmestari, toimi Elviksen valmentajana hänen nyrkkeilykohtauksissaan. Callahan toimi myös teknisenä neuvonantajana/taistelukoreografina sellaisissa elokuvissa kuten From Here To Eternity (Täältä ikuisuuteen, 1953) ja The Great White Hope (Ylpeä jättiläinen, 1970) ja näyttelijöille, kuten Kirk Douglas ja Errol Flynn. Hänet valittiin World Boxing Hall of Fameen vuonna 1989.

Callahan kehui Elviksen luontaista urheilullisuutta: "Hänellä on hyvä fyysinen rakenne ja erinomainen koordinaatio. Hän ei ollut koskaan ennen nyrkkeillyt, mutta hän omaksui sen nopeasti, koska hän treenasi myös karatea."

Elvis treenamassa Mushy Callahanin kanssa. Näyttäisi siltä, että Callahanin suojaus on pettänyt.

Elvistä valmensi myös Al Silvani, joka oli toiminut valmentajana ja kehän kulmamiehenä monille maailmanmestareille, kuten Floyd Pattersonille, Jake La Mottalle, Rocky Grazianolle ja Carmen Basiliolle.

Elvikselle suunniteltiin tiukka harjoitusohjelma, koska hänelle oli kertynyt ennen kuvauksia liikakiloja. Siihen kuului runsasproteiininen ruokavalio, juoksulenkkejä, säkin hakkaamista, varjonyrkkeilyä ja jopa sparrausta ammattilaisten kanssa.

Myös Sugarboy Romeroa näyttelevä Orlando do la Fuente teki taistelukohtauksista autenttisempia. Tuolloin hän oli voittamaton keskisarjan nyrkkeilijä.

Jimmy Lennon, Los Angelesin olympiaauditorion ottelukuuluttaja, toimi elokuvassa vastaavassa roolissa.

Ed Asner näytteli apulaispiirisyyttäjää Frank Gersonia. Se oli Asnerin toinen elokuvarooli, sillä hän debytoi juuri ennen Kid Galahadia elokuvassa The Murder Men (1962). Myöhemmin hän näytteli pienen roolin vuoden 1969 Elvis-elokuvassa Change of Habit. Pian sen jälkeen hänestä tuli tähti television kautta. Hänet tunnetaan parhaiten pitkäaikaisesta roolistaan Lou Grantina The Mary Tyler Moore Show -sarjassa ja spin-off-sarjassa Lou Grant. Muita tunnettuja tv-produktioita ovat muun muassa olleet minisarjat Roots (Juuret, 1977) ja Rich Man, Poor Man (Rikas, rakas, köyhä, varas, 1976). Asner voitti kaikkiaan seitsemän Emmy-palkintoa. Katso video, jossa Ed Asner puhuu työskentelystään Elviksen kanssa.

Blooperit

Noin 45 minuutin kohdalla ja ensimmäisen ammattiottelun jälkeen Galahad tyrmää vastustajansa. Tuomarin lasku kymmeneen on erittäin nopea, ja kun hän heilauttaa käsiään ottelun loppumisen merkiksi, nousee vastustaja nopeasti ylös, vaikka hänet on juuri tyrmätty.

Kid Galahad harjoittelee huippuotteluun keskellä kesää, mutta kaikki oranssit ja keltaiset lehdet puissa ja maassa, kertovat selvästi, että kohtaukset on kuvattu syksyllä.

Elokuvan lopussa Elvis esittää kappaleen Whistling Tune, joka oli tarkoitettu jo edelliseen elokuvaan Follow That Dream. Se kuitenkiin nähtiin vasta Kid Galahadissa. Sanoissa lauletaan yöllisestä kävelystä ("It's a whistling tune for walking in the night..."), vaikka Elvis ja Joan Blackman nähdään kävelevän käsikynkässä keskellä kirkasta päivää.