Australialainen rockmuusikko, lauluntekijä, runoilija, kirjailija, näyttelijä ja kuvataiteilija Nick Cave on tunnettu erityisesti synkkäsävyisistä "murhaballadeistaan".
Goottimaisen jylhä Tupelo julkaistiin post-punk-bändin Nick Cave and the Bad Seeds'in toisella albumilla The Firstborn Is Dead (1985), joka on viittaus Elviksen kaksosveljeen.
Laulun kirjoittivat Barry Adamson, Nick Cave ja Mich Harvey, vuonna 1984. Raamatullisia kielikuvia käyttävä Tupelo, kertoo Elvis Presleyn syntymästä rajun myrskyn aikana Tupelossa, Mississippissä. Se perustuu löyhästi John Lee Hookerin samannimiseen kappaleeseen, jonka tarina myös keskittyy tuolloin Tupelossa velloneeseen tulvaan.
Cave on tunnustautunut Elvis-fani, ja on muun muassa levyttänyt Elviksen hitin In The Ghetto. Hän ei myöskään ole tunnettu himmailusta, eikä seuraava julkisuuteen annettu lausunto tee poikkeusta:
"Vuonna 1981, Lontoossa, näin elokuvan This Is Elvis. Olen aina ollut Elvis-fani, ja rakastanut erityisesti hänen seitsemänkymmenenluvulla tekemiä kappaleita – Suspicious Minds, In The Ghetto, Kentucky Rain, Always On My Mind – ja minulla on ollut erityinen pakkomielle gospelalbumiin How Great Thou Art, jonka hän levytti 1960-luvulla. This Is Elvis -elokuvan viimeiset kymmenen minuuttia muuttivat ajatukseni esiintymisestä ikuisesti.
Elokuvan viimeisten minuuttien aikana näemme Elviksen lavalla Las Vegasissa laulavan kappaletta Are You Lonesome Tonight? Kamera kuvaa ensin kaukaa ja lähenee sitten hitaasti kohti Elviksen kasvoja. Elvis on kivettynyt ja ylipainoinen, ja kun hän esittää katastrofaalisen monologin, näemme hänen esiintymisensä puhtaan tuskan, huumeiden turruttamat silmät, kauhean yksinäisyyden, hetken kauhun – hänen suunnaton sielunsa ristiinnaulittuna omaan ruumiiseensa, kun hän kompuroi sanojen läpi. Se on yksi traumaattisimmista kohtauksista, mitä olen koskaan nähnyt.
Tämän jälkeen (elokuvassa) seuraa medley, American Trilogy. Elvis kuolee, ja kun maailman tiedotusvälineet ilmoittavat hänen kuolemastaan, kuulemme hänen laulavan Dixie'tä hautauskulkueen aikana. Näemme autosaattueen, itkevät väkijoukot, arkun ja kukat, ja kun elokuva palaa Vegas-konserttiin Elvis laulaa iäti kaunista All My Trials'ia. Minusta se on mittaamattoman liikuttavaa. Elviksen pää kumarassa, hänen erikoislaatuinen äänensä täynnä surua – sitten yhtyeen pauhu nousee, hän nostaa päänsä ja laulaa The Battle Hymn of the Republic'ia, ja Elvis on ylösnoussut, voittoisa.
Se on puhdasta uskontoa ja voimallisempaa kuin kaikki, mitä olen milloinkaan nähnyt. Viimeinen otos hänestä, hidastettuna, käsivarret ojennettuina, enkelinsiivet hopeisesta viitastaan auki levitettynä, osoittaa hänen ylösnousemuksensa taivaaseen.
Kun kävelin elokuvateatterista, minulla oli nämä kolme kuvaa mielessäni: Elviksen väsyneet, kyyneleiden juovittamat kasvot, hänen päänsä painuneena surulliseen hyväksyntään ja hänen käsissään oleva viitta ojennettuna voittoon. Nämä ovat Kristuksen vaiheet ristillä: ahdistus, kärsimys ja ylösnousemus, matka, jolle meidät kaikki toivotetaan tervetulleiksi, aikanaan.
Elvis jatkoi esiintymisiään loppuun asti. Minun silmissäni hän oli jonkinlainen enkeli; sekä kauhean että kauhistuttavan inhimillinen, mutta samalla jumalallinen meteorimaisessa laajuudessaan, joka kosketti niin monia sydämiä. Hän oli erehtyväinen ja Jumalan kaltainen samanaikaisesti. Hän ristiinnaulitsi itsensä Vegasin lavalla, illallis- ja myöhäiskonserteissa, satoja ja satoja kertoja.
Hänen viimeiset vuotensa Maan päällä olivat niin surullisia ja yksinäisiä kuin vain voi olla, mutta hänen Vegas-esiintymisensä olivat inhimillisyyden ylittämisen eeppisiä voittoja, joissa enkelit katselivat alas, kohti langennutta, nostaen sitten katseensa ylös, jolloin he näkivät hänen nousevan."