Pitkitetty matkailumainos Paradise, Hawaiian Style (Hula-hula paratiisi, 1966) ja sen kylkiäisenä julkaistu köykäinen koostelevy elokuvassa esitetyistä lauluista, kuuluvat Elviksen uran kehnoimpiin tuotoksiin. Niiden äärellä liikutaan hyvin lähellä Presleyn epäonnistuneen elokuvauran kulminaatiopistettä.
Kuusikymmenluvun puolessa välissä Elvis oli ajautunut taiteelliseen alennustilaan: leffarainojen liukuhihnatuotteeksi, lihakimpaleeksi, joka osasi laulaa, mutta jota ei enää huvittanut näytellä. Hollywood pyrki imemään viimeisenkin pisaran valuuttaa kelluttavasta eliksiiristä – nopeasti – ennen kuin viihdealan jättiläisen ura kuivuisi lopullisesti kokoon.
Markkinat kyllästettiin kolme kertaa vuodessa ilmestyvillä Elvis-elokuvilla ja
niistä irrotetuilla soundtrack-levyillä, varsinaisten studiolevytysten
jäädessä lapsipuolen asemaan. Vuonna 1966 niitä ei julkaistu lainkaan.
Laskevaa myyntiä pyrittiin korvaamaan lisäämällä markkinoille vielä enemmän
Elvis-levyjä. Elvis oli ajautunut tilanteeseen, missä joutui kilpailemaan omien
julkaisujensa kanssa.
Homma rullasi eteenpäin autopilotilla ja
Elviksen manageri Eversti Parker sai työpöytänsä takana
tuprutella paksua sikariaan tyytyväisenä.
Ernst Jörgensenin opus,
Elvis Presley: A Life In Music – The Complete Recording Sessions (1998) kertoo seuraavaa:
”Kun säännölliset studiosessiot hylättiin, RCA jätettiin ilman vaikutusvaltaa
sen suurimman tähden uralla. Eversti Parkerin toimiston kontrolloidut ja
ohjaamat elokuvayhtiöt lähettivät RCA:lle täydellisen paketin jokaisesta
uudesta albumista – levy-yhtiön täytyi vain koordinoida jokainen uusi julkaisu
sitä vastaavan elokuvan ilmestymisen yhteyteen, lähettää tuote, seurata
Everstin ohjeita ja kerätä shekit.”
Samaan aikaan toisaalla
taiteilija itse kärvisteli luomisen tuskissaan, kun hänen unelmaansa oltiin
vetämässä vessanpöntöstä alas. Taustalauluyhtye The Jordanairesin
Gordon Stoker:
”Joskus hän (Elvis) perääntyi niin
kauas mikrofonista, että insinöörin piti asettaa studion mikrofoni niin
lähelle seinää kuin mahdollista, ja hän nojautui seinää vasten. Kuinka monta
kertaa olenkaan nähnyt hänen istuvan mahdollisimman kaukana mikrofonista? He
rakensivat kaikupohjan hänen ympärilleen, jotta hänen äänensä saataisiin
paremmin noukittua nauhalle. Materiaali oli niin huonoa, että hänestä tuntui,
ettei hän kykene laulaamaan sitä.”
Elvis sai pienen tuulahduksen ulkomaailmasta, kun uuden sukupolven musiikintekijöistä, Herman’s Hermits -yhtyeen Peter Noone (vasemmalla) kävi haastattelemassa ilmeisen vaivautunutta leffastaraa Paradise, Hawaiian Style -kuvauksissa, elokuussa 1965. Tilannetta seuraa hellehatussaan Eversti Parker. |
Vuonna 1965 valloittivat musiikkimaailmaa uudenlaisin kiehtovin rytmein, sanoituksin ja melodioin nimet kuten Beatles, Rolling Stones ja Bob Dylan. Ja mitä teki Elvis, tuo edellisellä vuosikymmenellä maailmaa musiikillaan mullistanut ”lannelumooja”? Hän sylki suustaan taustanauhojen päälle sellaisia möhköfantteja kuten Queenie Wahine’s Papaya, Datin’ ja A Dog’s Life. Jälkimmäisenä mainitun joutui pikakirjoittamaan ammattimainen lauluntekijä Ben Weisman, joka on kommentoinut: ”Minkäs voit, jos he haluavat laulun koirasta? Sinä joko teet sen, tai sitten sen tekee joku muu.”
Polynesia-vaikutteisilla sävelmillä ja Havaijin tunnelmilla pyrittiin toistamaan Blue Hawaii (Sininen Havaiji, 1961) -elokuvan jättimenestys, mutta momentum oli jo ajat sitten ohitettu, eikä tekeleestä jäänyt paljon jälkipolville kerrottavaa. Elvis inhosi jo edellisen Havaiji-albumin lauluja, niin voi vain kuvitella, mitä hänen päässään liikkui joutuessaan levyttämään Hula-hula Paratiisin tekeleitä.
Yleensä Elvis-elokuvien pitkäsoitoilta on löydettävissä vähintäänkin pari kolme kunnollista ja kuunneltavaa laulua, mutta kyseisen soundtrackin kohdalla etsiminen käy todella työlääksi ja haastavaksi. Usko on todennäköisesti loppunut myös tekijöiltä itseltään, sillä levyltä ei lohkaistu yhtäkään singleä. Mutta asiantilan ei välttämättä olisi pitänyt olla ihan niin.
Tarkkakorvaisimmat voivat bongata levyn viimeiseltä raidalta jotain hengeltään erilaista, jotain joka hyvällä tavalla erottuu muuten niin tylsämielisestä kokonaisuudesta. Sand Castles -nimeä kantava bonusraita poikkeaa jo tekijöidensä puolesta Giant/Baum/Kaye -tehtailusta, joita levyn kymmenestä laulusta on kuusi. Mutta se mitä kätkeytyy laulunkirjoittajien nimien taakse vasta onkin hämmästyttävää.
Laulun säveltäjä David Alexander Hess (19. syyskuuta 1936–7. lokakuuta 2011) edusti amerikkalaista viihteen moniosaajaa perinteisemmillään: hän oli sekä pätevä laulaja että laulunkirjoittaja, näyttelijä, tuottaja ja ohjaaja.
Hess aloitti uransa lauluntekijänä 1950-luvulla, kirjoittaen kappaleita muun muassa Elvikselle, Pat Boonelle ja Andy Williamsille. Kansainvälistä huomiota hän niitti elokuvadebyytillään Wes Cravenin hyväksikäyttökauhuelokuvassa The Last House on the Left (1972), johon hän sävelsi myös ääniraidan.
Hess näytteli useita kovia rooleja rikollisina ja raiskaajina italialaisissa elokuvissa Hitch-Hike (1977) ja House on the Edge of the Park (Talo puiston laidalla, 1980) sekä sivuroolissa Cravenin Swamp Thingissa (Swamp Thing – mies suolta, 1982). Ohjausdebyyttinsä hän teki slasher-elokuvalla To All a Goodnight (1980). Hess esiintyi myös monissa tv-sarjojen jaksoissa (kuten Ritari Ässä) 1970- ja -80-luvuilla.
David Hess. |
Hessin suurin hitti oli yhdessä Buddy Kayen (myös Elvis-piireistä tuttu lauluntekjä) ja Ethel Leen kanssa vuonna 1962 kirjoitettu Speedy Gonzales, jonka Hess levytti ensin, mutta vasta Pat Boonen versio teki siitä top ten -hitin, jota myytiin yli kahdeksan miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti.
Kaikkein ällistyttävin kohta Hessin uralta löytyy vuodelta 1956, kun hän levytti alkuperäisversion Otis Blackwellin kirjoittamasta I’m All Shook Up’ista, taiteilijanimellä David Hill. Seuraavana vuonna Elvis levytti biisistä ykköshitin nimellä All Shook Up, josta muodostui yksi hänen ikonisimmista esityksistään ja kiveen hakattu klassikko.
Hess oli myös toinen tekijä Elviksen vuonna 1958 levyttämässä klassikossa I Got Stung ja elokuvasta Frankie and Johnny (1965) tuttu avausraita Come Along oli hänen käsialaansa. Hessin tiedetään myös laulaneen demon Elviksen myydyimmälle singlelle, It’s Now Or Never.
David Hess:
"Rakastan Elviksen versiota Sand Castles'ista, koska hän oli ymmärtänyt laulun ytimen. Kirjoitin kappaleen Herb Goldbergin kanssa, joka opiskeli psykiatriaa. Elvis oli country-blues -laulaja ja minä olin urbaani blueslaulaja, joten yhteyksiä löytyi sillä tasolla. Minä vain rakastan Elvistä. Rakastan sitä mitä hän teki. Kuluneen vuoden aikana reissasimme ystäväni kanssa läpi Amerikan ja poikkesimme Gracelandissa. Itkin nähdessäni, mitä tälle uskomattoman lahjakkaalle nerolle oli todella tapahtunut. Mikä tekee Elviksestä suuren, on hänen rehellisyytensä. Se oli ainoa tapa, jolla hän pystyi laulamaan."
Lauluun tekstin kirjoittanut Herb Goldberg (14. heinäkuuta 1937–5. huhtikuuta 2019), ei hänkään ollut ihan jokamies, vaan lähinnä päinvastoin: Washington Post kutsui häntä ”miestietoisuuden guruksi”. Miesten vapautusliikkeen johtajana tunnettu Goldberg oli myös yksi Amerikan myydyimmistä kirjailijoista.
Berliinissä, Saksassa syntynyt ja holokaustista selvinnyt Goldberg saapui Amerikkaan nuorena poikana. Hän valmistui yliopistosta New Yorkissa, jossa hän suoritti kandidaatin tutkinnon valtiotieteissä vuonna 1958. Goldberg hyväksyttiin Harvard Law Schooliin, mutta hän päätti valita toisen tien, ja suoritti psykologian tohtorin tutkinnon Adelphin yliopistossa vuonna 1963.
Herb Goldberg. |
Visionäärinen ja tuottelias kirjailija mursi rajoja 1980- ja 1990-luvuilla tutkiessaan miesten psykologiaa sekä sukupuolen ja ihmissuhteiden syvempiä tiedostamattomia puolia.
Tohtori Goldbergin ensimmäisestä kirjasta Creative Aggression, joka kirjoitettiin yhdessä George Bachin kanssa, tuli kansainvälinen bestseller. Creative Aggressionin menestyksen jälkeen Goldberg kirjoitti vuonna 1977 The Hazards of Being Male, jota myytiin yli miljoona kappaletta ja joka on edelleen keskeinen ja tunnettu psykologinen kirja miehistä.
Goldberg kirjoitti useita muita näkyvästi julkaistuja kirjoja, mukaan lukien What Men Really Want, vuonna 1991, joka oli hänen ensimmäinen kirjansa yksinomaan naisille.
Tohtori Goldbergin kirjoituksia ja lainauksia on nähty monissa isoissa julkaisuissa, kuten Newsweek, US News, Cosmopolitan, Men’s Health, Psychology Today, Vogue, Los Angeles Times ja USA Today. Hän oli myös haluttu vierailja tv-kanavilla, kuten CNN:ssä, Good Morning Americassa ja useiden kuuluisien mediapersoonien, kuten Oprah Winfreyn, Larry Kingin, Joan Riversin ohjelmissa.
Kaikenlaisen tekijyyden lisäksi Goldberg opetti yli neljäkymmentä vuotta psykologian osastolla Kalifornian osavaltion yliopistossa Los Angelesissa, ja eläkkeelle jäätyään hän toimi psykologian emeritusprofessorina, sekä yksityisenä psykoterapeuttina.
Ennen psykologin uraa tohtori Goldberg kiinnostui musiikista ja haaveili urasta kitaristina ja lauluntekijänä. Unelmansa toteuttamiseksi Goldberg kirjoitti yhdessä David Hessin kanssa kappaleen Sand Castles, joka päätyi heti Elvis Presleyn levytettäväksi. Sen myötä Goldberg myös hyväksyttiin Grammy Academyn jäseneksi.
Terveyden ja ravinnon puolestapuhujana, tohtori Goldberg rakasti ja vaali luontoa, puita, auringonpaistetta, ulkoilua, päivittäistä liikuntaa. Esittävien taiteiden, elokuvien ja elävän teatterin rakastajana Goldberg uskoi, että taiteet toimivat välineenä ihmissuhteiden ja ihmisten käyttäytymisen ymmärtämisessä.
Sand Castles on ajankohtaansa nähden keskimääräistä laadukkaampi laulu, joka olisi voitu huoletta valita myös Presleyn studioalbumille. Sen oli aistinut myös Elvis, joka tarttui siihen epätoivoisesti, kuin hukkuva oljenkorteen.
Laulu erottuu myös sillä, että se on levyn ainoa kappale joka on äänitetty bändin kanssa livenä studiossa. Kaikki muut esitykset on laulettu taustanauhojen päälle. Varmaa tietoa ei löydy, mutta ehkä juurikin sen takia, että Elvis oli nähnyt tässä biisissä poikkeuksellista potentiaalia, hän halusi levyttää sen hänelle ominaisella ja toimivalla tavalla.
Myös kappaletta soittamaan valitut muusikot poikkesivat linjasta. Pelimanneina kuultiin alansa kovimpia jazz-muusikoita: kitaristit Howard Roberts ja Alton Hendrickson, basson varressa Keith Mitchell ja rummuissa Victor Feldman.
Howard Roberts oli käytetty kitaristi myös tv-sarjoissa. Hänen soittoaan voi kuulla sellaisissa tunnareissa kuten Bonanza, The Twilight Zone, I Love Lucy ja Batman. Levytyksiä hän on tehnyt legendojen kuten Peggy Lee, Eddie Cochran, Dean Martin, The Monkees ja The Beach Boys kanssa.
Alton ”Al” Hendrickson ei ollu ihan turha jätkä hänkään. Hän soitti 1940- ja -50-luvuilla legendaarisen jazz-klarinetistin Woody Hermanin aisaparina. Muu yhteistyölista on myös vakuuttava. Sieltä löytyy nimiä kuten Louis Prima, Bing Crosby, Doris Day, Lee Hazlewood, Eartha Kitt, Dean Martin ja Harry Nilsson. Hän työskenteli myös sovittajien kuten Quincy Jonesin ja Henry Mancinin kanssa. Hendricksonin kitarointia kuullaan myös Elvis-elokuvien soundtrackeilla Girls! Girls! Girls! (1962), Viva Las Vegas (1964) ja Spinout (1966).
Howard Roberts albumin The Swingin’ Groove of Howard Roberts (2018) kannessa. Levyltä löytyy myös Sand Castles’illa rumpuja soittanut Victor Feldman. |
Keith Mitchell, joka tunnetaan myös nimellä Red Mitchell oli yhdysvaltalainen jazz-kontrabasisti, säveltäjä, sanoittaja ja runoilija. Hän on soittanut muun muassa Dizzy Gillespien orkesterissa. Mitchell asui ja työskenteli Ruotsissa vuosina 1968–1992. Hän voitti Ruotsin Grammy-palkinnon kahdesti.
Victor Feldman oli englantilainen jazzmuusikko, joka soitti pääasiassa pianoa, vibrafonia ja lyömäsoittimia. Hän aloitti esiintymisen ammattimaisesti lapsuudessa ja ansaitsi lopulta tunnustusta Iso-Britannian jazz-skenessä aikuisena. Feldman muutti Yhdysvaltoihin 1950-luvun puolivälissä, missä hän jatkoi työskentelyä jazzin parissa sekä sessiomuusikkona useiden pop- ja rock-artistien kanssa. Hänen cv:stään löytyy nimiä kuten Benny Goodman, Miles Davis, Frank Zappa, Steely Dan, Joni Mitchell ja Tom Waits.
Mainittakoon vielä, että Paradise, Hawaiian Style -levyn taustanauhasessiossa soitti perinteisten Scotty Mooren, D.J. Fontanan, Hal Blainen ynnä muiden seurassa myös sellainen legendaarinen jazz-kitaristi kuin Barney Kessell. Mitä tästä kaikesta voimme päätellä? Jazz-muusikoidenkin on tienattava leipänsä.
Nyt kun lauluntekijät ja sen taustalla soittavat muusikot on esitelty, voidaankin siirtyä kappaleen erityislaatuiseen sanoitukseen. Herb Goldbergin hippisävyjä sisältävä teksti ennakoi jo tulevaa psykedeelistä aikakautta ja murrosta musiikissa. Sen tajuntaalaajentava sanoma, jossa vapaasti suomennettuna rapu soittaa viulua tanssivan valaan päällä, sillä aikaa kun merenneito laulaa simpukan kuoreen, lohikäärmeen johtaessa touhua heiluvalla hännällään, on Elvis-laulujen katalogissa ainutlaatuinen.
Levytysajankohtaan nähden (elokuu 1965) se on edistyksellinen poplaulu. Beatlesit olivat vasta tulossa tähän vaiheeseen. Elvis haistoi sen, sen jonkun erityisen laulua ympäröivän auran. Aina voi spekuloida, kuinka syvälle Elvis olisi saattanut uppoutua ajan henkeen musiikissaan enemmänkin, jos hänelle vain olisi sellaisia vapauksia suotu.
Olihan Elvis jo vuonna 1962 toimittaja Lloyd Shearerin haastattelussa kertonut olevansa kiinnostunut runoudesta, filosofiasta ja elämän ja kuoleman kysymyksiä käsittelevästä kirjallisuudesta.
Elvis oli perehtynyt teoksiin kuten Joogin elämäkerta, Krishnamurtin Tuntematon todellisuus ja Kahlil Gibranin Profeetta. Hän kävi noihin aikoihin myös Los Angelesissa sijaitsevassa Self-Realization Fellowshipin Lake Shrine -temppelissä, jossa hän Sri Daya Matan johdolla tutustui meditaation ja joogan saloihin – siis jo paljon ennen kuin Beatlesit ja kumppanit tekivät kyseisistä asioista trendikkäitä.
Elvis on tulkinnassaan keskittyneempi ja paneutuu tekstiin huolellisemmin kuin yhteenkään muuhun albumin kappaleista. Kuulija kuljetetaan hetkessä lämpimien pasaatituulien syleilyyn, auringonlaskussa kylpevän meren äärelle, jossa alkaa tapahtua mielikuvituksellisia asioita.
Laulussa ei ole mitään varsinaista koukkua, mutta se vangitsee taianomaisella ja rauhallisuutta huokuvalla tunnelmallaan ja kasvaa kuuntelukertojen myötä, mikä on aina hyvän kappaleen merkki. Siihen on suorastaan pakko aina välillä palata.
Ja sitten se paradoksi: koko hienous huuhtoutui näkemyksettömyyden mereen, kun esitys leikattiin elokuvasta pois.
Koska kappale on Elviksen tuotannossa melko tuntematon, ei siitä myöskään
pahemmin löydy cover-versioita. Yksi sentään. Saksalaisen poikkitaiteilijan
Preslisan
tulkinta. Häneltä kannattaa tsekata myös mainiot live-esitykset parista muustakin
Elviksen vähemmän tiedetystä leffabiisistä:
City By Night
(elokuvasta Double Trouble, 1967) ja
Your Time Hasn’t Come Yet Baby
(elokuvasta Speedway, 1968).
Preslisa on julkaissut kaksi
levyllistä Elviksen leffabiisejä, ne löytyvät hänen
YouTube-kanavalta
(ja myös Spotifysta).
Sand Castles (David Hess/Herb Goldberg)
At night
When the sky is still
When the south wind blows
And
the air is warm
There’s a world that’s born
And for every child on the beach that day
Stands a castle tall and
proud
And the warm wind crawls through the castle walls
And the
night folk wake as the warm wind calls
At night
When the sky is still
When the south wind blows
And
the air is warm
There’s a world that’s born
Then the fiddler crab plays his violin
On the back of a dancing
whale
While the mermaid sing to the shell they bring
And the
dragon leads with his sweeping tail
At night
When the sky is still
When the south wind blows
And
the air is warm
There’s a world that’s born
For the rosy dawn
Brings the children on to the beach that’s bright
and new
And the night folk know as the castles grow
They will play
once more as the children do
At night
When the sky is still
When the south wind blows
And
the air is warm
There’s a world that’s born
Hienoa tarinaa! Tässä meneekin loppupäivä.
VastaaPoista