Vaikka Elvis oli vielä kiinni elokuvasopimuksissa 1960-luvun kääntyessä kohti loppuaan, alkoi musiikillisella rintamalla näkyä valoa tunnelin päässä. 25. toukokuuta 1966 aloitettiin How Great Thou Art -gospel-albumin äänitykset.
Edellisen studioalbumin julkaisusta oli kulunut jo neljä vuotta (Pot Luck, 1962). Markkinat oli täytetty leffalevyillä ja kokoelmilla, jotka nakersivat artistin uskottavuutta rotan lailla. Uransa pahimmassa alhossa Elvis tarttui siihen oljenkorteen, joka oli tuonut hänelle lohtua hänen koko elämänsä, niin yksityisissä hetkissä kuin julkisestikin: gospel-musiikkiin.
RCA:n Studio B:n turvallisen tuttuihin puitteisiin oli ahtautunut soittajia ja taustakuoroja enemmän kuin paloturvallisuuslaki sallii. Nyt selkeästi haettiin erilaista soundia kuin mitä aikaisemmissa gospel-sessioissa. Ilmapiiriä raikasti muutama uusi kasvo.
Elviksen luottokitaristi Scotty Moore oli roudannut paikalle suojattinsa, rytmikitaristivelhon Chip Youngin. Paikalle oli saapunut myös Nashvillen steel-kitaraässä Pete Drake ja saksofonisti Rufus Young. Taustoja lauloi kaksi uutta kauniimman sukupuolen edustajaa, June Page ja Dolores Edgin. Ja koko kattausta koristi gospel-legenda Jake Hess, yhdessä The Imperials -lauluyhteensä kanssa.
Myös tuottaja oli uusi. Felton Jarvis oli nyt syrjäyttänyt Steve Sholesin ja tulisi toimimaan Elviksen tuottajana koko hänen loppu-uransa ajan.
Rohkaistuneena siitä, miten Imperials oli ottanut vallan Jordanairesilta niin saumattomasti Run On -kappaleessa, Elvis oli huippukunnossa. Hänen äänensä tanssi vaivattomasti läpi varoittavan gospel-kertomuksen ja välitti kuulijalle laulajan hillityn innostuksen, joka vaihtui kuin varkain vakavasta saarnasta puhtaaksi kabareeksi. – Mark Duffett, Counting Down Elvis His Finest 100 Songs
Sessiot startattiin väkevästi gospel-rapilla, Run On, joka on vuonna 1946 levytetty The Golden Gate Quartet -klassikko. Alkuperäinen versio tunnettiin nimellä God's Gonna Cut You Down. Tuloksena oli rokahtavampi ja sanoitukseltaan rohkeampi esitys kuin mikään aikaisempi Presleyn gospel-levytys:
"Kuten aina, Elvis lämmitteli laulamalla gospel-kappaleita koko ryhmän kanssa. He vitsailivat ja vaihtoivat tarinoita ilmeisen tietämättöminä ajan kulumisesta. Tällä kertaa usean tunnin rentoutuminen johti kuitenkin suoraan ensimmäisen kappaleen harjoituksiin. Kyseessä oli Golden Gate Quartetin klassikko Run On, joka on perinteinen nopeatempoinen kappale. He aloittivat pehmeästi Floyd Cramerin pianonsoitolla, jota lauluyhtye säesti matalalla 'hmmm'-hyräilyllä.
Elviksen intro epäonnistui ensimmäisellä kerralla, mutta toinen otto oli täynnä energiaa, ja koko sähköinen bändi sekä yksitoista laulajaa ilakoivat. Se oli merkittävä päivitys perinteiselle gospel-musiikille – kova, voimakas, jopa uhkaava – ja erilaista kuin mikään uskonnollinen musiikki, jota Elvis oli koskaan levyttänyt. Ennen kuin he hyppäsivät viimeiseen ottoon, Felton otti roolia ja kannusti heitä 'svengaamaan'. Ja niin he tekivätkin. " – Ernst Jorgensen kirjassaan Elvis Presley – A Life In Music – The Complete Recording Sessions
Kappaleesta löytyy lukemattomia versioita, mutta ehdottomasti kuuntelemisen arvoisia ovat mestareiden Johnny Cash ja Tom Jones tulkinnat. Iskevä a cappella -versio vuodelta 1956 löytyy Odettalta. Myös Elvis diggaili Odettan tuotantoa ja oli hyvinkin suurella todennäköisyydellä tietoinen kyseisestä esityksestä.
|
| Pitkäsoitto julkaistiin helmikuussa 1967, se sai hyvät arvostelut ja voitti Elvikselle hänen ensimmäisen Grammy-palkinnon kategoriassa Best Sacred Performance. |
Kappaleessa kiinnittyy huomio sen esitystapaan. Elvis ei varsinaisesti laula, vaan tulkinta kuulostaa ennemminkin puheelta. Mitä ihmettä?
Puhuttua musiikkia on ollut aina. Se ei siis millään tasolla ole esimerkiksi nykynuorison agenda, vaikka jotkut skeittailevat lökäpöksyt ovatkin sen omineet ja edelleen kuvittelevat sen olevan coolia katukulttuuria. Nykyinen tyylisuunta syntyi jo 1970-luvulla New Yorkin Bronxissa ja siirtyi valtavirtaan 1980-luvulla.
Genreen on alusta asti liittynyt kulttuurillinen sekamelska kantrimusiikki mukaan lukien – lähtien sen juonnetuista rivitanssi-iltamista, joiden historia ulottuu 1900-luvun alkuun, jolloin laji sai nykyisen muotonsa. Yksi puhutun musiikin alkumuodoista oli valkoinen gospel.
Suomessa rap on näyttäytynyt pääsääntöisesti nolona, liialliseen helppouteen nojautuvana riimittelynä sekä sen väkinäisenä ja onttona glorifiointina. Alun perin Suomi-rap nousi suosioon huumorimusiikkina 1980-luvun loppupuolella hyvinkääläisen Raptorin ja turkulaisen Pääkköset-kokoonpanon myötä. Sama klangi siinä on kuultavissa edelleen, nyt enemmän tahattoman sävyn saattelemana.
Run On edustaa alkuräppiä. Siinä artisti liikkuu äidinmaidossa saadun kulttuurillisen ja musiikillisen skenen sisällä. Sen vuoksi tulkinnassa on aitouden ja syvän ymmärryksen uskottava sointi: Herra ei anna armoa, vaan lyö kipeimmällä ruoskallaan aina syntisen nähdessään. Se sattuu aivan saatanasti ja tie vie helvettiin. Aamen.
Run On | RCA Studio B, Nashville | 25.5.1966
