Nyt se on sitten nähty. Tampereen Elvis-delegaatio kävi katsastamassa
kauan odotetun Baz Luhrmannin teoksen, joka rantautui Helsinkiin
20.2.2026. Pitihän se kytätä isoimmalta mahdolliselta kankaalta ja
parhaimmilla mahdollisilla saundeilla höystettynä, eli pääkaupungissa
sijaitsevassa Suomen ainoassa IMAX-elokuvateatterissa.
Ja miltä se sitten näytti, kuulosti ja tuntui? No, ensinnäkin täytyy sanoa, että Baz Luhrmann on hoitanut elokuvan markkinoinnin upeasti. Rahaa ei olla säästelty, eikä Luhrmann ole säästellyt itseään. Hän on ollut äärimmäisen ahkera somessa ja rampannut lukuisissa keskusteluohjelmissa promoamassa tuotostaan. Sujuvasanainen ja edustava ohjaaja on siihen tehtävään täydellinen paketti. Näyttäviä mainoksia on nähty medioissa ja katujen varsilla ympäri maailmaa. Eversti Parker voisi olla ylpeä.
IMAX-teatterin elämää suurempi valkokangas on hämmentävä. Jos missä, niin sen edessä Elvis tulee lähelle. Itse asiassa niin lähelle, että en usko, että olen sellaista artistin läsnäoloa koskaan kokenut. Luhrmann tyylilleen uskollisena käyttääkin paljon lähikuvia, ehkä jopa liiankin paljon omaan makuun, mutta toisaalta se tuo Elviksen ilmeikkyyden hyvin esille. Niille kasvoille kun ei jähmettynyt tonnin seteli -ilme kuulu.
Ja kun koko kattaukseen vielä lisätään ämyreistä huumaavalla volyymilla tulviva musiikki, on konserttielämys lähes autenttinen. Vain oikea live-keikka enää voittaisi sen, mutta sinne me emme enää pääse. Ja kuinka kauniisti Elviksen ääni tuodaankaan esille. Se kaikkein tärkein elementti, joka edelleen soljuu eetteriin vaivattomasti, muljauttelee kuuntelijoiden sydämiä, vavisuttelee taivaankansia ja muuttaa maailmoja.
Elokuva alkaa uran kertauksella. Monien mielestä sitä ei olisi tarvittu. Mutta ajattelen niitä, joille Elvis ei ole kovin vanha tuttavuus, tai eivät tiedä hänestä yhtään mitään, niin noin vartin kestänyt läpikäynti ei nyt varsinaisesti tee kokonaisuudelle hallaa. Itse ainakin tykkäsin katsella isolta kankaalta esimerkiksi otteita Elvis-leffoista, joita harvemmin tulee nähtyä siellä, missä niitä pitäisikin katsella, eli elokuvateatterissa.
Elviksen oma tilitys epäonnistuneesta elokuvaurasta onkin kiehtovaa kuunneltavaa. Se loksautti aikoinaan leuat auki. Las Vegas -sesongin aikoihin heinä-elokuussa 1972 nauhoitettu haastattelu kestää kokonaisuudessaan noin 40 minuuttia ja on ehkä paras haastattelu, mitä Elviksestä on koskaan tehty ja saatu irti. Äänite julkaistiin jo noin 20 vuotta sitten ja taisin olla eka, joka juurikin tuon leffaurasta kertovan pätkän latasin nettin vuonna 2009, ja joka on tähän päivään mennessä saanut yli 200 tuhatta katselukertaa.
Samaa Vegas-haastattelua käytetään esitysten lomassa sekä muita haastatteluja, joita on taitavasti koostettu uran varrelta ja jotka muodostavan Elviksen itsensä kertoman elämäntarinan. Mitään ulkopuolisia puhuvia päitä ei kuulla, vain miestä itseään.
Kertauksen jälkeen lähdetäänkin suorastaan hengästyttävällä vauhdilla
liikenteeseen. Silmien eteen alkaa virrata matskua dokumenttielokuvista Elvis – That's The Way It Is (1970) ja Elvis On Tour (1972), mutta aivan uudella tavalla. Mitään
kronologisuutta ei noudateta vaan molempien elokuvien välillä hypitään
konsertti- ja harjoitusmateriaalien ristiaallokossa.
Ja mukaan on tietenkin mahdutettu ennennäkemätöntä aineistoa. Suuri kysymys kuuluukin, että kuinka paljon sitä itse asiassa on? Rainaa on promottu Indiana Jones -saagan lailla. Baz Luhrmann on esiintynyt kuin Dr. Jones, joka on metsästänyt kadonnutta aarretta MGM:n Kansasin suolakaivoksista ja sieltä sellaisen myös löytänyt: Elvis-maailman Graalin maljan, jo hukatuiksi luulleet filminauhat.
Todellisuudessa nauhat löytyivät jo 1990-luvun alussa ja niitä on julkaistukin jo melko runsaasti vuosien varrella. Ensimmäisen kerran vuonna 1992 The Lost Performances -VHS-videolla, joka sisälsi täysin ennennäkemätöntä materiaalia noin tunnin verran. Ja sen jälkeen vuonna 2001 That's The Way It Is – Special Edition -dvd-julkaisulla, joka taas oli täysin uudelleen koostettu laitos alkuperäisestä vuoden 1970 dokumenttielokuvasta. Lisäksi epävirallisesti näiden kahden dokkarin matskuja on ollut saatavilla tuntitolkulla jo vuosikausia. Eli siis mitään kadonnutta aarretta ei varsinaisesti ole koskaan ollutkaan. Kyse on vain nerokkaasta markkinoinnista.
Mutta liikaa ei pidä takertua niihin seikkoihin, koska kyse on kuitenkin aivan ainutlaatuisesti toteutetusta musiikkielokuvasta. Se on nimenomaan kokemus, eikä meidän tosifanien kyttäyskeikka, minne mennään bongaamaan harvinaisuuksia. Toki, sitäkin herkkua sieltä löytyy ihan mukavasti, jotta pettymyksen katkeraa kalkkia ei tarvitse niellä. Luhrmannin hengentuote on kuitenkin sen kaltainen kudelma, että ensimmäisellä katselukerralla osa saattaa mennä ohi silmien, niin ovelasti rariteetteja on ujutettu nopeasti eteneviin hetkiin.
Mitään kappaletta ei näytetä kokonaisuudessaan ja käytännössä kaikki esitykset ovat jonkinlaisia kollaaseja, joissa on yhdistelty eri aineistoja sieltä ja täältä. Mutta se toimii tässä kontekstissa. Ja voisin melkein väittää, että myöskään yhtään alkuperäistä ääniraitaa ei kuulla. Audiota on koplattu enemmän tai vähemmän. Sen tietenkin jo nykypäivän elokuva- ja kotiteattereiden monikanavasysteemit ja dynamiikka vaatii. Annan sen anteeksi, koska Elvis kuulostaa todella tuoreelta, puhumattakaan Peter Jacksonin tallissa restauroidusta kuvanlaadusta, aivan kuin elokuva olisi tehty nyt.
Tiedän, että liikkeellä on muutamia puritanisteja, jotka ovat sitä mieltä, että Elviksen musiikkikatalogiin ei saisi kajota, vaan se pitäisi säilyttää originaalissa muodossa ja että esitettävät kappaleet pitäisi näyttää alusta loppuun, niin kuin ne aikoinaan esitettiin alkuperäisissä elokuvissa. Itse en enää jaksa asettua niin ahtaaksi määriteltyihin puitteisiin. Näillä kilometreillä pitää olla tyytyväinen siihen mitä ylhäältä annetaan, ja että pääsee vielä tämänkin ihmeen näkemään.
Yhden asian olisi elokuvasta voinut jättää pois. Nimittäin irlantilaisen U2-yhtyeen piällysmies Bono pääsee ääneen lopussa ja lausumaan runonsa Elvis: American David. Juuri sillä hetkellä, kun Elvis ihmisenä on alkanut tulla likelle, Bonon jargoni palauttaa hänet jälleen myyttiseksi ja etäiseksi hahmoksi. Puhe tuntuu muutenkin irralliselta ja rikkoo yleisvaikutelmaa, kun koko elokuvan ajan on kertojaäänenä toiminut Elvis itse.
Ennen kaikkea ja kaikkea ennen on pääosassa Elviksen musiikki. Se ei taukoa hetkeksikään, vaan soi lähes katkeamattomana nauhana läpi koko katselmuksen. Liikumme siis vahvasti ydinasian äärellä.
Ääni kellossa on muuttunut. Muistan vielä ajan 1980-luvun alusta, jolloin That's The Way It Is -elokuvan tv-arvostelusta sai lukea, että Elvis oli turvonnut artisti uransa alamäessä. Mietin silloin, että katsoimmeko samaa elokuvaa? Ja eräässä tamperelaisessa aviisissa loppuaikojen Elvistä kutsuttiin sanoilla "pystyyn nostettu sika". Nyt olenkin siis ilokseni saanut huomata, että monissa ylistävissä arvosteluissa on ikään kuin yhtäkkiä herätty huomaamaan, kuinka loistava artisti ja muusikko, ja vielä huumorintajuinenkin, Elvis oli. Voisi kai sanoa, että vihdoinkin. Itse kun olen sen asian ymmärtänyt ja sitä toitottanut jo kohta 50 vuoden ajan.
Uusia sukupolvia kuitenkin syntyy jatkuvasti ja näkisinkin, että elokuva on nimenomaan heille suunnattu. Jo tapa, millä elokuva on toteutettu alleviivaa sitä. Sen äärellä tuskin lyhytjänteinen nykynuorisokaan pääsee pitkästymään. Sanoinkin heti esityksen jälkeen, olipas se erinomainen Elvis-mainosfilmi. EPiC ei ole elokuvana täydellinen, eikä se pureudu pintaa syvemmälle. Siinä näkyy myös ohjaajan korskea kädenjälki, mutta paljon hienovaraisemmin kuin hänen vuoden 2022 elokuvassaan, Elvis.
Mutta jos tämän 90 minuuttisen on tarkoitus osoittaa, että Elvis Presley todella oli vakavasti otettava taiteilija, joka voimiensa vuosina antoi kaikkensa yleisönsä edessä ja tuotti täysipainoista musiikkia, ollen vuosisatansa yksi merkittävimmistä ja palvotuimmista henkilöistä, sen se totta vie tekee!
Seuraava katselmus onkin sitten Tampereella ensi-iltaviikonloppuna, jonka jälkeen jäädään odottelemaan suoratoisto-, dvd-, blu-ray- ja 4K -julkaisuja ja niiden monituntisia bonusmateriaaleja (tähän kohtaan hymiö).
