Vuonna 1998 julkaistu kaksiosainen digitaalinen cd-levy The Brightest Star On Sunset Boulevard edustaa bootlegien aatelia. RCA:n Hollywoodin studiolla 24. heinäkuuta 1970 tallennettu äänite oli omana aikanaan niin saundeiltaan kuin sisällöltäänkin parasta, mitä piraattiteollisuudella oli tarjota. Kyseessä on That's The Way It Is -dokumenttielokuvan tiimoilta, ennen elokuussa alkavaa Las Vegas -sesonkia varten tehdyt harjoitukset, joita ei paria esitystä lukuun ottamatta oltu kuultu aiemmin kokonaisuudessaan.
Valitettavasti filmiryhmä ei vain ollut tuolloin paikalla, kuten he olivat muutamaa päivää aikaisemmin 14–15. heinäkuuta ja myöhemmin 29. heinäkuuta MGM:n Culver Cityn studiolla pidetyissä harjoituksissa, joiden esityksiä nähdään elokuvassakin.
On epäselvää, miksi nuo 24. päivän harjoitukset äänitettiin, mutta ei kuitenkaan kuvattu, eikä audiotakaan elokuvassa kuulla. Aineisto kuitenkin meidän onneksemme vuosi bootleggareille, koska Elviksen oma levy-yhtiö oli tuolloin vielä sen verran kuutamolla, että olisi ymmärtänyt tämän kaltaisten äänitteiden merkittävyyden päälle.
Sittemmin Sony (silloinen BMG) on kyseisen matskun julkaissut, mutta se otti vielä aikaa yli 20 vuotta, kun vuonna 2020 sessiot näkivät päivänvalon keräilijöille suunnatulla massiivisella boksilla Elvis – That’s The Way It Is – 50th Anniversary Collectors Edition.
Nyt siis puhutaan ajasta kun internet oli vielä nuori, eikä tällainen materiaali ollut vielä parin hiiren klikkauksen päässä. Siksi oli hankittava fyysinen tuote, että sitä pääsi kuuntelemaan. Ja kieli pitkällä niitä sitten odoteltiinkin postista saapuvaksi. 1990-luvulla Elvis-bootlegien laatu nousi suorastaan kohisten, pakottaen pikkuhiljaa virallisen levy-yhtiönkin reagoimaan. Samasta aiheesta olenkin jo aiemmin kirjoitellut Finding The Way Home -buutsin yhteydessä.
Osittain uudelleen muokattu juttu on julkaistu alun perin The King -jäsenlehdessä (nro 5/1998).
Tämän kertainen Fort Baxter -tuplajulkaisu The Brightest Star on Sunset Boulevard ei juuri arvosteluja kaipaa. Sen verran maukkaasta tuotoksesta on kyse, että yksinkertainen neuvo kuuluu: osta ja kuuntele! Aivan näin helpolla en lukijoitani kuitenkaan päästä, joten palataanpa ajassa 28 vuotta taaksepäin, avataan RCA:n Hollywoodin studion ovet ja astutaan sisään.
Jos omaat pienen annoksen mielikuvitusta voit todellakin kuvitella olevasi studiossa kunniavieraana, sillä sisällä vallitseva välitön tunnelma ja levyn todella hyvät soundit takaavat läsnäolon tunnun. Ronnie Tuttin tutulla patteriston paukuttelulla alkava That's All Right Mama avaa kaksiosaisen julkaisun ykkösosan ja samalla myös kuuntelijan korvat, joten tästä onkin hyvä aloittaa levyn makeimpien marjojen poimiminen. Sellaisiksi voidaan lukea I Got a Womanin lopetus, jonka Elvis esittää uudelleen, tavalla joka tuo mieleen vuoden 1977 "raivokkaan" live-version.
Levyn herkkuihin voidaan laskea myös kappaleet I've Lost You, The Next Step Is Love ja Stranger in the Crowd. Erityisesti näihin esityksiin luo lisälumoaan taustojen yksinkertaisuus. Kaiken kaikkiaan viehätys piileekin juuri tuossa perussoitannossa. Ainakin minulle syntyy vaikutelma kellaribändistä, joka harjoittelee poikkeuksellisen lahjakkaan solistin kanssa. Ykköslevyn päättävä Just Pretend soi yhtä kauniisti ja vakuuttavasti kuin aina ennenkin. Mainittakoon vielä, että puolivälissä kappaletta kuullaan hieman erilaista fraseerausta.
Merkille pantavaa on, että näissä harjoituksissa todella on treenaamisen maku eli niin sanottuja throwaway-versioita ei juurikaan kuulla, vaan 90 %:sti kaikki kappaleet esitetään alusta loppuun ja muutama vielä useampaan kertaan. Äsken mainittuun heittosäkkikategoriaan voidaan itseoikeutetusti laskea heti kakkoslevyn aloittavan Sweet Carolinen loppuun luikautettu Love Me Tender. Kyseistä levyllä kuultavaa esitysmetodia olisi suonut käytettävän kaikissa konserteissa. Just right down the drain.
|
| Kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 2008, bootleg-levymerkki Gravel Road Music julkaisi saman harjoitusmateriaalin parannetuin saundein. |
Kappaletta I Just Can't Help Believin' fiilataan ja höylätään turhankin monta kertaa. Biisistä kuullaan kaikkiaan kolme kokonaista versiota. Ehkä kuitenkin kestämme kurimuksen. Harjoitusten harvinaisempaa antia edustaa Tomorrow Never Comes, mikä olisi ollut mitä mainioin konserttikipale. Tiettävästi sitä ei koskaan, milloinkaan, ikinä lavalla esitetty. Sääli. Kyseinen harjoitusversio on hieman normaalia lyhyempi ja maestromme rääkyy kappaleen lopun kuin harakka konsanaan. Aina ei voi onnistua. Heti perään heitetään pätkä Roy Orbison -klassikkoa Running Scared. Pituus huimat 25 sekuntia.
Yksinkertaisuus on valttia myös kappaleessa Mary in the Morning. Sekin tulee hyvin toimeen ilman mestarikokki Felton Jarvisin makeaa puhallin/jousikuorrutusta. Herra Jarvisin olisi pitänyt ottaa oppia valmentaja Juhani Tammisen kuuluisasta KISS-metodista: Keep It Simple, Stupid.
Rarity-osastoon lukeutuva kornius Heart of Rome saa uutta sisältöä kun paljastuu, että lähteeseen heitetään jotain muutakin kuin toivomuksia: "I'll take a piss in every fountain...". Vakavampaa otetta odottaville suosittelen master-versiota. Ja edelleen Memories-kappaleen kohdalla sama neuvo romantikoille. Heti alkuun kuulemme Elviksen röyhtäisyn ja kommentin: "Press between your legs...." Ja hurja meno jatkuu: en ennen ollutkaan kuullut yhdistelmää Old McDonald/Memories. Elviksen matkiessa erinäisiä eläinkunnan edustajia kappaleen aikana on hillitöntä kuunneltavaa. Todellinen kaamoksen kaataja.
Ja rokki soi. Johnny B. Goode on sitä ehtaa ihteänsä. James B. Gooden wah wah -soundeilla ja sooloilla ryydittämä ralli soi kuin pakastettu kissa sirkkelissä. Miau! joten lopputulos on odotettu: lyhyt mutta ytimekäs. Omaksi henk.koht. suosikikseni nousee yllättäen (yllätin itsenikin) bluesmaisia sävyjä saava Make the World Go Away. Raspikurkkumme pistää parastaan.
Jos äskeisessä biisissä oli blues-vaikutteita, niin seuraavaksi heittäydytään täysin kyseisen genren helmaan. Alun alkaen Memphisissä, American Sound Studiolla, tammikuussa 1969 levytetty ja Back In Memphis -albumilla kuultu kappale Stranger in My Own Home Town oli lähes puhdasta soulia, mutta nyt tyylisuunta vaihtui. Kokonaisuuden yhdeksi ehdottomaksi kohokohdaksi nousevassa esityksessä ei unohdeta elvismäistä huumoriakaan, kun mafiosot saavat kyytiä muunnelluissa sanoissa: "My home town won't accept me, just don't feel welcome hear no more. I'm going back to home town Memphis and I'm gonna start drivin' that motherfucker truck again. Well... old Joe, Charlie and Richard are gonna starve to death, and Sonny gonna be in the pen." Kuuntele esitys YouTubessa.
|
| Vuonna 2021 julkaistiin virallisen Memphis Recording Service (MRS) -levymerkin alla sekä 14.–15. heinäkuuta että nyt arvion alla olevat 24. heinäkuuta pidetyt harjoitukset. Kuuntele koko setti YouTubesta. |
Loistavan Stranger in My Own Home Townin jälkeen tuleva I Wash My Hands in Muddy Water saa uudenlaisen lähestymistavan Elviksen testatessa alarekisterinsä toimivuutta ja toimiihan se.
Aiemmin julkaistuista esityksistä kuullaan levyn ykkösosassa Don't Cry Daddy (reprise) ja kakkososassa I Just Can't Help Believin' ja You' ve Lost That Lovin' Feeling, jotka jo ehdittiin julkaista Good Times Never Seemed So Good -bootsilla (arvostelu The King 3/98) sekä Stranger In My Own Home Town (x-rated), joka on 70's boxin versio, josta BMG oli sensuroinut äitiiin läheisesti liittyvät kommentit pois.
Vaikka kyseessä on jälleen That's the Way It Is -harjoitussessio, joita on kuultu jo useammallakin bootsilla ja taannoin ilmestyneellä Platinum-boxilla, niin tällä kertaa on vuorossa täydellisin ja paras, suurimmaksi osaksi ennen julkaisematonta materiaalia sisältävä runsas kaksituntinen pläjäys, jossa soundit ja sisältö stemmaavat täydellisesti. Äänentaso todellakin on erinomaista luokkaa. Ainoastaan kuulokkeilla kuunneltaessa voi taustalta biisien välissä erottaa jonkin sortin kohinaa, mutta häiriö on tuskin mainitsemisen arvoinen, joten jätänkin sen mainitsematta.
Tällaisia äänitteitä kuunnellessa tulee väistämättä ajateltua, kuinka meitä faneja on todella hellitty ja ruokittu makealla jo muutaman vuoden ajan. Laatujulkaisujen säännöllinen ilmestyminen on arkipäivää ja sitä pidetään lähinnä itsestäänselvyytenä. Muistan vielä ajan kymmenkunta vuotta sitten, jolloin olimme tohkeissamme tuhnuisista yleisönauhoituksista, joista ei välttämättä saanut selvää, oliko lavalla Elvis vai Elton John. Jos silloin olisi bootleg-markkinoille lanseerattu tämän tasoinen julkaisu, olisi allekirjoittanut varmasti lanseerannut alleen.
Hieman kadehdin niitä uusia faneja, jotka pääsevät mellastamaan valmiiksi katettuun pöytään, kaikki herkut edessään. Sanonkin teille nuoret ja vähän vanhemmat: arvostakaa sitä mitä teille ylhäältä annetaan ja muistakaa kiittää siitä kaikkia bootleggareita sekä suurta ja kaunista BMG levy-yhtiötä iltarukouksissanne.
Jos et vielä ole hankkinut uutta Fort Baxter -tuotosta, niin ethän enää viivyttele päätöksesi kanssa, sillä nyt on otollinen aika.