Vaikka Elvis oli vielä kiinni elokuvasopimuksissa 1960-luvun kääntyessä kohti loppuaan, alkoi musiikillisella rintamalla näkyä valoa tunnelin päässä. Toukokuun 25. päivä 1966 aloitettiin How Great Thou Art -gospel-albumin äänitykset.
Edellisen studioalbumin julkaisusta oli kulunut jo neljä vuotta (Pot Luck, 1962). Markkinat oli täytetty leffalevyillä ja kokoelmilla, jotka söivät artistista uskottavuutta rotan lailla. Uransa pahimmassa alhossa Elvis tarttui siihen oljenkorteen, joka oli tuonut hänelle lohtua hänen koko elämänsä, niin yksityisissä hetkissä kuin julkisestikin: gospel-musiikkiin.
RCA:n Studio B:n turvallisen tuttuihin puitteisiin oli ahtautunut soittajia ja taustakuoroja enemmän kuin paloturvallisuuslaki sallii. Nyt selkeästi haettiin erilaista soundia kuin mitä aikaisemmissa gospel-sessioissa. Ilmapiiriä raikasti muutama uusi kasvo.
Elviksen luottokitaristi Scotty Moore oli roudannut paikalle suojattinsa rytmikitaristivelhon Chip Youngin. Paikalle oli saapunut myös Nashvillen steel-kitaraässä Pete Drake ja saksofonisti Rufus Young. Taustoja lauloi kaksi uutta kauniimman sukupuolen edustajaa June Page ja Dolores Edgin. Ja koko kattausta koristi gospel-legenda Jake Hess, The Imperials -lauluyhteensä kanssa.
Myös tuottaja oli uusi. Felton Jarvis oli nyt syrjäyttänyt Steve Sholesin ja tulisi toimimaan Elviksen tuottajana koko hänen loppu-uransa ajan.
Rohkaistuneena siitä, miten Imperialsit olivat ottaneet vallan Jordanairesilta niin saumattomasti Run On -kappaleessa, Elvis oli huippukunnossa. Hänen äänensä tanssi vaivattomasti läpi varoittavan gospel-kertomuksen, antaen ymmärtää laulajan olevan hillitysti innostunut, joka siirtyi tahattomasti vakavasta saarnasta puhtaaseen kabareeseen. – Mark Duffett, Counting Down Elvis His Finest 100 Songs
Sessiot startattiin väkevästi gospel-rapilla, Run On, vuoden 1946 The Golden Gate Quartet –klassikolla jonka alkuperäinen versio tunsi nimen God's Gonna Cut You Down. Tuloksena oli rokahtavampi ja sanoitukseltaan rohkeampi, kuin mikään aikaisempi Presleyn gospel-levytys:
"Kuten aina, Elvis lämmitteli laulamalla gospel-kappaleita koko ryhmän kanssa, vitsaillen ja vaihtaen tarinoita, ilmeisen tietämättöminä ajan kulumisesta. Tällä kertaa usean tunnin rentoutuminen johti kuitenkin suoraan ensimmäisen kappaleen, Golden Gate Quartetin klassikon Run Onin, harjoituksiin, joka on perinteinen nopeatempoinen kappale. He aloittivat pehmeästi Floyd Cramerin pianosoitolla, jota lauluyhtye jatkoi matalalla 'hmmm'-äännähdyksellä.
Elvis epäonnistui introssa ensimmäisellä kerralla, mutta toinen otto oli täynnä energiaa, ja koko sähköinen bändi ja yksitoista laulajaa ilakoivat. Se oli merkittävä päivitys perinteiselle gospel-musiikille – kova, voimakas, jopa uhkaava – erilainen kuin mikään Elviksen koskaan levyttämä uskonnollinen musiikki. Ennen kuin he hyppäsivät viimeiseen ottoon, Felton teki läsnäolonsa tunnetuksi kannustaen heitä 'svengaamaan'. Ja niin he tekivätkin." – Ernst Jorgensen kirjassaan Elvis Presley – A Life In Music – The Complete Recording Sessions
Kappaleesta löytyy lukemattomia versiota, mutta ehdottomasti tsekkaamisen arvoiset tulkinnat ovat levyttäneet mestarit Johnny Cash ja Tom Jones. Iskevä accapella-versio vuodelta 1956 löytyy Odettalta, jota myös Elvis diggaili, ja joka hyvinkin suurella todennäköisyydellä oli tietoinen kyseisestä esityksestä.
|
| Pitkäsoitto julkaistiin helmikuussa 1967, se sai hyvät arvostelut ja voitti Elvikselle hänen ensimmäisen Grammy-palkinnon kategoriassa Best Sacred Performance. |
Kappaleessa kiinnittyy huomio sen esitystapaan. Elvis ei varsinaisesti laula, vaan tulkinta kuulostaa ennemminkin puheelta. Mitä ihmettä?
Puhuttua musiikkia on ollut aina. Se ei siis millään tasolla ole esimerkiksi nykynuorison agenda, vaikka jotkut skeittailevat lökäpöksyt ovatkin sen omineet ja edelleen kuvittelevat sen olevan coolia katukulttuuria. Nykyinen tyylisuunta syntyi jo 1970-luvulla New Yorkin Bronxissa ja siirtyi valtavirtaan 1980-luvulla.
Genreen on liittynyt alusta asti kulttuurillinen sekamelska. Kantrimusa mukaan lukien. Lähtien sen juonnetuista rivitanssi-iltamista, joiden historia ulottuu 1900-luvun alkuun, jolloin laji sai nykyisen muotonsa. Yksi puhutun musiikin alkumuodoista oli valkoinen gospel.
Suomessa rap on näyttäytynyt pääsääntöisesti nolona, liialliseen helppouteen nojautuvana riimittelynä, ja sen väkinäisenä ja onttona glorifiointina. Alun perin Suomi-rap nousi suosioon huumorimusiikkina, 1980-luvun loppupuolella, hyvinkääläisen Raptorin ja turkulaisen Pääkköset-kokoonpanon myötä. Sama klangi siinä on kuultavissa edelleen, nyt enempi tahattoman sävyn saattelemana.
Run On edustaa alkuräppiä. Siinä artisti liikkuu äidin maidossa saadun kulttuurillisen ja musiikillisen skenen sisällä. Sen vuoksi tulkinnassa on aitouden ja syvän ymmärryksen uskottava sointi: Herra ei anna armoa, vaan lyö kipeimmällä ruoskallaan aina syntisen nähdessään. Se sattuu aivan saatanasti ja tie vie helvettiin. Aamen.
Run On | RCA Studio B, Nashville | 25.5.1966
