Nyt se on sitten nähty. Tampereen Elvis-delegaatio kävi katsastamassa kauan odotetun Baz Luhrmannin teoksen, joka rantautui Helsinkiin 20.2.2026. Pitihän se kytätä isoimmalta mahdolliselta kankaalta ja parhaalla mahdollisella äänentoistolla höystettynä – eli pääkaupungissa sijaitsevassa Suomen ainoassa IMAX-elokuvateatterissa.
Ja miltä se sitten näytti, kuulosti ja tuntui? No, ensinnäkin täytyy sanoa, että Baz Luhrmann on hoitanut elokuvan markkinoinnin upeasti. Rahaa ei ole säästelty, eikä Luhrmann ole säästellyt itseään. Hän on ollut äärimmäisen ahkera somessa ja rampannut lukuisissa keskusteluohjelmissa promoamassa tuotostaan. Sujuvasanainen ja edustava ohjaaja on siihen tehtävään täydellinen paketti. Näyttäviä mainoksia on nähty medioissa ja katujen varsilla ympäri maailmaa. Eversti Parker voisi olla ylpeä.
IMAX-teatterin elämää suurempi valkokangas on hämmentävä. Tyylilleen uskollisena Luhrmann käyttääkin paljon lähikuvia – ehkä jopa liiankin paljon omaan makuuni – mutta toisaalta se tuo Elviksen ilmeikkyyden hyvin esille. Jos missä, niin sen edessä Elvis tulee lähelle. Itse asiassa niin lähelle, etten usko koskaan kokeneeni sellaista artistin läsnäoloa. Niille kasvoille kun ei kuulu jähmettynyt ”tonnin seteli” -ilme.
Ja kun koko kattaukseen vielä lisätään ämyreistä huumaavalla volyymilla tulviva musiikki, on konserttielämys lähes autenttinen. Vain oikea livekeikka enää voittaisi sen, mutta sinne me emme enää pääse. Ja kuinka kauniisti Elviksen ääni tuodaankaan esille! Se kaikkein tärkein elementti, joka edelleen soljuu eetteriin vaivattomasti, muljauttelee kuuntelijoiden sydämiä, vavisuttelee taivaankansia ja muuttaa maailmoja.
Elokuva alkaa uran kertauksella. Monien mielestä sitä ei olisi tarvittu, mutta ajatellen niitä, joille Elvis ei ole entisestään tuttu tai jotka eivät tiedä hänestä mitään, noin vartin kestänyt läpikäynti ei varsinaisesti tee kokonaisuudelle hallaa. Itse ainakin tykkäsin katsella isolta kankaalta esimerkiksi otteita Elvis-leffoista, joita harvemmin tulee nähtyä siellä, missä niitä pitäisikin katsella – eli elokuvateatterissa.
Elviksen oma tilitys epäonnistuneesta elokuvaurasta onkin kiehtovaa kuunneltavaa, ja se loksautti aikoinaan leuat. Las Vegas -sesongin aikoihin heinä–elokuussa 1972 nauhoitettu haastattelu kestää kokonaisuudessaan noin 40 minuuttia. Se on ehkä paras haastattelu, mitä Elvikseltä on koskaan saatu irti. Äänite julkaistiin jo noin 20 vuotta sitten, ja taisin olla ensimmäinen, joka latasi juuri tuon leffaurasta kertovan pätkän nettiin vuonna 2009. Tähän päivään mennessä se on saanut jo yli 200 000 katselukertaa.
Samaa Vegas-haastattelua sekä muita uran varrelta taitavasti koostettuja haastatteluja käytetään esitysten lomassa, ja ne muodostavat Elviksen itsensä kertoman elämäntarinan. Mitään ulkopuolisia puhuvia päitä ei kuulla, vaan äänessä on vain mies itse.
Kertauksen jälkeen lähdetäänkin suorastaan hengästyttävään vauhtiin. Silmien eteen alkaa virrata materiaalia dokumenttielokuvista Elvis – That's The Way It Is (Tämä on Elvis, 1970) ja Elvis On Tour (Elvis kiertueella, 1972), mutta aivan uudella tavalla. Mitään kronologisuutta ei noudateta, vaan molempien elokuvien välillä hypitään konsertti- ja harjoitusmateriaalien ristiaallokossa.
Mukaan on tietenkin mahdutettu myös ennennäkemätöntä aineistoa. Suuri kysymys kuuluukin: kuinka paljon sitä itse asiassa on? Rainaa on promottu Indiana Jones -saagan lailla. Baz Luhrmann on esiintynyt kuin Dr. Jones, joka on metsästänyt kadonnutta aarretta MGM:n Kansasin suolakaivoksista ja löytänyt sieltä Elvis-maailman Graalin maljan – jo hukatuiksi luullut filminauhat.
Todellisuudessa nauhat löytyivät jo 1990-luvun alussa, ja niitä on julkaistukin melko runsaasti vuosien varrella. Ensimmäisen kerran materiaalia nähtiin vuonna 1992 The Lost Performances -VHS-videolla, joka sisälsi noin tunnin verran täysin ennennäkemätöntä aineistoa. Seuraavan kerran sitä julkaistiin vuonna 2001 That's The Way It Is – Special Edition -dvd-julkaisulla, joka taas oli kokonaan uudelleen koostettu laitos alkuperäisestä vuoden 1970 dokumenttielokuvasta. Lisäksi epävirallisesti näiden kahden dokumentin materiaaleja on ollut saatavilla tuntikaupalla jo vuosikausia. Mitään kadonnutta aarretta ei varsinaisesti siis ole koskaan ollutkaan – kyse on vain nerokkaasta markkinoinnista.
Mutta liikaa ei pidä takertua niihin seikkoihin, koska kyse on kuitenkin aivan ainutlaatuisesti toteutetusta musiikkielokuvasta. Se on nimenomaan kokemus, eikä meidän tosifanien kyttäyskeikka, jonne mennään bongaamaan harvinaisuuksia. Toki sitäkin herkkua sieltä löytyy ihan mukavasti, jottei pettymyksen katkeraa kalkkia tarvitse niellä. Luhrmannin hengentuote on kuitenkin sen kaltainen kudelma, että ensimmäisellä katselukerralla osa saattaa mennä ohi silmien, sillä rariteetteja on ujutettu ovelasti nopeasti eteneviin hetkiin.
Mitään kappaletta ei näytetä kokonaisuudessaan, ja käytännössä kaikki esitykset ovat jonkinlaisia kollaaseja, joissa on yhdistelty eri aineistoja sieltä ja täältä. Se kuitenkin toimii tässä kontekstissa. Voisin melkein väittää, ettei myöskään yhtään alkuperäistä ääniraitaa kuulla, vaan audiota on koplattu enemmän tai vähemmän. Sen tietenkin jo nykypäivän elokuva- ja kotiteattereiden monikanavasysteemit ja dynamiikka vaativat. Annan sen anteeksi, koska Elvis kuulostaa todella tuoreelta – puhumattakaan Peter Jacksonin tallissa restauroidusta kuvanlaadusta, jonka ansiosta elokuva näyttää siltä kuin se olisi tehty nyt.
Tiedän, että liikkeellä on muutamia puritanisteja, joiden mielestä Elviksen musiikkikatalogiin ei saisi kajota, vaan se pitäisi säilyttää alkuperäisessä muodossaan. Heidän mielestään kappaleet pitäisi näyttää alusta loppuun niin kuin ne aikoinaan esitettiin alkuperäisissä elokuvissa. Itse en enää jaksa asettua niin ahtaisiin puitteisiin. Näillä kilometreillä pitää olla tyytyväinen siihen, mitä ylhäältä annetaan, ja siihen, että pääsee vielä tämänkin ihmeen näkemään.
Yhden asian olisi elokuvasta kuitenkin voinut jättää pois. Nimittäin irlantilaisen U2-yhtyeen keulamies Bono pääsee ääneen lopussa lausumaan runonsa Elvis: American David. Juuri sillä hetkellä, kun Elvis ihmisenä on alkanut tulla lähelle, Bonon jargon palauttaa hänet jälleen myyttiseksi ja etäiseksi hahmoksi. Puhe tuntuu muutenkin irralliselta ja rikkoo yleisvaikutelmaa, kun koko elokuvan ajan kertojaäänenä on toiminut Elvis itse.
Ennen kaikkea ja kaikkea ennen pääosassa on Elviksen musiikki. Se ei taukoa hetkeksikään, vaan soi lähes katkeamattomana nauhana läpi koko elokuvan. Liikumme siis vahvasti ydinasian äärellä.
Ääni kellossa on muuttunut. Muistan vielä ajan 1980-luvun alusta, jolloin That's The Way It Is -elokuvan tv-arvostelusta sai lukea, että Elvis oli vain turvonnut artisti uransa alamäessä. Mietin silloin, katsoimmeko edes samaa elokuvaa. Eräässä tamperelaisessa aviisissa loppuaikojen Elvistä kutsuttiin jopa sanoilla ”pystyyn nostettu sika”. Nyt olenkin ilokseni saanut huomata, että monissa ylistävissä arvosteluissa on ikään kuin yhtäkkiä herätty huomaamaan, kuinka loistava artisti, muusikko ja vielä huumorintajuinenkin Elvis oli. Voisi kai sanoa: vihdoinkin. Itse kun olen ymmärtänyt asian ja toitottanut sitä jo kohta 50 vuoden ajan.
Uusia sukupolvia kuitenkin syntyy jatkuvasti, ja näkisinkin, että elokuva on nimenomaan heille suunnattu. Jo tapa, jolla elokuva on toteutettu, alleviivaa sitä. Sen äärellä tuskin lyhytjänteinen nykynuorisokaan pääsee pitkästymään. Sanoinkin heti esityksen jälkeen: ”Olipas se erinomainen Elvis-mainosfilmi.” EPiC ei ole elokuvana täydellinen, eikä se pureudu pintaa syvemmälle. Siinä näkyy myös ohjaajan korskea kädenjälki, mutta paljon hienovaraisemmin kuin hänen vuoden 2022 Elvis-elokuvassaan.
Mutta jos tämän 90-minuuttisen teoksen on tarkoitus osoittaa, että Elvis Presley todella oli vakavasti otettava taiteilija, joka voimiensa vuosina antoi kaikkensa yleisönsä edessä ja tuotti täysipainoista musiikkia ollen vuosisatansa yksi merkittävimmistä ja palvotuimmista henkilöistä – sen se totta vie tekee!
Seuraava katselukerta onkin sitten Tampereella ensi-iltaviikonloppuna, jonka jälkeen jäädään odottelemaan suoratoisto-, dvd-, blu-ray- ja 4K-julkaisuja sekä niiden monituntisia bonusmateriaaleja (tähän kohtaan hymiö).
